Savolaista kansalaistoimintaa papiston tyranniaa vastaan

Miia Kuha on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin Jumalan sanan ylenkatsojat. Rahvaan kirkossakäynti Savossa 1660 -1710. Artikkelista selviää, että savolaiset olivat lopulta aika fiksua porukkaa nousemalla papiston tyranniaa vastaan harjoittamalla kansalaistottelemattomuutta; ts. ihmiset jättivät kirkossakäynnin väliin. Asiaan toki vaikuttivat hankalat kulkuyhteydet, mutta kukapa haluaa mennä papiston kusettavaksi ja nöyryyttämäksi ihan ehdoin tahdoin.

”He eivät tahdo käydä kirkossa eivätkä kuulla Jumalan sanaa”, valitti Kuopion kirkkoherra Staffan Linnaeus seurakuntalaistensa käytöksestä lääninrovasti Johannes Cajanukselle tämän ollessa pitäjässä tarkastusmatkalla vuonna 1671. Jo edellisenä vuonna kirkkoherra oli valittanut suuresta Jumalan sanan ylenkatsomisesta seurakunnassaan, sillä vain melko harvat kävivät kirkossa.

Kuhan mukaan esimerkiksi Kuopion kirkkoherralla oli vaikeuksia saada seurakuntalaisiaan käyttäytymään aikansa puhdasoppisten ihanteiden mukaan. Edelleen kuhan mukaan 1600-luvulla ihmisiä yritetään pakkokeinoin kasvattaa kuuliaisiksi luterilaisiksi. Puhdasoppisuus oli osa valtakunnan virallista ideologiaa ja moraalijärjestelmää, jonka toteuttamiseen ja valvontaan sekä maallinen että hengellinen esivalta. Esivallat toimivat yhteistyössä pyrkiessään yhtenäistämään uskontoa sekä kasvattamaan valtakunnan asukkaista tottelevaisia alamaisia. Tässä työssä kirkkokuri oli keskeinen väline. Näin siis Kuhan artikkelin mukaan.

Mutta ihmisetpä ryhtyivät vastarintaan.

Piispan- tai rovastintarkastukset muodostivat areenan, jolla papiston ja rahvaan vastakkainasettelu esivallan edustajiin ja alamaisiin oli selkeä jo lähtökohtaisesti.

Kirkossakävijöihin kohdistuneet vaatimukset kasvoivat siirryttäessä katolisesta luterilaiseen kirkkoon, sillä heidän piti kuunnella saarnaa hiljaa ja tarkkaavaisina. Vähimmäisvaatimuksena oli kuitenkin, että seurakuntalaisten oli tultava kirkkoon silloin, kun Jumalan sanaa julistettiin.

Jumalanpalvelukseen osallistuminen oli laissa määritelty velvollisuus, ja poissaolo ilman pätevää syytä johti sanktioihin. Jo vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä määrättiin, että niitä, jotka laiminlöivät kirkossakäynnin, tuli ensin kehottaa parannukseen, ja jos se ei tehonnut, rangaista sekä kirkollisella häpeärangaistuksella että maallisessa oikeudessa.

Sellaista, joka kävi kirkossa harvoin tai ei ollenkaan, piti ensin varoittaa kolme kertaa ja lopulta rangaista maallisessa oikeudessa. Pitkään jatkuessaan poissaolo rinnastettiin rangaistuskäytännössä Jumalan vihastuttamiseen kiroamalla kirkossa. Rangaistus oli tällöin suuri sakko, jonka varattomat joutuivat korvaamaan istumalla häpeäpenkissä, tekemällä työpäiviä kirkon hyväksi sekä kärsimällä julkiripin seurakunnan edessä.

Rangaistuksesta tai sellaisen uhasta välittämättä ihmiset fiksusti jättivät menemättä kirkkoon. Kansalaisten aktiivisudesta tuolta ajalta on säilynyt dokumentteja.

Juuri kristinopintaitojen yleisesti heikon tason vuoksi onkin vaikea sanoa, minkä verran kovapäisimmät erottuivat joukosta, kun kehumisen arvoiset suoritukset vaikuttavat olleen harvassa. Esimerkiksi Kuopiossa suurin osa seurakuntalaisista ei osannut 1670-luvun alussa lukea yhtäkään kristinopinkappaletta oikein, ei edes aloittaa Isä meidän -rukousta tai uskontunnustusta.

Ja sitten päästään asiaan:

Kirkosta pois jääminen saattoi olla myös yksi mahdollinen vastarinnan keino. Tottelemattomuus ja laiminlyönnit on nähty aiemmassa esivallan ja alamaisten vuorovaikutusta käsitelleessä tutkimuksessa passiivisena vastarintana. Vastarinnaksi voidaan ainakin osittain tulkita poissaolot piispan- ja rovastintarkastuksista, jotka pohjimmiltaan olivat esivaltojen vallankäytön väline. Tarkastuksilla ei alkujumalanpalvelusta lukuun ottamatta ollut varsinaista uskonnollista sisältöä.

300 vuotta sitten ei oltu kaukana teokratiasta. Sellaiseen paluusta haaveilevat ainakin konservatiivisimmat uskovat. Samaa voidaan kaiketi sanoa karismaatikoista. Omissa uskonnollisissa yhteisöissään he noudattavat vieläkin vuosisatoja vanhoja kontrollikeinoja, mutta mitäpä jotkut ihmiset eivät tekisi vallantunteen takia.