Islam se vasta haitallinen uskonto onkin

Monia kristinuskoon kriittisesti suhtautuvia moititaan usein siitä, että he eivät kritisoi islamia samalla tarmolla. Suomen oloissa islam ei nyt vain ole merkittävä yhteiskunnallisesti vaikuttava ideologia. Kristinusko taas sitä on, joten on täysin perusteltua, että kristinuskon haittoja tuodaan Suomessa esille. Jos islam nyt alkaa vaikuttaa haitallisesti minun elämääni Suomessa, niin sitten sitäkin kritisoidaan.

Kyse ei ole uskalluksesta kritisoida islamia, vaikka monet kristityt pelkokertoimen kasvattajat sellaista kovin mielellään väittävät. Minä voin vaikka polttaa Koraanin päivässä, mutta se on oikeastaan aika helkkarin typerää. Kirjaroviot eivät ole missään historian vaiheessa vaikuttaneet muuten kuin kehityksen esteinä.

Minä voin joka päivä järjestää ”piirrä Muhammed” –kisan, mutta siltäkin kritiikiltä putoaa terä, kun samaa juttua toistetaan päivästä toiseen. Parhaita tapoja kritisoida uskontoja – islam mukaan lukien – on osoittaa uskonnon nimissä esitettyjen väitteiden naurettavuus. Faktoja uskonnolliset väitteet sisältävät todella harvoin. Uskontoihin liittyvien epätotuuksien julkituominen on hyvä strategia. Pääsääntöisesti kun tuo esiin yhden uskonnon epätotuudet, niin samat argumentit sopivat jonkin toisen uskonnon kritisoimiseen.

Tuo edellinen sopii erityisen hyvin kolmen Abrahamista polveutuvan uskonnon kritisoimiseen.

Aivan ensimmäiseksi jumalan – ihan minkä tahansa niistä – olemassaolo on todentamatta. Mikään ei edes etäisesti viittaa siihen, että mitään jumalia olisi olemassa. Täten jumalan ovat olemassa samalla tavoin kuin kulmikkaat ympyrät.

Judaismin, kristinuskon ja islamin yhdistävä tekijä ovat väitteet, jotka tiede on osoittanut epätosiksi. Kreationismi nyt ihan ensimmäiseksi. Mistään luomiseen edes etäisesti viittaavasta ei ole siitäkään merkkejä.

Noiden kolmen uskonnon perusolettamuksia ovat myös jos henkiolennot, taivaat ja paratiisit sekä tietenkin uskovien mieliaihe – helvetti. Jokin kuviteltu syntikin saa runsaasti huomiota, vaikka syntiä ei mitenkään voi pitää reaalimaailman ilmiönä. Taas väitteet ovat joko selvästi epätosia ja parhaimmillaankin todentamattomia. Listan tulisi kattaa kaikki em. kolmen uskonnon väitteet ja aina saataisiin sama tulos – humbuugia kaikki!

Uskontojen haitallisuutta arvioitaessa huomataan islamin olevan noista kolmesta uskonnosta se haitallisin uskonto juuri nyt. Judaismin ja kristinuskon haitat ovat olleet samoja, mutta onneksi noita haittoja on pystytty eliminoimaan. Siihen meni vuosisatoja ja niin taitaa mennä vuosisatoja islaminkin haittojen eliminoimiseen.

Todennettavat islamin haitat ovat mm. väkivalta, ihmisoikeuksien kieltäminen, tiedevastaisuus jne.; siis kaikki se mistä judaismia ja kristinusko on aiemmin aivan aiheellisesti syytetty. Kaikkialla missä judaismin ja kristinuskon merkitys on saavuttanut irrelevantin tason, siellä hyvinvointi on lisääntynyt. Sellaista sopii tavoitella islaminkin yhteydessä: uskon ja uskonnon muuttumista täysin merkityksettömäksi ihmisten elämässä.

Kaikkien kolmen suuntauksen ääriliikkeet ovat jo tähän mennessä aiheuttaneet niin paljon haittaa, ettei niitä enää tule suvaita. Kunhan ihmisten tieto lisääntyy, uskonnot tulevat merkityksettömiksi.

Avioliittoinstituutio joutaa romukoppaan

Blogeissa ja keskustelupalstoilla taitetaan peistä avioliitosta. Näin on tehty jo jonkin aikaa ja pääsääntöisesti polemiikki on kohdistunut homoseksuaalien avioliittoihin. Sellaisethan tulevat mahdolliseksi myös Suomessa vuonna 2017. Mielipiteet ovat jyrkästi puolesta tai vastaan; näin ainakin nettikeskusteluissa. Suurimmalle osalle suomalaisista asialla ei kuitenkaan olla mitään merkitystä.

Muutama puheenvuoro on kuitenkin käyty aiheesta, onko aivoliitto ylipäänsä tarpeellinen. Miksi juuri jokin jota avioliitoksi kutsutaan, olisi millään tavalla relevantti ilmiö nykymaailmassa?

Avioliiton puolustajien argumentit eivät kaikilta osin kestä kritiikkiä. Jos avioliitolla olisikin joskus ollut yhteiskunnan kannalta joitakin positiivisia vaikutuksia, niin ei ole mitenkään selvää, että ko. vaikutukset olisivat edelleen relevantteja.

Perheen väitetään olevan yhteiskunnan perusyksikkö. Tämä näkökanta jättää kuitenkin huomioimatta, että yksilöt muodostavat perheitä. Siihen ei ole avioliittoinstituutiolla nokan koputtamista. Atomistinen näkemys on hyvinkin perusteltu: jokin kokonaisuus on rakenneosiensa summa.

On yksilön aliarvioimista, jos tiukasti väitetään, että juuri avioliitto muodostaisi jollain tavalla perheen. Perheen muodostavat yksilöt parhaaksi katsomallaan tavalla. Ihminen on täysin kykenevä muodostamaan aivan oman perhekäsityksensä ilman ulkoa annettua ohjeellista perhekäsitystä, jollainen avioliitto on.

Yksilöt pystyvät hyvinkin sopimaan keskenään kulloistakin ”perhettä” koskevista oikeuksista ja velvoitteista. Tämä olisi paikallista sopimista parhaimmillaan. Ei ole mitenkään välttämätöntä, että jokin valmis formaatti määrittelisi miten perhe määritellään. Toki valmis formaatti voi olla olemassa niille, jotka sellaista haluavat käyttää.

Yhteiskunnan kannalta on lopulta aivan yhdentekevää millaisin sopimuksia kukin haluaa parisuhdettaan säädellä; tai haluaako säädellä sitä lainkaan. Avioliitto on juridinen konstruktio, eikä sillä ole mitään muuta merkitystä, vaikka jotkut haluavatkin antaa toisinnan aika korkealentoisia merkityksiä.

Avioliitto yhdistetään useasti – turhan useasti – lisääntymiseen. Ihmiset lisääntyvät ihan ilman sosiaalista konstruktiota nimeltä avioliitto.  Juridisesti säädelty konstruktio on täysin turha lisääntymistouhuissa.

Myös väite siitä, että avioliitto – ja vain avioliitto – takaisi jälkeläisten oikeusturvan, on perusteeton. Näin ei ole ollut enää pitkään aikaan. Monet lapset syntyvät Suomessa avioliiton ulkopuolella. Näiden oikeusturva on parantunut huomattavasti, kiitos liberaalin lainsäädännön. Lainsäädännössä on huomioita tämä seikka kiitettävällä tavalla, vaikka parannettavaa vielä löytyy, jotta kaikki jälkeläiset olisivat tasavertaisessa asemassa.

Avioliiton ulkopuolella syntyneisiin lapsiin kohdistuva stigmatisointikin on saatu kitkettyä lähes kokonaan. Ainoastaan konservatiiviset uskovaiset pyrkivät enää stigmatoisimaan ilmiön.

Jälleen kerran palataan siihen, että yksilöt ovat täysin kykeneviä määrittelemään jälkikasvuunsa liittyvät seikat. On laiskuutta, jos näin ei toimita. Älyllisesti laiskoille toki valmis malli on tarpeellinen, mutta tuon mallin ei tule olla ainoa lasten juridista statusta määrittelevä tekijä. Onneksi näin ei ole ollut pitkään aikaan.

Heteronormatiivinen avioliitto ei ole sekään, mikä lastenkasvatuksen kannalta välttämätön tekijä. Aina – siis ihan aina – on ollut muitakin ”perhemuotoja” kuin heteronormatiiviset avioliitot. Huonosti käyttäytyviä lapsia – mitä huonosti käyttäytymisellä sitten tarkoitetaankaan – on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sille ei jokin sosiaalinen konstruktio mahda mitään.

Maailma on kovin erilainen kuin esimerkiksi sata vuotta sitten. Tuolloiset normit ovat muuttuneet ja pääosin kumoutuneet, eikä se maailmanloppu ole siltikään tullut, vaikka avioliittoinstituution heikentymisen on sanottu jopa enteilevän maailmanloppua; tai ainakin sivilisaation perikatoa.

Kaikkialla missä ”perinteinen avioliitto” instituutio on heikentynyt, siellä on eletty ennennäkemättömän hyvinvoinnin aikaa.