Vastapuolen parhaat argumentit

Tämä kirjoitus on jatkoa eutanasiakritiikin kritiikkiin.

a-teisti kirjoitti: ”Sanoisin tätä vakiintuneeksi argumentoinniksi joka ikisessä "konfliktissa" joihin konservatiivit kokevat joutuneensa taistellessaan maallistuvaa yhteiskuntaa vastaan.”

Konservatiivejakin on moneen lähtöön, mutta nämä ”arvokonservatiivit”, jotka hakeutuvat tarkoituksellisesti konfliktitilanteisiin ovat ihan oma lukunsa. He taitavat kärsiä melkoisesta eksistentiaalisesta angstista, koska ideaalisen maailman ja reaalimaailman välillä on niin selkeä ristiriita, että se uhkaa heidän (ja viiteryhmänsä) olemassaoloa. Vielä kun taustalta löytyy yllyttäminen johonkin hypoteettiseen ”hengelliseen sodankäyntiin”, niin tuloksista saamme nauttia sosiaalisen median keskustelupalstoilla, myös Suomi24:ssä. Onko arvokonservatiivilla velvollisuus osallistua näihin konflikteihin, on mielenkiintoinen sosiologinen ja sosiaalipsykologinen aihe. Jotkut tiukat fundamentalistithan - ihan fundamentalismin suuntauksesta riippumatta – pyrkivät eristäytymään kuvittelemastaan ”langenneesta” maailmasta. Voihan sitä kognitiivista dissonanssia silläkin tavalla lievittää.

Ahvion ja Puolimatkan populaarissa kirjoittelussa on silmiinpistävä piirre se, että vastapuolen argumentteihin ei perehdytä; siltä se ainakin vaikuttaa. Tosin Ahvio ja Puolimatka ovat toisaalta niin fiksuja miehiä, että uskoisin heidän olevan hyvinkin perillä vastapuolensa argumenteista, mutta jostain syystä he ovat valinneet linjakseen pelokkaan denialismin, jossa vastapuolen parhaatkin argumentit nähdään enemmän ”saatanallisina säkeinä” kuin debatin kohteina.

En tiedä ovatko Ahvio ja Puolimatka koskaan toimineet väitöstilaisuudessa opponenttina, mutta väittelijöinä he ovat olleet, Puolimatka kahteenkin kertaan. Tämän ketjun aiheena oleva Ahvion blogi on argumentatiivisesti sellaista höttöä, että väitöstilaisuudessa kustos olisi jo puuttunut asiaan. Ei populaarin kirjoittelun tietenkään tarvitsekaan täyttää tieteellisen kirjoitustavan kriteereitä, mutta asian voi silti esittää koherentisti ja jäsennellysti. Nyt nämä kaverukset vaan vyöryttävät tekstimassaa lukijan silmille ihmetellen miksi heidän hengentuotteitaan arvioidaan kriittisesti.

Olisi ihan reilua, jos vastapuolen tekstistä poimisi sen parhaan argumentin ja arvioisi sitä, mutta kun Ahvion ja Puolimatkan populaareista teksteistä ei millään tahdo löytyä sitä parasta argumenttia. On vain joukko väitteitä, joiden perustelut ovat aika köykäisiä. Ahvio ja Puolimatka sen sijaan löytävät aina vastapuolelta sen ”parhaan” argumentin, josta he rakentavat mäiskittävän olkiukon tehden asiasta johtopäätöksiä, mutta sen menetelmän heikkous piilee siinä, että premisseistä ei seuraa johtopäätös. Samaan sarjaan kuuluu metodin ja metodologian käsitteellinen sekoittaminen ehkä aivan tarkoituksellisesti.