Lapset tuskin uskovat Jumalaan muuta kuin pakotettuina tai uhattuina

Monta kertaa kuulee uskonnollisten piirien selittävän, että lapset uskovat jumalaan – Suomessa ehkä Jumalaan – ja tämä taipumus olisi jotenkin synnynnäistä. Näin ei tietenkään ole vaan nämä hihhulit pyrkivät tuolla väitteellään vain legitimoimaan lapsiin kohdistuvan evankelioimisen (lue indoktrinoinnin). Tuon evankelioimisen tuloksena saadaankin paljon uusia uskonnon uhreja, jotka kuormittavat äärirajoilla operoivaa terveydenhuoltojärjestelmää.

Lapset ovat hyviä keksimään maagiseen ajatteluun perustuvia selityksiä asioille, joiden ymmärtämiseen heidän kognitiiviset resurssit eivät vielä riitä. Iän ja kokemuksen myötä taipumus maagiseen ajatteluun vähenee ja usein katoaa kokonaan.

Jos lapsen lähipiiri ehdollistaa lapsen syntymästään saakka omiin uskonharhoihinsa, niin sellaisista eroon pääseminen on vaikeaa. Vielä kun yhteiskunta valitettavasti tänäkin päivä asettaa uskonnollisen vakaumuksen erityisasemaan, niin harhan vahvistuminen sen kuin yltyy.

Omakohtainen kokemukseni on hieman erilainen kuin tuossa edellä kuvattu ehdollistaminen. En ole koskaan uskonut mihinkään henkiolentoihin, jollainen tuo uskonnollisten piirien hellimä jumalakin on. Sellaisen olennon olemassaolo tuntui naurettavalta, koomiselta ja kaikin tavoin epäuskottavalta.

Kansakoulussa istuin silloin tällöin uskontotunneilla, vaikka minun mihinkään uskontokuntaa kuulumattomana ei olisikaan siellä tarvinnut olla. Tuolloin 1960-luvulla meille ei ollut tarjolla elämänkatsomustietoa tai mitään muutakaan vaihtoehtoista tekemistä. Usein potkin pihalla palloa.

Kuulinhan minä nuo jutut Nooasta, Mooseksesta, Jeesuksesta ja muista Raamatun toimintasankareista.  Kommenttini oli muistaakseni: Vittu, mitä paskaa!

Aamunavaukset ne vasta hilpeitä olivatkin. Ei minun niihinkään olisi tarvinnut osallistua, mutta joskus istuskelin luokassa kun muut veisasit seisten virsiä. Esim. ”Totuuden henki…jne.” virren aikana minun oli vaikea pidätellä naurua kun luokkatoveri veisasivat koko keuhkovolyyminsä turvin.

Moni luokkatoveri oli hieman närkästynyt siitä, ettei minun ollut pakko osallistua noihin typeryyksiin. En muista, että kukaan olisi ottanut noita uskonnollisia stooreja muina kuin satuina ja tarinoina. Kyllähän lapsikin jo ymmärtää milloin heille valehdellaan päin naamaa. Lapsi ymmärtää oikein hyvin, että nuo jumaljutut ovat aikuisten puppua. Ei käynyt kateeksi noita luokkatovereitani.

Oppikoulussa tilanne muuttui sikäli, että en osallistunut senkään vertaa vaan istuskelin läheisessä kahviossa munkkikahveilla.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä nuo tuolloiset luokkatoverini nykyään ajattelevat aiheesta.