Kristillisiin
perinteisiin perustuva lastenkasvatus on epärehellistä. Todentamattomia ja
selvästi epätosia väitteitä esitetään lapsilla tosina. Hypoteesini on, että
uskovissa kodeissa kasvaneilla lapsilla on vaikeuksia erottaa faktat fiktioista ja fiktiota faktasta.
Virallinen
totuus –blogissa pappi Timo P. pyrkii puolustamaan epärehellisyyteen perustuvia
kasvatusmenetelmiään.
Kristillinen kasvatus on katoavaa
kansanperinnettä. Suomalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen yhä harvemmin edes
iltarukousta.
Niinpä ja
kehitys on pelkästään myönteistä. Uskon ja uskonnon haitat ovat selviä.
Monet suorastaan pelkäävat sitä, sen kun
ajatellaan rajoittavan lapsen itsemääräämisoikeutta. "Valitkoon itse oman
uskontonsa, kun tulee siihen ikään", kuuluu yhä yleistyvä mantra.
Uskonnollinen
indoktrinointi tosiaan loukkaa lapsen itsemääräämisoikeutta. Asia ei ole mantra
vaan itsemääräämisoikeus takaa sen, että lapsi valitsee tai on valitsematta
uskoa sitten kun hänen kognitiiviset resurssinsa ovat riittävät. Ei ole
myöskään perusteltua, että lapsille valehdellaan uskon ja uskonnon nimissä.
Vähänkään pintaa syvemmin ajateltuna, moinen
letkautus on ontto.
Ei pidä
paikkaansa. ”Letkautus” on viisautta, mutta uskonnollisiin väittämiin ei taas
sisälly mitään viisautta, koska uskon premissit ovat epätosia.
Uskonto on vähän kuin äidinkieli tai
moraali, eivät vanhemmat voi väistää kasvatusvastuutaan näin tärkeässä asiassa.
Uskolla ja
äidinkielellä ei mitään tekemistä toistensa kanssa, joten rinnastus on
virheellinen. Moraali ja usko taas korreloivat negatiivisesti. Kun lapsille
esitetään todentamattomia ja epätosia väitteitä tosina, niin silloin
valehdellaan. Se on moraalitonta. Raamatun jumala on itsessään moraaliton
hirviö, joten sellaista sontaläjää ei voi pitää kenellekään – ei varsinkaan
lapsille – sopivana ideaalina.
Lapselle tehdään suuri karhunpalvelus, jos
hänet jätetään uskonnollisesti heitteille!
Uskontokasvatuksen
väliin jättäminen on viisautta, koska silloin lapsia ei opeteta luottamaan
epätosiin asioihin.
Kasvattakaa siis rohkeasti omat muksunne
kristillisesti.
Huono ohje,
sillä uskonnollisen kasvatuksen saaneet, suuntauksesta riippumatta, ovat
kaikkein epähumaaneimpia ihmisiä, joille kanssaihminen on tyypillisesti
epäihminen, jos tämä ajattelee eri tavoin kuin ko. uskonnollisen kasvatuksen
saanut.
Ei ole mitään pahaa siinä, että lapsi tietää
ettei hän ole sattumaa vaan että hänellä on turvallinen ja rakastava Isä
taivaassa.
Tässä nimenomaan
on pahaa. Taivaan ja taivaallisen isän olemassaolo tulisi pystyä verifioimaan.
Tällaiseen olemattomaan olioon luottaminen on pelkästään maagista ajattelua.
Sitä paitsi Raamatun jumala ei ole rakastava vaan sadistinen hyväksikäyttäjä.
Eikä lapsi siitä saa traumoja, että hän
luottaa enkelien varjelukseen pimeässä kulkiessaan.
Enkeleitäkään ei
ole olemassa, joten miksi lapsille pitää valehdella tässäkin asiassa?
Kaiken perustana on iltarukous. Sen olemme
opettaneet jo aivan pienenä ja se luetaan joka ikinen ilta. Jostain syystä
meidän pojat joskus jättäisivät sen mielellään väliin mutta olen sitä mieltä,
että se pitää rukoilla aina.
Tälläkin kertaa
pappi loukkaa lastensa itsemääräämisoikeutta. Pojille on tainnut selvitä, että
usko on epärehellisestä, eikä näitä mielikuvitusolentoja ole oikeasti olemassa.
Pappi on pakolla saatava poikansa toistamaan riitit ja rituaalit. Rukous on
täysin tehotonta minkään asian suhteen.
Viimeksi neuvoin heitä rukoilemaan äidin
puolesta, joka oli silloin reissussa. Upeasti molemmat pojat pyysivät äidille
siunausta ja varjelusta kun ensin näytin mallia.
Tälläkin kertaa
pappi opettaa luottamaan olemattomiin. Shit happens! Sitä paitsi
onnettomuuksiin voi varautua ja silti niitä tapahtuu. Siihen ei ole millään
jumalalla mitään sanomista.
Toinen peruselementti on viikkohartaus. Joka
tiistai kokoonnumme yhteen perheenä. Sytytämme kynttilän, laulamme hengellisen
laulun ja luemme lasten raamattua.
Pian lapset
sanovat Raamatun kertomuksista: Bullshit!
Mikäli hartaudessa on käyttäydytty hyvin,
saavat pojat lopuksi puhaltaa kynttilän sammuksiin. Se onkin
pojille hartauden kohokohta.
Palkitse ja
rankaise. Raamatun jumalan ollessa kyseessä on tyypillisesti rankaisu.
Hartaus on yksikertainen ja helppo tapa
opettaa hengellisiä asioita. Välillä pojat ovat innoissan mutta aika usein
heidän on vaikea keskittyä, mutta menee homma hyvin tai ei, on hienoa, että
edes kerran viikossa olemme yhdessä Jumalan edessä. Suosittelen.
Saman tien voisi
suositella minkä tahansa muun fiktiivisen asian totena käsittelemässä. Tämän
pain perhedynamiikassa on jotain pahasti pielessä, jos perhe pystyy kokoontumaan
yhteen vain hartaushetken merkeissä (ja siihenkin lapset pitää pakottaa).
Vaikka uskon, että Jumala on kiinnostunut
kaikista asioistamme, on keinotekoista vääntää joka asia hengelliseksi.
Niinhän tuo
pappi taitaa uskoa, mutta uskon kohteesta ei ole todennettavaa näyttöä. Lisäksi
tuo jumalolento – jos olisi olemassa – olisi kovin pikkumainen ollessaan
kiinnostunut yksittäisen ihmisen tekemisistä (yleensä siitä mitä kukin tekee
sukupuolielimillään). Persoonallinen jumala on oikeastaan aika koominen
ajatusrakennelma.
Kun Oskari oli pieni, hän oli tottunut
siihen, että rukoilemme aina kun hän on vähänkin kipeä. Kerran hänellä oli
kova jalkakipu ja tulin hänen viereensä sängylle lohduttamaan. Oskari ei
kuitenkaan huolinut lohdutuksestani vaan karjui täysillä: rukoile!
Ja näin Oskari on vieraannutettu todellisuudesta.
Pappi tekee
lapsistaan uusi uskonnon uhria ja siinä ei ole mitään ylpeiltävää.
Timo P:n
propagandan voi käydä lukemassa tuolta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti