Dogmaattisesti mykkä Jumala

Kun uskovien dogmatismi kohtaa empirismin, niin dogmatismi häviää aina. Dogmaattisen uskon puolustamisen keinoa ovat epätosien väitteiden esittäminen tosina, piittaamattomuus tutkimustuloksista ja kykenemättömyys kriittiseen ajatteluun.

Nämä dogmaattiset uskovat ovat kykenemättömiä alkeelliseen itsekritiikkiin: he eivät pysty – tai eivät halua – perustelemaan edes itselleen, miksi heidän uskomuksensa ovat sellaisia kuin ovat. Onko kyse älyllisestä laiskuudesta vai suoranaisesta pelosta ja kauhusta tarkastella uskomuksia kriittisesti? Saattaa nimittäin käydä niin, että uskonnollisille uskomuksille ei löydy ainuttakaan järkevää tai vähemmän järkevää perustetta. Uskominen pelkästään tavan ja tottumuksen mukaan on lähinnä naivia, tavallisesti myös hölmöä. Uskovat voisivat käyttää vaikka vain 5 minuuttia päivässä omien uskomustensa kriittiseen tarkasteluun ja katsoa mihin se johtaa.

Dogmaatikoille ei denialismista johtuen mikään tieteellinen todistusaineisto ole koskaan riittävä. Tästä johtuen uskovat eivät koskaan huomaa olevansa väärässä silloinkaan kun ovat todella väärässä. Voihan sen elämän silläkin tavalla viettää.

Dogmaatikot eivät vaivaudu edes tarkastelemaan sitä, kuinka kristittyjen jumalkonsepti on muuttunut vuosisatojen ja –tuhansien kuluessa. Tästä on aivan verifioitua näyttöä, mutta sellainen ei tietenkään dogmaatikoille kelpaa. He ovat lukinneet itsensä dogmatismin laatikkoon, josta ei oikein ole edes näkymää ulos.

Jahve on dogmaattisesti mykkä. Jos Raamatun jumala olisi olemassa, kaikkivaltiaaksi väitetyn olion luulisi pystyvän ilmaisemaan itsensä tavalla, joka vakuuttaisi kovan linjan skeptikon. Nyt nämä ”ilmoitukset” ovat kunkin yksilön subjektiivisia väitteitä jostakin oliosta. Ko. väitteet eivät ole edes intersubjektiivisia, saati sitten todennettavia. Ne ovat vain ihmisen itsensä tuottamia konstruktioita jostakin oletetusta oliosta. Nämä käsitykset voidaan redusoida aivojen toimintaan ja tämä taas on todennettavissa aivojen fMRI-kuvantamisella.

Uskovat joutuvat keksimään apologioita puolustaakseen dogmaattisesti mykkänä pysyvän jumalansa olemassaoloa. Ad hoc -hypoteesit ovat mykän jumalan puolustus. Jokainen ad hoc – hypoteesi vaatii tuekseen aina lisähypoteesin. Yksikään hypoteesi mykästä jumalasta ei seiso pystyssä omin avuin. 

Kaikesta tästä seuraa, että apologiat ovat muotoa: ehkä, siis mahdollisesti. Reaalinen relevanssi puuttuu näiltäkin apologioilta. Uskovat eivät edes omassa joukossaan pysty pääsemään yksimielisyyteen siitä, mikä on jumalallista ja mikä ei. Kaikki kuulevat oman äänensä jumalan äänenä. Koomiseksi asian tekee seikka, jonka mukaan Raamatun jumalan olisi selvä sanomisissaan. Mutta kun tämä jumala pysyy dogmaattisesti mykkänä, uskovat joutuvat täyttämään puuttuvat sanat omilla kuvitelmillaan jumalallisesta oliosta.

Jos Raamatun jumala ei olisi dogmaattisesti mykkä, niin heppu olisi yhtä selvä kuin painovoima. Painovoiman voivat havaita kaikki, vaikka ko. yksilöllä ei olisi mitään käsitystä painovoimasta. Ihmisillä ei vain ole mitään luotettavaa informaatiota mykästä jumalasta. Tämä jumala ei ole koskaan pystynyt kertomaan kenellekään, milloin tästä jumalasta esitetyt arvelut ovat olleet vääriä, koska ne ovat olleet vääriä joka ikinen. Jumalaa itseään koskevissa debateissa Jumala itse on pysynyt dogmaattisesti mykkänä jättäen ihmiset tappamaan toisiaan, kun kukin ihminen tai joukko on puolustanut oletettua dogmiansa dogmaattisesti mykästä jumalasta. Tuloksena on ollut toinen toistaan pahempia inhimillisiä katastrofeja.

Jos jumala ei olisi dogmaattisesti mykkä ja olematon, niin kaikille olisi päivän selvää jumalan olemassaolo. Koska näin ei ole, on perusteltua pitää Raamatun jumalaa olemattomana käytettävissä olevan todistusaineiston perusteella.