Kahdeksas käsky

8.

”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.”

Mutta valehdella saa! Valehtelusta uskovat ovat kehittäneet ihan oman puhetapansa.

Ei edes jumala, estä uskovia valehtelemasta. Tämä aavikkobarbaarien heimojumala salli valehtelun muille, mutta ei heimon jäsenten kesken. Uskovien kaiken kattavasta moraalittomuudesta saamme kärsiä valehtelun suhteen.

Epätosien asioiden esittäminen tosina mahdollisesti tietämättömille ihmisille on sen luokan valehtelua, ettei sitä tule hyväksyä missään tapauksessa. Uskovat kohdistavat valehtelunsa myös lapsiin – aivan erityisesti lapsiin. Täten he pitävät kulttiaan pystyssä värväämällä uusia jäseniä kaikkein tietämättömien keskuudesta. Samasta syystä evankelioimisen painopiste on siirtynyt Afrikkaan. Tietämättömille voi valehdella jumalan nimissä.

Tämä käsky implikoi, että olisi rehellisempää sanoa, ”en tiedä”, kuin esittää valheellinen väittämä, joka on linjassa oman uskon kanssa. Mitään lähimmäisen kunnioitusta ei uskovilta voi odottaa: he ovat valmiita raatelemaan kaikki, jotka esittävät faktuaalista tietoa koskien juuri heitä ja heidän kulttiaan/lahkoaan.

Valehtelemisesta ovat tietyt suomalaiset yhdistykset, säätiöt ja muut pienehköt uskonnolliset yhteisöt tehneet koko toimintansa perustan. He nimenomaan sanovat väärän todistuksen lähimmäisestään, jos tämä lähimmäinen on paljastamaisillaan yhteisön tekemän huijauksen. Tätä valehtelua jatketaan vielä oikeudessakin oletuksella, että kukaan ei huomaa valetta.

Katekismus sanoo asiasta: ”Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti. Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus. Emme kuitenkaan saa paljastaa lähimmäisen rikkomuksia ilman varmaa tietoa ja painavaa syytä.”

Näin yksinkertaisen ohjeen noudattaminen tuntuu olevan vaikeaa eräille uskoville. Heidän on pakko saada viimeinen sana ja siihen kelpaa hyvin vale – mitä isompi sen parempi!

Voisivat pitää suunsa kiinni, jos heillä ei ole mitään totuuden kriteerit täyttävää sanottavaa.