Ihmeet ja skeptismi

1.

Ihme voidaan määritellä Wikipedian mukaan seuraavasti: ”Ihmeeksi kutsutaan tavallisesta poikkeavaa ilmiötä, jonka aiheuttajana pidetään jumalallista hahmoa. Arkikielessä ihmeenä voidaan pitää myös saavutettua tulosta tekniikassa, tieteissä, urheilussa jne.”

Kristinuskossa ihmeet ovat olleet merkittävässä asemassa. Ihmeillä on yritetty oikeuttaa uskoa. Toisinaan on esitetty, että koska esimerkiksi Jeesuksen ihmeet ovat totta, joten Raamattukin on totta. Tämä ei kuitenkaan ole todistus ihmeistä tai Raamatun totuudesta vaan heikosta päättelystä.

Myös ihmeparantumisilla on yritetty oikeuttaa (kristin)uskoa. Edelleen joidenkin ihmisten on väitetty pystyvään ihmeisiin. Katoliset kutsuvat näitä ”ihmeentekijöitä” usein pyhimyksiksi, jollaiseksi pääsee katolisen kirkon julistuksella, kun ihmeitä puoltavaa aineistoa on ”tarpeeksi”.

Ihmeiden olemassaolo liittyy vain ja ainoastaan maailmankatsomukseen, jossa yliluonnollisilla tapahtumilla on merkittävä osuus oppirakennelmaa. Ihmeitä ei täten voi selittää esimerkiksi luonnonlakien avulla. Avoimeksi jäävä selitys ei todista ihmeeksi katsottua ilmiötä minkään yliluonnollisen entiteetin aikaansaannokseksi: selitystä ei vain tunneta. 

Ihmeeksi katsottujen ilmiöiden selittäjänä naturalismi ja fysikalismi ovat osoittautuneet ylivoimaisiksi selitysmalleiksi. Tieteenhistoria on täynnä tosia kertomuksia siitä, kuinka ennen yliluonnollisena pidetty ilmiö (esim. ukkonen, maanjäristykset jne.) ovat saaneet luonnollisen selityksen. Jos jotain selitystä ei vielä tunneta, ei ole kuitenkaan syytä olettaa, ettei selitys joskus löytyisi. Saattaa myös olla, ettei jonkin ilmiön naturalistis-fysikaalista selitystä koskaan löydetä tieteenkriteerit tyydyttävällä tavalla. Myös tässä tapauksessa yliluonnolliset selitykset voidaan melkoisella varmuudella jättää huomiotta. Ihmeitä ei tapahdu, ei ole tapahtunut. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

2.

Neutraalein tapa suhtautua ihmeisiin on skeptisismi. Tämä katsantokanta ei sulje pois ihmeiden mahdollisuutta, mutta ei myös pidä hyväksyttävänä ihmeiden hyväksymistä tosiksi tapahtumiksi ilman riittävää kriittistä tarkastelua.

Filosofinen skeptismi juontaa jo Antiikin aikaan. Tässäkin skeptismin muodossa on useampia eri muotoja. Peruskysymys on kuitenkin sama: Mitä voidaan tietää? Skeptismin ajatuksen mukaan on hyväksyttävää sanoa: en tiedä, mutta yritän selvittää asian.

Myöhemmässä filosofiassa skeptismillä on tarkoitettu sitä, että filosofi valitsee asenteekseen tutkia, ovatko hänellä oleva tieto ja hänen saamansa havainnot todellisia, ja sen selvittämisen, missä määrin asioista voidaan yleensäkään koskaan saada todellista tietoa.

Tieteellinen skeptismi tarkoitetaan väitteiden kyseenalaistamista ja niiden kumoamista tieteellistä menetelmään käyttäen.

Riippumatta siitä kallistuuko filosofisen skeptismin vai tieteellisen skeptismin kannalla, voidaan ihmeistä sanoa kattavasti: epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia perusteluita. Tätä kriteeriä yksikään perustelu ihmeiden tosiasiallisuuden puolesta ei ole vielä läpäissyt.

3.

Skottifilosofi David Hume tois skeptismin pariin käsityksen siitä, että menneisyyden tapahtumista ei voi johtaa yleistä lakia. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa: Jeesuksen tekemistä ihmeistä, ei voi johtaa nykyaikaan sopivaa normatiivista moraalia; ja tämäkin sillä oletuksella, että Jeesus oli todellinen henkilö ja edes yksi hänen väitetyistä ihmeistään todella tapahtui.

Humen induktioperinteen kritiikki tekee ihmeiden puolustamisen jotakuinkin mahdottomaksi ainakin rationaalisin perustein. Siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla.