Yhteiskuntatieteiden historiattomuus

Keskustelupalstalla osallistuin yhteen pienimuotoiseen debattiin eri tieteenalojen historiattomuudesta. Alla osa keskustelusta.

”Tuo oli aika huolestuttava tieto, että historian tuntemus on noin vähäistä! Ellei tunne mm. alansa historiaa kunnolla, on varmasti vaarana alkaa toistaa virheitä aina vain uudestaan. Tai hämärtyy jopa sekin mihin ollaan menossa kun ei edes tiedetä mistä ollaan tulossa.”

Oikeastaan tämä kuuluisi tiede ja tiedepolitiikka palstalle, mutta sanotaan nyt hyvin lyhyesti.

Historiattomuus ei ole ihan niin paha humanistien ja teologien joukossa. Siitä sakista löytyy hyvinkin laajasti oppineita ja sivistyneitä ihmisiä. Kyllä Ahvio ja Puolimatkakin ovat erittäin oppineita ja arvelen heidän olevan perillä oman tieteenalansa historiasta. Se että he ovat hirttäneet itsensä uskonnollisen oikeiston agendaan, johtuu jostain ihan muusta kuin historiattomuudesta.

Yhteiskuntatieteissä tuli 1960-luvulta alkaen ideaaliksi jonkinlainen metodologinen monismi. Yhteiskuntatieteissä tahdottiin kehittää eksakteja metodeja luonnontieteiden ja lääketieteen malliin. Tästä on seurannut tilastollisten menetelmien ylivalta: kaikki uskottavaksi katsottava tutkimus on lähes pelkkää numeroiden murskaamista. Yhteiskuntatieteiden tarkoitukseksi on vähän kärjistetysti sanottuna muodostunut tilastollisen aineiston tuottaminen julkisen vallan ja yritysten tarkoituksiin. Siinä touhussa yhteiskuntatieteiden humanistinen perinne on joutunut sivuraiteelle.

Usein kunkin tieteenalan perusopintoihin kuuluu yksi tuon tieteenalan historian kurssi ja yksi tieteenfilosofian kurssi. Myöhemmin vapaavalintaisissa opinnoissa on sitten mahdollista suorittaa kirjatentteinä esim. sosiologian historiaa ja vastaavaa. Kunkin tieteenalan historian harrastus jää opiskelijan omatoimisuuden varaan, eivätkä professoritkaan mitenkään motivoi sellaiseen suuntautumiseen. Yhdysvalloissa ei ole mitenkään harvinaista, että yhteiskuntatieteilijät opiskelevat sivuaineena tilastotiedettä, koska se edistää uramahdollisuuksia. Humanistit ovat melkeinpä uhanalainen laji. Tiedä sitten miten asiat ovat Suomessa? Sen mitä minä olen seurannut suomalaisten yliopistojen opinto-oppaita, niin kehitys on kulkemassa samaan suuntaan, valitettavasti.

Olen myös havainnut, että eri alojen opiskelijat eivät enää harrasta keskenään tieteidenvälistä spekulointia. Jokainen kuppikunta on linnoittautunut omiin bunkkereihinsa. Opiskelijakapakoissa kai vieläkin kinataan äänekkäästi, mutta yhä harvemmin tieteellisistä saati sitten yhteiskunnallista kysymyksistä.

Sivistysyliopistosta ei ole jäljellä kuin rippeet. Yliopistot ovat muuttumassa yhä enemmän ammatillisten oppilaitosten suuntaan. Valistuksen ajan ideaalit eivät ole enää kovaa valuuttaa akateemisessa maailmassa.