Judith
Reismanista löytyy paljonkin juttuja amerikkalaisesta lehdistöstä, mutta
ainakaan tällä vuosituhannella Reisman ei ole kirjoittanut mitään
vertaisarviointeja käyttäviin tieteellisiin julkaisuihin, ei taida olla
kirjoittanut koskaan.
Kauan sitten Reismanin
oma tytär oli seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Asialla oli ollut joku nuori
poika, joka perheineen poistui maasta, eikä joutunut tilille tekemistään.
Reismanin tytär vajosi pahaan masennukseen ja kuoli 15 vuotta myöhemmin.
Virallisena kuolinsyynä oli aivoaneyresma, jonka Judith Reisman päätteli
aiheutuneen aikaisemmasta traumasta.
Niihin aikoihin
JR kiinnostui pehmopornosta ja vähän myöhemmin Kinseystä. JR luki Playboyt ja
Penthouset tarkkaan ja oli löytävinään niistä jos jonkinlaista, mutta mitään
verifioitua ei oikein asian tiimoilta löydy. JR ”tutki” pehmopornon yhteyttä
nuorisoväkivaltaan yms. Tulilinjalle joutuivat seksuaalivalistus ja ihan mikä
tahansa joka sopi JR agendaan. JR luki 372 numeroa Playboyta, 184 numeroa
Penthousea ja 125 numeroa Hustleria. Siinä oli Reismanilla melkoinen kirjasto!
Muistan kuinka
1980-luvulla Yhdysvalloissa spekuloitiin sillä, pitäisikö pehmopornoa enää olla
saatavilla lähikaupoissa ja lehtikioskeissa. Siellähän sitä on vielä tänäkin
päivinä. Mitään korrelaatiota ei Reismanin väitteiden mukaisesti ole koskaan
vahvistettu. Tämäkin Reismanin ”ristiretki” kuuluu samaan sarjaan kuin
1980-luvulla Moral Majorityn masinoima ristiretki rock-bändien lyriikoita
vastaan.
Ilman mitään
näyttöä Reisman väitti Oregonissa pidetyssä kristittyjen kokouksessa vuonna
1994, että homoja on ehkä 1-2 prosenttia väestöstä, mutta värväyksen ansiosta
pian homoja oli ainakin 20 prosenttia väestöstä. Missään tiedekonferenssissa
Reisman ei ole koskaan esittänyt ajatuksiaan yksinkertaisesti siitä syystä,
että niitä ei ole todennettu. Tuosta ajasta on kulunut melkein 25 vuotta ja
aina vaan homoja on yhtä vähän kuin tuolloin.
Tähän jatkumoon sijoitan myös Puolimatkan.
Mikä tahansa väite, joka tukee omaa agendaa, kelpaa vaikka se olisikin selvästi
epätosi ja parhaimmillaankin todentamaton. Nimittäin Reismanin postulaatti oli
jota kuinkin se, että on olemassa jokin fysikaalinen mekanismi, joka
pehmopornon suurkuluttajilla aiheuttaa haittoja. Reisman nimesi kemikaalin
nimellä ”erototoxin”, käännös voisi olla vaikka eroottinen myrkky. Tämä on oikeastaan
hauska biokemiallinen kömmähdys Reismanin uralla. Erototoxinia ei ole olemassa;
ainakaan kukaan muu kuin Reisman ei ole sitä havainnut.
Vuonna 1990
Reisman hyökkäsi taidetta vastaan. Ensimmäisenä vuorossa oli Robert
Mapplethornen valokuvat, jotka olivat esillä Contemporary Arts -museossa
Cincinnatissa. Museon johtaja Dennis Barrie sai syytteen epäsiveellisyydestä
ko. näyttelyn johdosta. Reisman oli
tuossa oikeudenkäynnissä todistajana. Jury vapautti Barrien kaikista
syytteistä. Tuosta oikeudenkäynnistä löytyy jonkin verran juttua.
Oikeudenkäynnin aikana kuultiin puheenvuoroja milloin anaaliseksistä ja milloin
sellaisesta harmittomasta tv-ohjelmasta kuin Captain Kangaroo. Eikö
Mapplethornen valokuvia ollut ihan hiljattain esillä Kiasmassa?
Vastaavissa
”taisteluissa” Reisman on ollut osallisena milloin missäkin päin USA:ta ja aina
häviäjien puolella. (Kai sekin on sitten salaliitto?).
Tuosta Kinsey
Institutea vastaan käydystä oikeusjutuista ja muista siihen liittyvistä
oikeudenkäynneistä löytyy aika paljon materiaalia, mutta ne tiivistyvät yhteen
lauseeseen: Reismanilla on pakkomielle Kinseystä.
Reismanin
oikeudenkäyntikulut maksoi Rutherford Insitute, joka on järjestö joka
virittelee oikeusjuttuja uskonnonvapauslain nojalla milloin missäkin yhteydessä.
Minulle ei ole selvinnyt miten Kinsey Institutea vastaan käyty oikeudenkäynti
liittyy millään tavalla uskonnonvapauteen tai sellaisen loukkaukseen. No
Amerikassa sattuu kaikenlaista todella hölmöäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti