Nixon & Watergate, Trump & Venäjä sekä gonzo-journalismi

Kun on seurannut lähietäisyydeltä amerikkalaista poliittista journalismia vuosikymmenet, niin nykyinen Trumpin ja republikaaninen uskonnollisen oikeiston räpeltäminen ja sitä koskeva kirjoittelu palautti mieleen vuosikymmenten takaisen Hunter S. Thompsonin lanseeraaman gonzo-journalismin.

Ei niin että nykyinen Trumpia ja republikaaneja koskeva kirjoittelu olisi gonzoa, sillä vain Thompson pystyi gonzoilemaan, muut eivät.

Valitettavasti en ole säilyttänyt niitä Rolling Stone –lehtiä ja esim. niitä New York Timesin numeroita, joissa Thompson raportoi Nixonin kahdesta presidentinvaalikampanjasta ja myöhemmin Watergate-skandaalista.

Onneksi Thompsonin parhaat palat ovat löydettävissä teoksesta The Great Shark Hunt, joka on suomennettu nimellä Suuri hain metsästys.

Oma kappaleeni on lojunut vuosikymmeniä kirjalaatikossa, mutta eilen Thompsonin loistavat kirjoitukset tulivat mieleen, joten oli ihan pakko kaivaa yhdestä laatikosta tuo aivan loistava verbaalinen ilotulitus. Kellastuneita sivuja selaillessani palautui mieleen edellinen perustuslaillinen kriisi, joka lopulta oli aika pientä nykyiseen verrattuna.

Thompsonin gonzoilussa faktat olivat kohdallaan, mutta raportit oli kirjoitettu subjektiivisesti. On aika mahdotonta sanoa, kertooko Thompson Nixonista, Watergatesta vai itsestään. Tästä seuraa, että silloin kun Thmpsonin piti kirjoittaa 2000 sanan juttu, niin tuloksena saattoi olla 20 000 sanan kertomus siitä, kuinka Thompson seurasi Kongressin Watergate-kuulusteluja uima-altaan reunalla siemaillen olutta. Paikan päälle Thompson vaivautui harvoin.

                                                                                                        

Thompson oli kieltämättä journalistina ihan omaa luokkaansa. Olihan tuolloin muitakin tähtitoimittajia. Watergaten yhdessä aina mainitaan Washington Postin Bob Woodward ja Carl Bernstein. Kuitenkin jo ennen Watergatea Nixon piti suurimpana uhkana toimittajaa nimeltä Jack Anderson. Hän on kuollut jo ajat sitten, mutta netin syövereistä löytyy materiaalia Andersonista.

Minäkin seurasin Watergatea televisiosta ja join samalla kaljaa aivan kuten Thompson. Tosin motiivit kaljanjuontiin olivat eri. Minä seurasin Watergatea lähinnä huvittuneena ja pidin sitä silloin pelinä ja viihteenä. Nykyisessä tilanteessa ei taas ole mitään hauskaa, mutta eipä kukaan ole kirjoittamassa samanlaista pitkää journalismia kuin Hunter S. Thompson.

Watergaten jälkeen journalismi taisi taantua pelkäksi uutisoinniksi, koska Nixon ja Watergate taisivat kuluttaa parhaat toimittajat loppuun. Tai sitten journalistit kyynistyivät. Nyt on taas löytynyt uusia ”tähtitoimittajia”. Ehkä vaaditaan perustuslaillinen kriisi, jotta journalistit parantavat otteitaan.

Gonzoilu jää nykyisin meidän blogikirjoittajien harteille.