Fire and Fury - viikon huumoripläjäys

Yhdysvalloissa tällä viikolla on syntynyt polemiikkia Michael Wolffin kirjasta Fire and Fury – Inside the Trump White House.

En ole lukenut kirjasta kuin muutamia katkelmia. Kyse taitaa olla enemmän journalistisesta osallistuvasta havainnoinnista kuin sosiologisesta tai sosiaalipsykologisesta analyysista Trumpin vaalikampanjasta ja presidentin viran ensimmäisistä viikoista. Kukaan ei ole väittänytkään, ei edes Micheal Wolff, että kyseessä olisi kattava kuvaus vaan tapausseloste siitä, millaisena tarkasteltu periodi ilmeni Wolffille.

Ihan ensimmäiseksi kirjasta tulee mieleen Trumpin täydellinen tunarointi siinä, että Micheal Wolffille myönnettiin lähes rajattomat oikeudet kuljeskella Trump Towerissa ja myöhemmin Valkoisessa talossa. Eikö kenellekään tullut mieleen tarkistaa hepun taustoja? Reilut kymmenen vuotta sitten hän kirjoitti vastaavan ”paljastuskirjan” Donald Trumpin suosikkikanavan, Fox Newsin, omistajasta Rupert Murdochista. Murdoch oli kuulemma raivoissaan kirjan johdosta. Trumpin ei olisi tarvinnut kuin kilauttaa kaverille, niin hän olisi saanut selville, mikä Micheal Wolff on miehiään. No oikeastaan tuollainen kuuluu henkilökunnalle, mutta kun hekin ovat tunareita.

Viime päivinä Micheal Wolff on ollut melko monessa tv:n haastattelussa. Hän on hieman kiemurrellut sen kanssa, kuka hänelle oikein antoi oikeudet haastatteluihin Trump Towerin ja Valkoisen talon tiloissa.. Itse Wolff sanoi olleensa ”kärpänen seinallä”. Suomessa kai puhutaan ”kärpäsestä katossa”, mutta ihan samasta asiasta on kuitenkin kyse.

Tällä hetkellä yleisön näkemys, että juuri Steve Bannon antoi suostumuksensa Wolffin läsnäololle. Yleensä sellaiset seikat kuuluvat Valkoisen talon henkilöstöpäällikölle (Chief of Staff), joka tuolloin sattui olemaan Reince Priebus. Hän sai jo viime kesänä potkut hommista, koska touhu Valkoisessa talossa muistutti enemmän dadaistista performanssitaidetta kuin tehokasta ja toimivaa hallinto. Nykyään henkilöstöpäällikkönä on eläkkeellä oleva kenraali John Kelly, mutta vieläkin touhu on mitä sattuu, tällä hetkellä kaiketi improvisaatioteatteria.

Chief of Staff on oikeastaan aika uusi virkanimike. Se otettiin käyttöön Nixonin aikana, kun Nixon halusi hommalle vähän sotilaallisemman tittelin. Siihen asti puhuttiin Appointment Secretarystä. Chief of Staff on ehkä se kaikkein tärkein presidentin avustaja. Hän tietää periaatteessa kaiken, minkä presidenttikin tietää. Nixonin aikana hommassa oli ensin H.R. Haldeman, joka sai kuitenkin potkut, koska hän oli yksi Watergate-skandaalin pääpukareista. Sen jälkeen toimi virassa kenraali Alexander Haig. Reince Priebus on jo ollut erikoissyyttäjä Robert Muellerin kuulusteluissa ja Priebus on myös luovuttanut kaiken hallussaan olevan materiaalin erikoissyyttäjälle.

Wolffin puolustukseksi on sanottava, että hänellä on äänitykset monesta haastattelusta ja muista hyvin tarkat muistiinpanot. Trump ja avustajakunta ovat yrittäneet ottaa etäisyyttä, mutta Wolff vietti kolme tuntia Donald Trumpin kanssa kahdenkeskisessä juttutuokiossa ja se on todella pitkä aika kenen tahansa presidentin virassa ollessa. Edes lähimmät avustajat eivät saa niin paljon kahdenkeskistä aikaa.

Yksi tutkintahaara liittyy tuossa kirjassa siteerattuun Steve Bannoniin siten, että hänen taustatukenaan, mukaan lukien Breitbart, on toiminut Mercerin perhe, lähinnä isä Robert ja tytär Rebekah. Robert Mercer on tehnyt miljardinsa pyörittämällä hedge fundia nimeltään Renessaince Technologies. Hän on tosin nykyään jättänyt sijoitusrahaston päivittäiset toiminnat.

Mercerin perhe on myös rahoittanut teknologiayhtiö Cambridge Analyticaa, jossa Bannonilla on noin miljoonn dollarin henkilökohtainen sijoitus. Mercerit sanoutuivat irti Bannonin tekemisistä Wolffin kirjan takia, mutta Rebekah Mercer säilyttää vähemmistöosuuden Breitbartista ja Cambridge Analyticasta. Cambridgen toimihenkiöitä on jo ollut erikoissyytäjään kuultavana, koska firmaa epäillään sekaantumisesta vuoden 2016 vaalikierrokseen rikollisella tavalla. Nähtäväksi jää, onko näin.

Tuon Wolffin kirjan johdosta on tehty kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Kuitenkin kyse on republikaanien taakse ryhmittyneiden kovin erilaisten toimijoiden kiistoista. Ihan totta, niitäkin republikaaneja on, joille lait ja laillinen yhteiskuntajärjestys ovat tärkeitä. Tällaisista tulee ensimmäisenä mieleen Richard Painter ja Steve Schmidt, jotka toimivat hallinnossa George W. Bushin aikana. Myös David Gergen edustaa tätä vanhaa republikaanien maltillista siipeä. Valitettavasti he ovat jääneet vähemmistöön puolueessaan.

Mielenkiintoista nähdä toipuuko republikaanit koskaan kriminaalin aineksensa ketkuilusta. Tuskin ainakaan omana elinaikanani tulee enää sellaista tapahtumaa, joka yhdistäisi republikaanit, kuten tekivät vuoden 2016 vaalit. Katsotaan mikä ”lahko” jää jäljelle pudotuspelissä.