Sotaveteraanien sukupolvi nujersi kristillisen hegemonian Suomessa

Usein – lähes aina – kuulee uskonnollisen oikeiston nillittävän 60-lukulaisista. Siis siitä kuinka marxismi tuhosi 1960-luvulla Suomen. Tuhoista ei nyt kannata pitää melua, koska mitään sellaista ei tapahtunut. Totta on kuitenkin, että marxilaisuus oli tuolloin äänekästä ja vielä äänekkäämmäksi se tuli seuraavalla vuosikymmenellä.

Nämä uskonnollisen oikeiston edustajat jättävät tietenkin huomiotta sen, että heidän glorifioimansa sotaveteraanit ja heidän puolisonsa, lesket, yksinhuoltajat ja tietenkin uusperheet, kasvattivat nämä 60-lukulaiset.

Sodasta palanneet miehet olivat lähes jokainen omalla tavallaan traumatisoituneet. Siinä ei jumalilla ja jeesuksilla ollut enää sijaa. Oli tietenkin niitä, jotka kiittivät Jumalaa siitä, että olivat säilyneet hengissä. Monet kuitenkin ihmettelivät: Miksi minä säilyin hengissä, kun paras kaveri kuoli väkivaltaisesti? Sotahan on äärimmilleen vietyä väkivaltaa.

Noiden veteraanien mielessä pappeihin kohdistui melkoinen epäluulo. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Suomen armeija oli oikein Jumalan siunaama ja Jumalan suosiossa. Tappioiden kasaantuessa papit julistivatkin, että tappiot johtuivat kotirintaman synneistä. Ihan totta?! Kotirintamalla papin vierailu ei juuri koskaan merkinnyt mitään hyvää. Papit vain pahensivat surevien tilannetta. Ei siis mikään ihme, että sodanaikaisen papiston empatian puute yhdistettynä absurdeihin väitteisiin mursi kristillisen hegemonian.

Kotirintamalla yritettiin parhaan mukaan pitää yhteiskunnan rattaat pyörimässä ja sitten nuo ”uskonsankarit” menevät julistamaan perin hölmöjä ja täysin perusteettomia väitteitä.

Niinpä papit ja piispat onnistuivat suututtamaan sekä rintamamiehet ja kotirintaman väen. Nämä – no ainakin jotkut - alkoivat pohtia uskonnollisia väitteitä ja ko. väitteiden totuutta. Väitteet todettiin selvästi epätosiksi.

Sodan jälkeen jälleenrakennuksessa tarvittiin myös naisten panos. Sodan aikanahan kotirintamalla naiset olivat hoitaneet ne ”miestenkin työt”. Naiset eivät palanneet nyrkin ja hellan väliin, eikä sellainen olisi ollut edes realistinen vaihtoehto. Jokaisen kynnelle kykenevän panosta tarvittiin.

Tällaisessa ympäristössä sodan kokenut sukupolvi alkoi lisääntyä. Kansa oli jakaantunut kahtia. Olivat ne änkyrät, jotka haikailivat patriarkaalisuuden ja kristillisen yhtenäiskulttuurin perään. Toisella puolella olivat ne, jotka haistattivat pitkät paskat kristillisyydestä johdetulle autoritaariselle yhteiskunnalle.

Kansan enemmistö taisi olla jotain muuta kuin perinteisiä arvoja (mitä ne sitten lienevät?) kannattavaa. Heidän lapsensa veivät asian loogiseen loppupisteeseen. Änkyräkristillisyydestä tuli marginaalinen ilmiö. Mikäli näin ei olisi tapahtunut, Suomi olisi pysynyt jonkin sortin kehitysmaana.

Nykyisen vauraan Suomen mahdollistivat sotaveteraanien sukupolvi ja heidän 60-lukulaiset lapsensa. 1960-luvulla Suomikin siirtyi sivistysvaltioiden joukkoon kristinuskon hegemonian. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin fundikset pyristelevät vastaan vääjäämätöntä kehitystä: uskonnot painuvat yksi kerrallaan historian hämärään.

Mielenkiintoinen piirre on sekin, että tuon sotaveteraanien sukupolven kasvatti kansalaissodan kokenut sukupolvi. Sen kahakan puitteissa papiston toiminta vasta irvokasta olikin. Punaisten puolella olleet olivat jonkin sortin epäihmisiä Jumalan siunatessa valkoisten puolella taistelleita riippumatta siitä, minkälaisia hirviöitä nämä sattuivat olemaan.

Papisto on aina ollut Suomessa tappamisen puolella. Aika harva pappi kuului jatkosodassa rauhanoppositioon. Sodan jälkeen siteerattiin joidenkin kenraalien uskonnollista jargonia, kun samaan aikaan rintamiesten todellisuus aivan toinen: Jumala jouti romukoppaan.

Kiitos sotaveteraanien sukupolvelle siitä, että mursitte kristinuskon hegemonian suomalaisessa yhteiskunnassa.