Kongressivaalien kisastudion Roadhouse Blues

Vaaliblogi

Marraskuun 1. 2018 torstai

Tunnelma kongressivaalien kisastudiossa tihenee pelin käydessä aina vain likaisemmaksi. Taustalla soi The Doorsin Roadhouse Blues: ”Yeah, We’re going to the roadhouse…We’re gonna have a real…Good Time!”

Asioiden ollessa aivan jotakuinkin perseelllään kannattaa lähteä roadhouseen. Paikallisessa roadhousessa järjestetään ensi viikolla kaljanhuuruinen kisastudio. Aion osallistua, mutta siitä sitten lisää ensi viikolla. Hauskaa voi pitää puoluekannasta riippumatta, useimmilla kun ei edes ole puoluekantaa. Itsekin olen rekisteröitynyt independentiksi.

Los Angelesin paikallisilla kaapelikanavilla pyörii joukko vaalimainoksia; niin demokraattien kuin republikaaninen maksamia mainoksia. Tässä maailmankolkassa mainokset eivät ole niin vittumaisen vihamielisiä kuin esimerkiksi Teksasissa. Videoklipit muiden alueiden mainoksista ovat riemastuttavan kömpelöitä salaliittoteorioita viljeleviä huumoripläjäyksiä. Jostain kumman syystä juuri republikaanit ovat luoneet kaikkein kreiseimmät mainokset. Mitään muuta ei oikein voi odottaakaan totuuden jälkeistä aikaa eläviltä fanaatikoilta.

Kävin kroolaamassa muutaman altaan mitan ja allasbaarissa törmäsin hyvään ystävääni. Olimme molemmat samaa mieltä, että ensi viikon vaalit ovat tärkeimmät vaalit amerikkalaisen demokratian kannalta omana elinaikanamme. Olimme myös samaa mieltä, että vaalit ovat jotenkin vaisut. Monet ovat jo väsyneet myrkylliseen politikointiin, jota on jatkunut vuosikymmenten ajan. Syyttävä sormi osoittaa kohti konservatiiveja ja aivan erityisesti republikaaneja kohti.

Tuskin maltan odottaa roadhousen kisastudiota.

* * *

Yksi huolen aiheeni koskien ensi viikon vaalien jälkipelejä on se, että demokraattien mahdollisen vaalivoiton jälkeen republikaanien taakse ryhmittyneet kuppikunnat aloittavat laajamittaisen väkivaltakampanjan.

Tappion koittaessa kostomentaliteetti saattaa saada vallan aika monesta sekopäästä. Yhdysvallat on tässäkin asiassa ääripäiden maa: toisaalta on miljoonia erittäin fiksuja ihmisiä, toisaalta taas hurjan iso joukko sekopäitä, jotka ilman muuta olisivat psykiatrisen hoidon tarpeessa, mutta eivät saa apua tai eivät osaa etsiä omatoimisesti apua.

Edellisen perusteella heitänkin ilman hypoteesin: maltillisten keskilinjan kulkijoiden sekä absoluuttinen että suhteellinen lukumäärä on pienentynyt. Kicksit saa vain ääri-ilmiöistä, eikä maltillisella harkitsevaisuudella ole juuri sijaa, ei ainakaan julkisessa debatissa ja politiikassa silloin kun kyse on republikaaneista. Ihminen saattaa toimia monissa asioissa rationaalisesti, mutta sitten jossain toisessa asiassa aivot lukkiutuvat johonkin ääri-moodiin ja rationaalisuus saa mennä.

Historioitsijoilla on huima tehtävä edessään. Heidän tulee dokumentoida ja analysoida, kuinka republikaaneista tuli ääripuolue, kuinka kaikki edes alkeelliseen ajatteluun kykenevät konservatiivit häädettiin puolueesta. Osa kyllä lähti ihan itse.

Ennen samaan puolueeseen mahtuivat taloudelliset konservatiivit, sosiaalisten kysymysten suhteen konservatiivit, ulkopoliittiset konservatiivit jne. Yhdistävänä tekijänä oli arvokonservatismi, joka sekin oli GOP:n nykykriteerien mukaan liian liberaalia. Noihin konservatiivisuuden eri muotoihin päti myös se, että ne johdettiin jollain tavoin reaalimaailman tilanteesta. Nykyinen konservatismi, tai se mitä Amerikassa käsitetään konservatismiksi, tarkoittaa…Kuka tietää mitä? Konservatismi vaikuttaa kokoelmalta vihamielisiä sloganeita. Hyvin sellainen onkin tehonnut lähes puoleen amerikkalaisista äänestäjistä.

Tästä ei ole kuin 20-30 vuotta kun GOP oli ”asiantuntijoiden” puolue. Akateemisesti koulutetut äänestivät mielellään republikaaneja. GOP oli tuolloin vielä oikea porvaripuolue. Demokraateille jäi ns. jämäväestö. Muinaisia republikaaneja olisi voinut kutsua myös keskitien teknoraateiksi.

Sitten tapahtui muutos, ei yhdessä yössä, vaan vuosien kuluessa. GOP tarjosi foorumin mitä ikävimmille ihmisjoukoille valtavirtaistamalla ääri-ilmiöt. Republikaanit ovatkin nykyään redneck-puolue, jonka suojissa kaikki iljettävyydet ovat vapaita toteuttamaan itseään pidäkkeettömästi. Redneckit kiljuvat korkealta ja kovaa: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!” Vanhan ajan redneckit eivät kuitenkaan omien havaintojeni mukaan olleet vihamielisen väkivaltaisia.

Vuoden 2018 vaalikierroksen ehdokasasettelussa oli viitteitä siitä, kuinka häiriintyneeksi republikaaninen puolue on mennyt. Republikaanien esivaaleissa vanhat maltilliset republikaanit, ne joita puolueessa vielä oli jäljellä. kärsivät tappion. Puolue onkin nyt yhtä kuin trumpistit ja ideologiana on trumpismi. Tuolla ideologialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Donald Trumpin kanssa. Siihen Donaldin älykkyys ei millään riitä. DT onkin vain fasadi, jonka taakse kätkeytyy kaikkein pimein amerikkalainen politiikka ja politikointi.

Republikaanisen puolueen kaappaus lienee aivan ainutlaatuinen länsimaiden poliittisessa historiassa. Samanlaista vallankaappausta ei ihan äkkiä tule mieleen, ei ainakaan vastaavassa mittakaavassa. Vastaavia puolueita on perustettu ja niitä on kuollut, mutta yhtä ison olemassa olevan puolueen kaappausta ei kaiketi ole tapahtunut.

On myös perin ikävää, että maltilliset republikaanit ovat saaneet vakavasti otettavia tappouhkauksia puoluetovereidensa ja republikaaneja äänestävien ihmisten toimesta. Ei siis ole lainkaan yllättävää, että nämä maltilliset ovat jättäneet puolueen. Nykyään he identifioivat itsensä riippumattomiksi konservatiiveiksi. Heillä ei vain ole enää ketään, jota he voisivat äänestää, sillä demokraattien riveihin he eivät siirry.

* * *

Yhden mielenkiintoisimpia analyyseja on esittänyt Rick Wilson. Siinä on sanavalmis ja kaiken lisäksi hauska entinen republikaanien poliittinen strategi. Hän jos kuka on kuulunut republikaanien sisäpiirin. Pikaisen tsekkauksen perusteella Wilsonista löytyy aika monta youtube-videota. Rick Wilson on myös kirjoittanut monen lehtijutun ohella kirjan Everything Trump Touches Dies.

Wilson kiinnostui politiikasta seuratessaan vuoden 1980 vaalikampanjaa Jimmy Carter vs. Ronald Reagan. Vuonna 1984 hän pääsi äänestämään ensimmäistä kertaa ja äänesti Reagania toiselle kaudelle. Vuonna 1988 hän oli jo itse aktiivisesti mukana George H.W. Bushin vaalikampanjassa. Sittemmin Wilson on ollut suunnittelemassa kymmeniä, ehkä jopa satoja, kampanjoita ruohonjuuritasolta aina valtakunnallisiin kampanjoihin asti.

Mielenkiintoisen sisäpiirin näkemyksen Wilson tarjoaa kertomuksella Rudy Giulianista, entisestä New Yorkin pormestarista. Rudy sai ihan ansaitusti tittelin ”America’s Mayor” 911:n yhteydessä. Ennen pormestarin uraansa Giuliani oli syyttäjänä aika monessa mafiaoikeudenkäynnissä. Wilson suunnitteli Giulianin kampanjan silloin kun Giuliani oli ehdolla New Yorkin pormestariksi. Lopulta Rudy Giuliani myi itsensä ja rehellisyytensä.

Nykyään Rudy Giuliani onkin Donald Trumpin henkilökohtainen asianajaja. Jotta en paljastaisi ihan koko juonta, niin sanon vain, että Wilsonin mukaan Giulianissa kiteytyy henkilönä kaikki se mikä meni vikaan republikaanisessa puolueessa. Se on aika kovan luokan väite, mutta Rick Wilson perustelee väitteensä hyvin.

* * *

Demokraattien ongelma on tällä vaalikierroksella sama kuin ennenkin: asiakysymykset ovat kärsineet inflaation, eikä asiakysymyksillä enää kerätä ääniä. No paikallisvaaleissa kyllä, mutta ei liittovaltion kongressivaaleissa.

Vaaleista on tullut spektaakkeleita ja spektaakkeleita republikaanit ovat erinomaisia järjestämään. Tarvitaan muutakin kuin savukone ja taustakangas. Republikaanien vaalitilaisuudet ovat lähempänä uskonnollista hurmosta, sitä kreiseintä amerikkalaista uskonnollista hurmosta, kuin reaalimaailman asiakysymyksiin keskittyvää perinteistä poliittista kokousta.

Demokraattien ongelma on myös puutteellinen statistiikan hyödyntäminen. Tai kyllähän demokraatit keräävät tilastotietoja, mutta he eivät osaa tulkita dataa saati jalostaa sitä tiedoksi. Demokraatit tosin tietävät, mitä ihmiset haluavat, mutta he eivät tiedä, miten aktivoida äänestäjät. Oppositiossa on amerikkalaisen järjestelmän rakenteesta johtuen vaikea ajaa ihmisten tärkeinä pitämiä asioita.

Oikein odotan demokraattien selityksiä, jos toivottua ”sinistä aaltoa” ei tulekaan. Mitään demokraatit eivät ole oppineet vuosien rämpimisestä.