Konservatiivisten moralistien kulttuurisodat

Lähes aina kulttuurisodat, oikeammin ”kulttuurisodat”, ovat konservatiivien projekteja, jotka kumpuavat jostakin sellaisesta kuin konservatiivien pakkokeinojen hegemonisen position menetyksestä.

Konservatiivit stressaantuvat asemien menetyksestä ja kyvyttömyydestään kohdata muutos. Milloin mikäkin menettelytapa joutuu valituksen kohteeksi: aiheeksi kelpaa vaikka sukunimilaki, mutta viime aikoina suomalaisten konservatiivien valituksen ainoita aiheita ovat olleet seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja maahanmuuttajat. Lisätään nyt vielä joukkoon alkoholipolitiikka periaatteella ”ei kaljaa kauppoihin”.

Kritiikissään, joka ilmenee moraalipaniikkina, konservatiivit vaikeroivat siitä, kuinka Suomi (tai melkeinpä mikä tahansa muu länsimaa) on ajautunut kauas heidän mystifioidusta ideaaliyhteiskunnasta, jossa vallitsi ”kuri ja järjestys”, ja jossa toisinajattelulle ei ollut sijaa.

Suomen itsenäisyyden aikana konservatiivisen moraalipaniikin aiheeksi on kelvannut milloin mikäkin aihe: uskonnonvapauslaki, kaupungistuminen, nuorisokulttuuri…lista tuntuu loputtomalta. Saattaahan se olla hermoja kiristävää tuo homogeenisen yhteiskuntarakenteen purkautuminen, mutta kun historia ei tunne ainuttakaan homogeenista yhteiskuntaa. Sen sijaan historia tuntee yhteiskuntia, jossa jokin ideologinen prinsiippi tai prinsiippi on ollut hegemonisessa ja dominoivassa asemassa siten, että toisinajattelijoiden ääni tukahdutettu. Moraalipaniikki kumpuaa tuon kuvitellun hegemonia-aseman menetyksestä.

Eilisessä postauksessa oli puhetta menettelytavasta ”shifting the blame”, jossa konservatiivit projisoivat kokemansa tappiot liberaalien syyksi. Tämä on niin tyypillistä konservatiivisille ”drama queeneille”. Jos liberaaleja ei olisi, konservatiivit olisivat moraalipaniikissaan keksineet heidät ja kirjoittaneet joka tapauksessa revisionistisen historiankirjoituksensa länsimaiden perikadosta.

Konservatiivit ovat aloittaneet omanakin elinaikanani ties kuinka monta kulttuurisotaa ja järjestelmällisesti he ovat hävinneet niistä jokaisen. Tämä kertookin lähes kaiken konservatiivisen moralismin menestyksestä.

Konservatiivisten moralistien propagoimien kulttuurisotien tarkoituksena näyttää olevan aina kontrolloivan valtapolitiikan paaluttaminen yleiseksi velvoittavaksi laiksi tradition nimissä. Tiedettä ja taidetta tulee tehdä konservatiivisen moralistin sanelemista lähtökohdista. Samalla lakiin paalutetaan moralistin näkemykset koulutuksesta, perheestä ja ihan mistä tahansa, mikä konservatiivisen moralistin mieleen pälkähtää, vaikka tuolle idealle ei olisi mitään reaalimaailmaa koskevaa evidenssiä.

Mahtaa se kismittää, kun kulttuurisodat päätyvät aina liberaalien hyväksi?