Kansallisuusaate edellyttää revisionistista historiankirjoitusta

Päivän teesi: Kansallisvaltion ideaalin ylläpito edellyttää revisionistista historiankirjoitusta.

Popularisoidussa tiedekirjoittelussa ja aivan erityisesti keskustelupalstoilla nationalismi pyritään esittämään jonakin aivan erityisesti suomalaisia koskevana faktana. Näin ei tietenkään todellisuudessa ole vaan suomalaisuus on sosiaalinen konstruktio siinä missä minkä tahansa muunkin kansallisuuden vastaava aate.

Koko aate on aika nuori, Suomessa ei oikein kahtasataa vuottakaan ja sekin tietyn aika elitistisen joukon haave. Heidän puolustuksekseen on sanottava, että systemaattisella ja pitkäjänteisellä työllä kansallisaatteesta tuli tietyn maantieteelliseen alueen dogmi. Sama kyllä tapahtui muillakin alueilla.

Suomen historia kirjoitettiin tietystä romantisoidusta perspektiivistä tarkoituksena luoda koherentti kertomus kuvitellusta kansallisesta heräämisestä ja kollektiivisesta historiasta. Kiusalliset seikat jätettiin huomiotta tai ainakin ne esitettiin vähemmän kiusallisessa valossa. Sittemmin historiankirjoitusta on aina jouduttu muokkaamaan, kun historiallisena faktana esitetyt väitteet on osoitettu epätosiksi, eikä niitä voi puolustaa edes yleisen mielipiteen tai hypoteettisen kansaan enemmistön nimissä.

Kirjoitettaessa Suomen historiaa kertomus pyritään esittämään katkeamattomana ja aukottomana kehityskertomuksena, jossa sivistymättömät moukat kansallisen sivistysprojektin johdosta siirtyivät sivistyneiden ihmisten joukkoon perustamalla lopulta valtion, joka tunnetaan nimellä Suomi.

Myöhempi historiankirjoitus on sitten revisionistisesti liittänyt projektiin milloin mitäkin. Taide valjastettiin revisionistisessa historiankirjoituksessa edistämään aatetta. Todellisuudessa kyse oli yksittäisten taiteilijoiden romanttinen kannanotto, taidesuuntaus. Kansakoululaitos oli olennainen osa kansallisuusaatteen nostalgisessa hymistelyssä. Historialliset faktat on kielletty revisionistisessa historiankirjoituksessa.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä voidaan tulkita kansallisvaltion metaforana: metsäläiset kehittyvät vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi. Lopulta kyseessä taisi olla Kiven mielikuvituksen tuotteesta, eikä suinkaan kansallisaatteen tietoisesta propagoinnista.

Samaan sarjaan kuuluu Väinö Linnan Tuntematon sotilas, jonka tulkinta realistisena sotaromaanina saa yhä edelleen häiriintyneitä militaristisia piirteitä. Tuo romaani ja erityisesti siitä tehdyt elokuvaversiot ovat revisionistista historiankirjoitusta pahimmillaan. Tuntematon sotilas tulkitaan kovin mielellään jonkin hypoteettisen Suomen kansan urheaksi taisteluksi ylivoimaista vihollista vastaan. Kovin mielellään jätetään mainitsematta, että siinä kahakassa tuli turpaan ja pahasti. Tähän voidaan katsoa Suomen historian loppuneen. Kaikki sen jälkeinen nationalistinen historiankirjoitus onkin ollut revisionistista.

Kritiikitön nationalismi, revisionistisen historiankirjoituksen pitäminen validina kuvauksena tapahtumien kulusta, saa aikaan sen, mikä nyt tunnetaan nykyään ksenofobiana ja aivan konkreettisesti Suomi Ensin ja Rajat Kiinni –hörhöilynä.

Suomi ja sen kansalaiset esitetään yhtenäisenä joukkona, joka jakaa jotkin kuvitteelliset arvot ja työskentelevät jonkin kuvitteellisen yhteisen asian eteen pyyteettömästi. Tämä on revisionistisen historiankirjoituksen versio suomalaisten koheesiosta.

Suomalaiset ovat kuitenkin joukko eripuraisia heimoja ja klaaneja, joilla lopulta on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Yhteistoiminta onnistuu vain äärimmäisen pakon edessä ja ulkoisen uhan alla. Tällöin kutakin heimoa ja klaania koskee jokin eksistentiaalinen uhka. Sama pätee kaikkiin muihinkin kansallisvaltioihin. Kansallisvaltiot ovat täten synteettisiä konstruktioita.

Nykyisin alle kymmenen prosentin kannatusta nauttivat perussuomalaiset ovat kaapanneet kansallisuusaatteen ja kansallisvaltion ideaalin itselleen. Heille ja heidän agendalleen revisionistinen historiankirjoitus on elinehto, mutta faktat lyövät heitä päin näköä.

Tunkkainen eristäytyminen uskottelemalla Suomen aseman olevan jollakin tavoin erityislaatuinen, perustuu revisionistiseen historiankirjoitukseen, jossa jokainen kansallisvaltio nähdään riippumattomana autonomisena yksikkönä. Tällainen kansan ja siitä johdetun valtion kollektivisointi ei ole reaaliperustainen vaan olemattomaan ja kuvitteelliseen uhkaan perustuva, jossa heimoajattelu pyritään yleistämään tiettyä maantieteellistä aluetta koskevaksi.  Mikään yhteisö, vaikka sitten kuinka eristäytynyt, ei ole tullut toimeen ilman toista. Ainakin tuon toisen olemassaolo joudutaan huomioimaan. Niinhän nämä nationalistit tekevätkin, mutta samalla heidän johtopäätöksensä tilanteesta ovat perusteettomia.

Kuinka pitkälle Suomessa ollaan valmiit viemään revisionistinen historiankirjoitus, kun tännekin ovat rantautuneet ”vaihtoehtoiset faktat”?