Munatonta toimintaa Joensuun kaupungilta varhaiskasvatuksessa

Taantumuksellinen verkkojulkaisu, Seurakuntalainen, on jälleen löytänyt uuden nillityksen aiheen, varhaiskasvatussuunnitelman.

Maanantaina 28.8. taantumuksellinen verkkojulkaisu kertoi, että Joensuun päiväkotien ovet suljettiin seurakuntien työntekijöiltä. Seuraavana päivänä sama kaiken taantumuksen äänitorvi kertoi, että Joensuun kaupunki kumosi seurakuntien vierailukieltopäätöksen. Sitten ei mennyt kuin tovi, niin juttua paisuteltiin otsikolla: Varhaiskasvatussuunnitelma ei enää takaa kristillisen kulttuuriperinnön jatkumoa.

Tässä blogissa on aikojen saatossa moneen kertaan käsitelty sitä, kuinka negatiivinen uskonnonvapaus peittoaa aina ja kaikissa olosuhteissa positiivisen uskonnonvapauden. Siinä ei auta taantumuksellisen aineksen nillityskään. Erityisesti lapsia tulee suojella uskonnolliselta humpuukilta.

Nyt Joensuun kaupungilla olisi ollut mahdollisuus osoittaa, kuinka varhaiskasvatus on uskontoneutraalia, ts. uskonnoilla, millään niistä, ei ole sijaa kasvatustoiminnassa. Tämänhän ovat valistuneet vanhemmat ymmärtäneet jo ajat sitten. Uskonnonvapauslakikin on ollut voimassa jo lähes sata vuotta. Sitä paitsi myöhemmin historian tunneilla kristinuskoa Euroopassa käsitellään aika laajasti. Päiväkoti-ikäisillä lapsilla ei vain ole kognitiivisia kykyjä käsitellä uskontoon liittyvien väitelauseiden totuusarvoa. Epätosiahan ne pääsääntöisesti ovat, joten riittää, että historian tunnilla mainitaan, että niinkin on joskus ajateltu ja jotkut ajattelevat vieläkin, tosin täysin ilman todennettavia perusteita.

Seurakuntalainen: Uskonnon osalta varhaiskasvatuksessakin sovelletaan perustuslain 11. pykälää, joka turvaa uskonnon ja omantunnon vapauden myös lasten osalta. Lasten kohdalla tätä positiiviseksi uskonnonvapaudeksi kutsuttua oikeutta käyttää huoltaja.

Negatiivinen uskonnonvapaus suojaa lasta uskonnolliselta hölynpölyltä ja sen seurauksilta. Kun vanhemmat eivät ole kykeneviä huolehtimaan lastensa negatiivisesta uskonnonvapaudesta, on yhteiskunnan tehtävä huolehtia siitä. Silloin ei varhaiskasvatuksessa tule olla tilaa edes anekdootinomaiselle uskonnolle.

Uusi varhaiskasvatuksen perusteet (2017) korostaa aiempaa enemmän lapsen omaa näkökulmaa. Ajatus ei ole sinänsä uusi, sillä lapsen tarpeet ja kehitys ovat perinteisesti aina olleet keskisiä suunnittelun lähtökohtia.

Aika moni lapsi ymmärtää intuitiivisesti uskonnollisten väitteiden olevan epätosia, vaikka ei vielä kykenisikään esittämään rationaalisia perusteita asialle. Vain ulkoinen suostuttelu, pakko ja painostus saavat varhaiskasvatuksen piiriin kuuluvan lapsen uskomaan uskonnollisiin väitteisiin tosina väitteinä.

Kristillinen perintö on ohentunut ja pyhyyden kokemuksen sisällöksi on monin paikoin tullut lasten mindfullnes-harjoitteet.  Myös monien päiväkotien henkilökunnan mielestä koko uskontokasvatus on vanhempien asia eikä kuulu päiväkotiin.

Totta kai uskonnollinen perintö on ohentunut, koska uskonnollisen perinnön haitat ovat hyvin dokumentoitu ja verifioitu. Valistuneet ihmiset eivät etsi vastauksia uskonnoista. He voivat sanoa. ”En tiedä.” Tällöin uskonnot menettävät merkityksensä, mikä on lasten kehityksen kannalta pelkästään positiivista.

Haasteena näin ollen on, miten kristilliset yhteisöt voisivat edistää vanhempien roolia kristillisen kasvatuksen toteuttajina ja rohkaista heitä aktiivisesti käyttämään positiivisen uskonnonvapauden hengessä mahdollisuutta sisällyttää lapsensa varhaiskasvatussuunnitelmaan kristillinen kasvatus.

Tämä vaatisi sen, että sekä lapset että vanhemmat pakotettaisiin fundamentalisteiksi. Valistuneet uskovat vanhemmat, heitäkin on, sen sijaan antavat lastensa päättää itse kaikesta uskontoon liittyvästä.

Joensuun kaupungilla olisi ollut mahdollisuus toimia esimerkillisellä tavalla, mutta kun ei niin sitten ei. Änkyrät saivat tällä kertaa erävoiton, mutta taistelu jatkuu. Ehkä vielä näen sen päivän, kun kaikista uskonnoista on tullut Suomessa täysin epärelevantteja. Sitä  kohti kuljetaan harmittavista takaiskuista huolimatta.