Tähän ei ole paljon lisättävää.
– Se on
henkistä tai fyysistä väkivaltaa, jota perustellaan hengellisistä lähtökohdista
tai hengellisen yhteisön jäsenyydellä, tutkija kiteyttää. – Hengellinen
väkivalta on usein hienovaraista ja siitä on varsinkin ulkopuolisen vaikeaa
saada otetta ja tunnistaa sitä.
Uhri itse
kokee väkivallan erityisen pahana ja raskaana, varsinkin silloin kun
uskonnollinen yhteisö on keskeinen osa omaa elämää ja arkea. Usein sukulaiset
ja ystävät kuuluvat samaan yhteisöön. Ulkopuolisia kontakteja saattaa olla
vain vähän tai niitä ei ole lainkaan.
Monesti
uskonnollisen yhteisön normien mukaan kanssakäyminen ja ystävyys yhteisön
ulkopuolisten kanssa on epäilyttävää ja jopa kiellettyä. Tämä, kuten yhteisön
muutkin normit, on usein sellainen kielto, jota ei ulkopuolisille lainkaan
paljasteta eikä myönnetä, vaan se ilmaistaan välttelevin ja kiertelevin
sanakääntein. Silti normi on ehdotonta todellisuutta yhteisön sisällä
eläville.
Väkivallasta
puhuminen ei ole tässä liioittelua: uskonnollisten yhteisöjen omat
oikeudenkäytön tavat voivat olla vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin maallisten
oikeuslaitosten päätökset.
Uudessa
tutkimuksessa nousevat vakavimpina esille erityisesti
vanhoillislestadiolaisuuden ja toisaalta Jehovan todistajien piirissä
harjoitettu väkivalta. Aini Linjakumpu pitää esimerkiksi lestadiolaisuuden
hoitokokouksia hengellisenä väkivaltana ja kehottaa valtiota ja kirkkoja
puuttumaan siihen.
Aini
Linjakumpu moittii Suomen viranomaisia siitä, että nämä ovat arkoja puuttumaan
hengelliseen väkivaltaan. Oikeuslaitoksen ja poliisin lisäksi sivuun tapaavat
katsoa kirkko ja muut julkiset toimijat.
– Lopputuloksena
on, että uskonnolliset yhteisöt saavat toimia varsin omavaltaisesti.
Yhteisöllisyydestä tuleekin pakkoa, pelottelua, syyllistämistä ja eristämistä.
Asialle pitää ehdottomasti tehdä jotain. Loput
artikkelista voi lukea tuolta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti