Nuoret, kertokaa kokemastanne uskonnollisesta väkivallasta viranomaisille

Lasten ruumiillinen kurittaminen on kriminalisoitu. Mitään ei ole kuitenkaan tehty uskonnollisen väkivallan kitkemiseksi kasvatuksesta. Lapsiin kohdistuvan uskonnollisen väkivallan keinot on pidetty piilossa. Kuinka monta tuhatta, tai peräti miljoonaa, ihmiselämää onkaan pilattu ”uskontokasvatuksella”? 

Lapsella ei vielä ole resursseja vastustaa häneen kohdistuvaa uskonnollista väkivaltaa. Miksi tällaista toimintaa ei ole kriminalisoitu, kun lapsen hakkaaminen kasvatusmielessä kuuluu rikoslain alaisuuteen.

Jonkin olemattoman jumalan varjolla lasta voi kohdelle mitä julmimmalla tavalla,  ja monet uskonnolliset yhteisöt vielä pitävät tällaista menettelyä suotavana ja toivottavana. 

Riittääkö neuvoloilla resursseja puuttua asiaan? Onko kouluterveydenhuollon henkilökunnalla resursseja puuttua havaitsemaansa uskonnolliseen väkivaltaan? Entä opettajilla ja sosiaalityöntekijöillä?

Kaikkeen uskonnolliseen väkivaltaan tulee puuttua heti. Vielä muutama vuosikymmen sitten lähisuhdeväkivaltaa pidettiin perheen sisäisenä asiana, ei enää. Nyt uskonnollinen väkivalta on samassa asemassa. Väkivallanmuotona uskonnollinen väkivalta on kattavampaa ja pitkäkestoisempaa kuin muut väkivallan muodot. Tästä syystä siihen tulee suhtautua asian vaatimalla vakavuudella: edes uskonnonvapauden nimissä silmiä ei voi ummistaa uskonnolliselta väkivallalta.

Dosentti Aini Linjakumpu kirjoitti aiheesta seuraavasti:

Hengellinen väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma. Se koskettaa tuhansia suomalaisia. Viranomaisten ja kirkon on aika ymmärtää, että hengellisissä yhteisöissä tapahtuu vaarallisia asioita, jotka uhkaavat arvokkaita  ihmissuhteita, ihmisen tasapainoista hyvinvointia, terveyttä ja jopa henkeä. Yhteiskunnan on kyettävä puuttumaan siihen.

Oikeuslaitoksessa, poliisissa ja sosiaali- ja terveydenhuollossa ei ole ymmärretty, mistä hengellisestä väkivallassa on kyse. Tästä syystä väkivallan uhreille ei myöskään ole tarjolla asiantuntevaa psyykkistä eikä yhteisöllistä tukea eikä myöskään juridista apua. Ongelmaan ollaan vasta heräämässä, kun tieteellinen tutkimus on osoittanut ongelman laajuuden ja vakavuuden. Erityisen tärkeää olisikin, että uhrit itse nostaisivat avoimesti esiin kokemiaan väkivallan muotoja. Tämä on kuitenkin useimmille uhreille liian vaativaa sillä seuraamusten pelossa vain harva siihen kykenee.

Jokaisen lapsen ja nuoren tulee ottaa yhteyttä viranomaisiin, jos he edes epäilevät joutuneensa uskonnollisen väkivallan uhriksi. Vanhempi, joka käyttää uskonnollista väkivaltaa lapseen, ei ole kykenevä vanhemmuuteen. Lapsia on rohkaistava kertomaan kokemastaan ilman, että he joutuvat pelkäämään rangaistusta joko vanhemmiltaan tai joltain uskonnolliselta  yhteisöltä.