Totuuden kategoria on täytetty fiktioilla

Joku filosofi (saattoi olla Nietzsche) sanoi jotain sen suuntaista kuin että totuuden kategoria on tyhjä kunnes täytät sen suosimallasi fiktiolla.

Tämä pätee erityisen hyvin minkä tahansa maagisen ajattelun harjoittajan väitteisiin. He puhuvat totuudesta tai Totuudesta, mutta todennettavaa referenssiä väitteillä ei ole. He lataavat totuuden kategorian täyteen omia uskonnollisia ”totuuksiaan”, mutta jonkin asian tai ilmiön nimeäminen totuudeksi ei tee väitteestä totta.

Kristityt ovat onnistuneesti täyttäneet totuuden kategorian omilla fiktioillaan.

Totuuden kategoriaan sisällytetään sellainen fiktio, että länsimainen demokratia perustuisi juutalais-kristillisiin arvoihin. Tämä on yksinkertaisesti fiktio.

Juutalais-kristilliset arvot ja kaikki muu siihen liittyvä ei ole mikään uniikki monoliitti. Vanhan Testamentin vaikutteet on modifioitu vanhemmista vaikutteista, esim. Egyptistä, Babyloniasta jne. Uusi Testamentti on taas hellenistinen ja vaikutteita on myös revitty kyynikoilta, stoalaisilta yms. Kun kaikki vaikutteet pannaan tehosekoittimeen, niin tämän tulisi sitten jollain tavalla olla aivan uniikkia juutalais-kristillistä traditiota, mutta kun jo 1. vuosisadan kristillisyyskin oli kilpailevien kulttien ja lahkojen kiistelyä, niin sellainenkaan ei kelpaa perustaksi; ei varsinkaan sille mitä kutsutaan länsimaiseksi demokratiaksi.

Edistys on usein alkanut jumalanpilkasta. Uskonnolliset instituutiot ovat systemaattisesti olleet muutosta vastaan. Parhaimmillaankin juutalais-kristillisistä arvoista johdettu yhteiskuntapolitiikka on ollut sääty-yhteiskunta, jossa papistolla on ollut joukko erioikeuksia ja erivapauksia.

Yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja moni muu vastaava arvo on ollut vaatimus erioikeuksia ja erivapauksia vastaan. Vuosisatojen kuluessa ”kirkko” on joutunut perääntymään vaatimusten edessä ja tässä on sitten konnailtu väittämällä, että juutalais-kristilliset arvot ovat demokraattisia. Saman käsittelyn ovat saaneet myös sananvapaus ja uskonnonvapaus. Niitäkin on vastustettu, mutta kun vaatimusten teho on kasvanut ylivoimaiseksi, niin niitä koskeva totuuden kategoria on täytetty fiktiolla, että ne olisivat juutalais-kristillisen tradition mukaisia.

Vuosia sitten Seth Andrews kävi läpi The Thinking Atheist –podcastissa seikkoja, jotka kristinusko on kaapannut omaan käyttöönsä. Andrewsin analyysi alkoi ns. kristillisistä juhlapäivistä, joiden alkuperä on pakanallinen, mutta jotka on vain nimetty uudelleen. Andrews jatkaa analyysia sillä, kuinka monia kannatettavia yhteiskunnallisia uudistuksia on vastustettu, mutta lopulta on taivuttu ja nimetty nuo uudistukset juutalais-kristillisiksi.

Totuuden kategoria on todellakin täytetty kaikenlaisilla fiktioilla. Siinä riittää perkaamista.