Aina kun joku
haaveilee konservatismista yhteiskuntapoliittisena ohjelmana, kaikkien
hälytyskellojen pitäisi soida.
Konservatismi
määritelmällisestä sisällöstä riippumatta tarkoittaa taantumista, kaiken
edistyksen pysähtymistä, jonka seurauksena on surkea elämä kaikille, myös
niille konservatiiveille.
Silloin tällöin
suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa kirjoittelussa törmää jonkin myyttisen
menneisyyden tavoitteluun. Usein viitataan esim. 1950-lukuun ideaalitilana,
jolloin konservatismi oli voimissaan. Tämä on tietenkin myytti.
Suomalainen
yhteiskunta oli hyvinkin radikaali heti Toisen maailmansodan päättymisestä.
Yhteiskunnalliset jännitteet kilpailevien poliittisten ryhmien välillä tuotti
hyvinkin edistyksellisiä ratkaisuja. 50-luku ei ollut mikään konservatiivisen
yhtenäiskulttuurin kulta-aikaa. Muutosvaatimukset olivat tuolloin jo sitä
luokkaa, etteivät tuolloiset konservatiivit pystyneet säilyttämään asemiaan.
Vaatii rankkaa
revisionistista historiankirjoitusta, jos pystyy pitämään radikaalien
yhteiskunnallisten muutosten aikaa konservatiivisena ideaalina. En usko, että
konservatiivit itsekään pitävät vaatimuksiaan tai toiveitaan toteuttamiskelpoisina.
Konservatiivisuus lienee vain tapa lievittää eksistentiaalista ahdistusta. Oman
ahdistuksen projisoiminen muihin kohdistuviksi vaatimuksiksi on kelvoton
yhteiskuntapoliittinen ohjelma. Jotain muuta saavat konservatiivit keksiä.
Konservatismi
tarkoittaa aina totalitarismia, jossa poikkeamat väkivallan uhalla
ylläpidetystä yhtenäiskulttuurista on ankarasti sanktioitu. Siinä
järjestelmässä konservatiiviset ”keskitysleirin vahtimestarit” ovat valtaa
pitävä eliitti.
Suomen eduskuntavaaleihin
on vielä kuukausi aikaa, mutta keskitysleirin vahtimestarit ovat jo
aktivoituneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti