Raamattuopiston uusi rehtori taantumuksen asialla

Patavanhoillinen verkkojulkaisu Seurakuntalainen antoi jälleen tilaa kaikista taantumuksellisimmalle kristinuskolle. Tällä kertaa näkyvyyttä sai Raamattuopiston uusi rehtori Marja-Kaarina Marttila.

Yksi Marttilan teeseistä oli: Suomesta on tullut lähetyskenttä. Marttilaa kismittää se, että kristinuskon hegemonia on mennyttä. Enää ei Marttilan edustama taantumuksellisuus pääse sanelemaan miten kunkin tulee elää. Vituttaahan se kun kristofasismin kulta-aika on jäänyt historian hämärään. Näille ”marttiloille” sanotaankin: Fuck you!

Marttilan unelmoima lähetystyö on nykyaikana yksi uskontoihin liittyvä ääri-ilmiö. Näihin evankelioimisyrityksiin suhtaudutaan lisääntyvässä määrin torjuvasti. Mitä enemmän ”marttilat” yrittävät evankelioida, sitä nopeampaa kristinuskon katoaminen on.

Marttilaa surettaa se, että kristillinen propaganda saavuttaa yhä harvalukuisemman yleisön. Seurakuntalaisen toimitus kirjoitti: Marttila toteaa Suomen muuttuneen valtavasti niistä ajoista, kun koulujen uskontotunneilla opetettiin vielä Raamattua ja Katekismusta.

Tuo olikin sekä Seurakuntalaiselta että Marttilalta jutun ainoa selväjärkinen kommentti. Ennen metodina oli: Napatkaa ne mahdollisimman nuorina! Nyt lapsille ei enää voi valehdella entiseen tapaan. Lapset ja nuoret osaavat tarkastaa kristillisen propagandan väitteiden faktuaalisuuden. Kristinuskon väitteissä on hyvin vähän faktuaalisuutta. Myös vanhemmat suhtautuvat torjuvasti kristilliseen propagandaan: Kouluissa tulee opettaa parhaaseen mahdolliseen tietoon perustuvia asioita, eikä kristinuskon väitteet täytä tätä kriteeriä.

Raamattuopisto on jäänne ajalta jolloin jyrkkä eksklusiivinen kristinusko oli valtavirtaa. Tuolloin muotoiltiin taantumuksellisuuden teologiset perusteet, joita nämä ”marttilat” yrittävät ylläpitää ja mahdollisuuksien mukaan ylläpitää.

Raamattuopiston eksklusiivisen teologian heikkous on siinä, että Jeesus tuskin oli historiallinen henkilö. Parhaimmillaankin Jeesus on saunatontun kaltainen myyttinen hahmo.

Taas yksi kristillinen talousrikos

Yle kertoi, että Pohjanmaan käräjäoikeus on määrännyt Marttyyrikirkon ystävät ja sen perustajan Johan Candelinin omaisuutta takavarikkoon lähes 2,6 miljoonan euron arvosta.

Miten nämä kristilliset yhdistykset aina päätyvätkin tekemään talousrikoksia? Tosin Marttyyrikirkon kohdalla kyse on vasta epäilystä. Toinen mahdollisuus on jonkinlaiseen seksiskandaaliin sekaantuminen. Usein kyseessä on molemmat.

Selitykseksi ei kelpaa: Devil made me do it!

Marttyyrikirkon kohdalla kyse on rahankeräysrikoksesta vuosilta 2014-2019. Lisäksi Candelinin kohdalla kyseeseen tulee myös kirjanpitorikos. Tämä on niin nähtyä, eikä kukaan ota oppia muiden aiemmista virheistä. Hämmästyttävää, että ihmiset antavat noinkin suuria summia jollekin pastorille ja tämän taustayhdistykselle.

USA:ssa uskonto on miljardibisnes ja sama näyttää pätevän Suomeenkin.

Tästä ei ole kuin muutama viikko kun kristillisdemokraattien pari kansanedustajaa hehkuttivat sitä, että uusi rahankeräyslaki helpottaa vapaiden suuntien varainhankintaa. Minä lyön vetoa sen puolesta, että ko. laki lisää väärinkäytöksiä, sillä en usko, että valtiolla on resursseja valvoa uuden lain mahdollistamia väärinkäytöksiä. Väärinkäytökset paljastuvat tulevaisuudessa rehellisten kansalaisten toimesta. Saattaa olla myös niin, että joku kusetetuksi tullut ihminen raportoi väärinkäytöksistä. Uskossa menee ensin järki ja lopulta järki. Poikkeuksia ei taida löytyä.

Ratkaisuksi ehdotan noin uskontopohjaisten yhdistysten ja säätiöiden verottamista. Tällöin kirjanpitoa tutkittaisiin tarkemmin joka vuosi, ja jos verotuloja jäisi saamatta, niin asiaan takuulla puututtaisiin. Uskonnolla ei tulisi olla erivapauksia vaan niiden parissa esiintyvät rikokset tulisi saattaa juridiseen edesvastuuseen siinä kuin muidenkin.

Minä väitän, että usko (ihan mihin tahansa jumalaan) korruptoi ihmisen siten, että ihminen on altis kaikenlaisiin konnuuksiin.

Seinähullun profeetta Muhammedin tärähtänyt pää

Iranilaissyntyinen ex-muslimi Ali Sina tarjosi muutama vuosi 50 000 USD:n palkkion sille, joka osoittaa, että profeetta Muhammed ei ole narsisti, pedofiili, massamurhaaja, terroristi, naisvihaaja, kulttijohtaja, hullu, raiskaaja, kiduttaja ja rosvo.

Ehkä niitä oli muitakin määreitä. Juuri nyt en muista, mitä kaikkea Ali Sina kirjoitti. Palkinto on kuitenkin vielä lunastamatta.

Palkinto taitaa jäädäkin lunastamatta, sillä Ali Sinan argumentaatio perustuu islamilaisiin teksteihin; esimerkiksi haditheihin sekä muihin kirjoituksiin, joiden väitetään dokumentoivan Muhammedin elämää.

Jos oletetaan, että Muhammed nyt oli ylipäänsä historiallinen henkilö, niin tarinoiden perusteella hän oli julma rosvojoukon johtaja Medinasta. Tarinoiden mukaan he ryöstivät ja murhasivat ilman tunnontuskia.

Vuoden 627 teurastuksessa miehiltä leikattiin pää, naiset ja lapset myytiin orjiksi. Kuka sitten onkin kirjoittanut tuon tarinan, niin hyvin hän on lukenut Vanhan Testamenttinsa. Sieltä löytyy täsmälleen samanlaisia tarinoita. Kun vertaa noita tarinoita islamilaisiin fundamentalisteihin, niin ei ole vaikea huomata, mistä vaikutteet on revitty.

Muhammedin psyyken tilasta on kirjoitettu kirja jos toinenkin. Herman Somers väittää kirjassaan The Other Muhammed, että profeetalla saattoi olla aivokasvain, joka vaikutti hänen käytökseensä. Skitsofreniaakin on soviteltu Muhammedille. Tällainen analyysi löytyy mm. Dede Korkutin kirjasta The Medical Case of Muhammed.

Kirjassaan Psychology of Muhammed: Inside the Brain of a Prophet Masud Ansari kuvailee Muhammed psykopaatin perikuvaksi, jolla sattui olemaan paljon valtaa. Ansari väittää, että kaiken muun lisäksi Muhammed oli pahasti vainoharhainen.

Tämä oli nyt tällainen lyhyt katsaus kirjallisuuteen, jonka mukaan Muhammed oli seinähullu.

Profeetta Muhammed väkivaltainen sekopää

Abrahamilaisten uskontojen hahmot ovat säännöllisesti vastenmielisiä olioita Raamatun jumala aivan ylivoimaisena ykkösenä

Oikeastaan Koraanin jumala ei selviä yhtään paremmin. Viimeiseksi profeetaksi tituleerattu Muhammed oli taas verenhimoinen paskiainen. Tosin Muhammedin historiallisuus on aika kyseenalaista, mutta hänen nimiinsä on pantu sellaisia sanontoja ja tekoja, että ne tekevät tuosta viimeisestä profeetasta juuri väkivaltaisen paskiaisen.

Muhammed mm.  langetti 13 kuolemantuomiota sen johdosta, että jotkut olivat kirjoittaneet vähemmän imartelevia runoja Muhammedista. Kaikki kolmeatoista ei kuitenkaan saatu hengiltä.

Pari vuotta myöhemmin Muhammedin jengi teurasti kolme ihmistä, koska he palvoivat useita jumalia. Kaikki jumalat tosin ovat ihan yhtä vähän olemassa olevia kuin Allah.

Vuonna 627 Muhammed ja hänen väkivaltainen jenginsä teurastivat Banu Qurayza –heimon miehet yhteensä 600-900 miestä. Myöhemmin samana vuonna Muhammed määräsi Abdullah ibn Ubay:n teloituksen, mutta joutui luopumaan, sillä teloitettavaksi tarkoitetulla hepulla oli niin paljon omia seuraajia, että he olisivat voineet tehdä Muhammedin olon tukalaksi.

Vuonna 630 Muhammed määräsi Sarahin teloitettavaksi, koska nainen oli kouraissut profeettaa munista. Saman vuoden lokakuussa Muhammed määräsi Dumatul Jandelin ryöstettäväksi.

Muhammed määräsi sokean miehen teloitettavaksi, koska sokea mies oli vittuillut Muhammedille.

Muhammed määräsi Aslam-heimon teloitettavaksi, sillä joku heimon jäsen oli kiksauttanut jotakuta.

Edelleen Muhammed määräsi Kinana ibn al-Rabin teloitettavaksi, sillä Kinanalla oli varallisuutta, jonka Muhammed halusi itselleen.

Muhammedin sekopäisestä väkivaltaisuudesta löytyy niin paljon materiaalia, että viimeinen profeetta joutaakin jäädä viimeiseksi profeetaksi. Jokainen joka pitää millään tavoin arvossa Muhammedia, on itsekin potentiaalinen väkivaltarikollinen. Sellaista se usko aiheuttaa, varsinkin usko psykopaattiseen väkivaltaiseen paskiaiseen.

Kristinusko vain antiikin synkretismiä

Kristinusko on ainoastaan antiikin uskonnollisen synkretismin tuote. Kristinuskossa ei mikään viittaa historialliseen juutalaiseen pyhään puuseppään. Oikeasti oletetun Uudessa Testamentissa seikkailevan Jeesuksen lisäksi alueella toimi monia ”jeesuksia”.

Uuden Testamentin Jeesuksen syntymätarina on silkkaa hölynpölyä. Jeesuksen sukupuu niin Matteuksen kuin Luukkaankin evankeliumeissa on pelkkää fiktiota. Nasaretin kaupunkiakaan ei ollut ensimmäisellä vuosisadalla. Ensimmäisellä vuosisadalla Galileassa ei ollut synagogia eikä fariseuksia. Rabbi-nimitystäkään ei tuolloin käytetty Galileassa.

Kun ottaa huomioon evankeliumeiden monet tuntemattomat kirjoittajat, ei ole lainkaan yllättävää, että Jeesus-hahmon kuvaukset sisältävät paljon ristiriitoja. Tarinat on punottu yhteen siten, että niitä voi tulkita millä tahansa tavalla.

Kaksitoista opetuslasta ovat hekin fiktiivisiä, kuten on heidän fiktiivinen mestarinsakin. Varhaiset Jeesus-liikkeet ja Kristus-kultit vain pyrkivät legitimoimaan fiktiiviset tarinat todellisina tapahtumina.

Neitsyt Mariankin hahmo on lainaa ”pakanallisista” uskonnoista ja niiden kulttimuodoista. Pakanallinen maailma ”tiesi” kaikenlaista neitseellisestä sikiämisestä.

Kaiken edellä mainitun raamatuntutkijat ovat tienneet jo yli 200 vuotta.  Papisto ihan suuntauksesta riippumatta on onnistuneesti propagoinut suosikkifiktionsa puolesta. Menestys on ollut oikeastaan aika huikea.

Jeesuksen historiallisuudesta kun ei vain ole luotettavia dokumentteja. Myyttisestä Jeesuksesta sen sijaan löytyy paljonkin kirjoituksia. Jeesuksen historiallisuuden propagoiminen vain jatkuu, mutta onneksi länsimaissa yleisö on niin valveutunutta ja valistunutta, että Jeesus painuu historian hämäriin muiden myyttisten hahmojen joukkoon.

Kirjasuosituksena David Fitzgerald: Nailed – Ten Christian Myths.

Äärioikeistolainen poliittinen väkivalta levisi Suomeenkin

En olisi ikinä uskonut, että joudun puolustamaan Timo Soinia, sillä siinä on yksi vastenmielisimmistä suomalaisista poliitikoista.

Kuitenkin on ehdottoman tuomittavaa, että vaalikampanjaa käyvä poliitikko joutuu uhkaavan käytöksen ja hyökkäyksen kohteeksi. Tämä täysin riippumatta siitä, minkä puolueen riveissä poliitikko seisoo. Järjestyshäiriöistä on raportoitu eri yhteyksissä ja asialla on aina ollut joku äärioikeistolainen ryhmä.

Näköään tämä amerikkalainen tapa näyttää rantautuneen Suomeenkin. Tällaiset tapaukset muiden viharikosten lisäksi ovat eräissä USA:n osavaltioissa kolminkertaistuneet. Muutama vuosi siten Arizonassa yksi senaattoriksi pyrkivä sai luodin nahkaansa, mutta onneksi selvisi hyökkäyksestä hengissä.

Tuo Korsossa riehunut Odinin sotilas (Odinin potilas?) taitaa olla hyvinkin tyypillinen äärioikeiston edustaja. Kun äärioikeisto maasta riippumatta flirttailee väkivallan kanssa, niin on vain ajan kysymys milloin joku äärioikeistolainen todella tekee jotain niin typerää kuin Korsossa riehunut sekopää.

Näiltä oikeiston edustajilta näyttää onnistuvan uhkaava käytös, mutta samalla heidän agendansa uskottavuus putoaa nollaan. Heillä myös näyttää olevan oletusarvona se, että he muka herättäisivät pelkoa ympäristössään. Näinhän ei tietenkään ole. Heihin voi suhtautua huvittuneesti ja samalla torjuvasti. Heille tulee nauraa päin naamaa.

Kun näiden äärioikeistolaisen agenda on jo lähtökohtaisesti tunkkaisen regressiivinen, niin vain tällaiset väkivaltaiset tempaukset tuovat heille edes hetken julkisuutta. Julkisuutta se on ikäväkin julkisuus, mutta sillähän ei noille mulkeroille ole mitään merkitystä. Mikä tahansa julkisuus käy.

Toivottavasti tuo Korson tapaus jää tällä vaalikierroksella ainoaksi. Ei sitten jäänyt. Joku vasemmistoliiton ehdokas oli joutunut myös kohteeksi.

Barbaarisen patriarkaatin pahuus

Uskontojen yksi ikävimmistä piirteistä on patriarkaatti ja sellaisen olemassaolosta johdettu barbaarinen ajattelu.

Uskonpuhdistajista suomalaisille tutuin Martti Luther oli em. asiassa patriarkaatin pahuuden ilmentymä. Luther kirjoitti teoksessaan Ensimmäisen Mooseksen kirjan selitys 1-7 seuraavasti:

Hallinta on aviomiehellä, jolle aviovaimon on pakko Jumalan käskystä olla kuuliainen. Mies johtaa kotia, yhteiskunta, käy sota, puolustaa omaisuutta, varjelee maata, rakentaa jne. Nainen sitä vastoin istuu kotona kuin seinään isketty naula. Hän pysyy kotona…Samoin kuin simpukka kuljettaa kotiaan mukanaan, kuuluu myös naisten olla aina kotona ja huolehtia talonsa asioista. Ikään kuin häneltä olisi riistetty ymmärrys julkisten ja yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen, hän ei ylitä yksityisempien velvollisuuksien rajoja…Tähän tapaan Eevaa rangaistu.

Paha patriarkaatti voi hyvin vielä vuonna 2019 Suomessa. Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajaksi tituleerattu Juha Ahvio kirjoitti 7.3.2019 tyypilliseen tapaansa lainauslouhintaan perustuvan blogin otsikolla: Mita kansallismielisyys, nationalismi, todella on? Ahvion blogin lainaukset ovat enimmäkseen Hegeliltä ja Snellmannilta. Blogiinsa Ahvio sai sijoitettu häijylle paskiaiselle (sellainen Ahvio on) sopivan patriarkaatin ylivaltaa (vai mielivaltaa?) puolustavan osuuden:

Oikeudellisena persoonana perhettä edustaa muita kohtaan mies perheen päänä. Lisäksi etupäässä miehelle kuuluu ansiotyö perheen ulkopuolella, huolenpito tarpeista samoin kuin perhevarallisuuden määräämisvalta ja hallinto.

Lutherilla ja Ahviolla tuntuu olevan isoja ongelmia naisten kanssa. Feministit ovat tehneet hyvää työtä. Vähitellen lutherit ja ahviot jäävät ihmiskunnan barbaariseen historiaan. Aavikkobarbaarien opaskirja Raamattu on naisasiassa täysin kelvoton opus.

Pappeja entistä vähemmän ehdolla eduskuntaan

Pari päivää sitten Kotimaa24:n verkkosivut kertoivat, että pappeja on entistä vähemmän ehdokkaina eduskuntavaaleissa 2019. Kotimaan juttu oli otsikoitu: Eduskuntavaaleissa ehdolla olevien pappien määrä romahti. Tämän blogin yhtenä keskeisenä teemana on ollut se, kuinka uskonnolla tehdään haitallista politiikkaa. Arvelen, että Suomessa papit ovat ymmärtäneet asian: heidän uskonnollinen vakaumuksensa diskvalifioi heidät relevantista yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.

Kotimaa jättää huomiotta sen, että vaaleissa on ehdolla joukko täysin tärähtäneitä vapaiden suuntien edustajia. Kaikkein sekopäisimmät tapaukset löytyvät perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien riveistä.

Kommentiksi uskonnon politisoimiseen ja politiikan uskonnollistamiseen sopii Daniel Bolellin kommentti kirjasta Luo oma uskontosi.

Ei ole olennaista, onko politiikan ja uskonnon liitossa kyse kyynisestä, machiavellilaisesta strategiasta vahvistaa otetta alamaisista vai pitävätkö vallanpitäjät itseään todella Jumalan välikäsinä. Lopputulos on molemmissa tapauksissa sama. Kun kirkko ja valtio ovat liittoutuneet, tarkoittaa tottelemattomuus valtiota kohtaan tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan. Ja kun itse Jumala toimii kansan lipunkantajana, on vaikeaa olla seuraamatta. Kirkko ja isänmaallisuus muodostavat useimmiten fasististen liikkeiden perustan. Yhteinen mytologia jaettuine riitteineen ja arvoineen tarjoaa oikopolun totalittarismiin.

Kristityt fundamentalistit pikku-talibaneja

Monet fundamentalistit inhoavat sitä, että heitä verrataan muihin fundamentalisteihin. Fundamentalisteilla on kuitenkin enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Kaikki fundamentalistit opettavat tavalla tai toisella eksklusiivista teologiaa. Päämääränä tietenkin on se, että kaikkien tulisi omaksua juuri heidän dogminsa.

Onneksi sekularismi on vahvistunut länsimaissa. Valistuksen perintö on murentanut kristinuskon sortovaltaa. Täten fundamentalisteilla ei ole riittävää kannatusta toisinajattelijoiden suiden tukkimiseen. Niin kauan kuin fundamentalisteilla oli hegemonia-asema, he eivät säästelleet haitallisten menettelytapojen täytäntöönpanossa.

Kovan linjan kristityt ovat joutuneet perääntymään revisionistiseen historiankirjoitukseen. Samaa revisionistista historiankirjoitusta harjoittavat toki muidenkin suuntausten fundamentalistit. Kaikista menneisyyden tapahtumien siistimisestä huolimatta fundamentalistien samankaltaisuus voidaan todentaa. Esimerkiksi Osama BIN Laden uskoi, että Jumala mahdollisti WTC-iskut ja piti  sekularismia rangaistavana. Toisaalta krisityty fundamentalistit, esim. Pat Robertson ja Jerry Falwell, pitivät iskuja Jumalan kostona sekularismista.

Keskinäisistä kiistoistaan huolimatta fundamentalistit/totalitaristit päätyvät kannattamaan samoja asioita. He haluavat käännyttää koko maailman omaan uskonsuuntaukseensa, pitävät kiinni apokalyptisista odotuksista ja tämä aivan perusteettomasti. Fundamentalistit unelmoivat kuolemanjälkeisestä elämästä. Kidutushelvetti on oleellinen osa dogmaa. Lista tuntuu jatkuvan loputtomiin.

Kristityt fundamentalistit ovat oikeastaan pikku-talibaneja.

Mooseksen kuolemanpartiot

Mooseksen kuolemanpartioista kerrotaan Vanhassa Testamentissa.

Mooses viettää tähtihetkeään, sillä tarinan mukaan hän oli johtanut vapaustaistelua jättäen faaraon nuolemaan näppejään. Pian tämän jälkeen Mooses sai kutsun tapaamaan itse Jumalaa. Vuorella oli savukone ja pyrotekniikkaa.

Vuorella Mooses sai kivitaulut, joihin oli kaiverrettu käskyjä. Tämä ei kuitenkaan ole tarinan kliimaksi, sillä väkivaltainen kliimaksi tapahtuu pian käskyjen saamisen jälkeen.

Sillä välin kun Mooses oli hankkimassa kivitauluja Israelin heimot olivat touhunneet sitä sun tätä. He eivät alun alkaenkaan olleet vakuuttuneita Mooseksen propagoimasta monoteismistä. Heimot olivat väsänneet kultaisen vasikan ja tämä ei sitten miellyttänyt Moosesta.

Mooses löi kivitaulut murskaksi ja joutui palamaan vuorelle. Lisäksi Mooses kutsui koolle väkivaltaisimmat kannattajansa.

”Kaikki, jotka ovat Herran puolella, tulkoot tänne. Näin sanoo Herra Israelin Jumala: sitokaa miekka vyöllenne, kulkekaa edestakaisin leirin halki portilta portille ja tappakaa jokainen, jonka kohtaatte, olkoonpa hän vaikka oma veli, ystävä tai sukulainen.”

Mooses organisoi kuolemanpartion, joka tappoi 3000 heimoveljeään pilkkomalla heidät palasiksi. Tarinan mukaan Mooses oli väkivaltainen omahyväinen fanaatikko.

Vähän aikaisemmin Jumala oli ilmoittanut Moosekselle käskyn: Älä tapa! Mooses kuitenkin ajattelee, että hänen velvollisuutensa on tapattaa 3000 ihmistä.

Tarinan opetus on se, että jos sattuu törmäämään ihmisiin, jotka eivät palvo tappamisen kieltänyttä Jumalaa, heidät pitää tappaa.

Uskonnot ovat lapsille ja nuorille vaarallisia

Nuoremmat sukupolvet länsimaissa ovat fiksuja sen suhteen mitä tulee uskontoihin, erityisesti abrahamilaisiin uskontoihin. Jopa jyrkimmissä uskonnollisissa perheissä kasvaneet sanovat entistä useammin vanhemmilleen: Fuck you!

Abrahamilaiset uskonnot ovat tuottaneet niin paljon pahaa, että niistä tuleekin hankkiutua eroon. Kaikesta huolimatta suomalaiset ovat kovin uskonnollisia, kun lähes70 prosenttia kuuluu ev.lut. kirkkoon. Internetin ihmeellisessä maailmassa törmäsin artikkeliin, jonka mukaan 25 prosenttia suomalaisista uskoo kristinuskon jumalaan. Luku on hämmästyttävän suuri. Maaginen ajattelu voi Suomessa hyvin.

Paljon menee lasten holhoojien piikkiin. Vaikka vanhemmat itse olisivat välinpitämättömiä uskonnon suhteen, he sallivat sen, että lapsille puhutaan paskaa. Kyseistä menettelyä ei voi puolustaa perinteillä; ei varsinkaan kun kristilliset perinteet ovat haitallisia niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.

Relevanttia uskontokasvatusta on lasten varoittaminen uskonnon vaaroista. Lapsille voi toki sanoa, että jotkut uskovat asioihin, jotka eivät selvästi ole totta. Lapsille tulee korostaa, että uskolle ei ole ainuttakaan luotettavaa perustetta, joten mitään uskonnollista uskoa ei tule hyväksyä elämää millään tavalla ohjaavana prinsiippinä. Usko aiheuttaa vain ongelmia.

Käsitteenä ”oma uskonto” on absurdi. Hyvin harvalla on uskontoa, jonka hän olisi itse kehittänyt. Tyypillisesti kyse on joistain omaksutuista dogmeista, joista tehdään oma tulkinta tai sitten omaksutaan jonkun toisen tekemä tulkinta. Siinä koko oman uskonnon prinsiippi.

Kristityt, ainakin ne jyrkimmät kristityt, vetäytyvät polaariseen tulkintaan. Heidän mukaansa kristinusko on aivan päinvastaista kuin kaikki muut uskonnot. Kyse on kuitenkin samasta kognitiivisesta prosessista: tiedetään että x ei ole totta eikä x:lle ole luotettavia perusteita, mutta silti uskotaan, että x on totta. Tällaista harhaista maailmankuvaa sitten vielä propagoidaan lapsille aiheuttaen heille suuria haittoja. Huumeiden ja alkoholin diilaaminen alaikäisille on sanktioitu, mutta uskonnoille on suotu poikkeus. Uskonnot ovat paljon haitallisempi kuin alkoholi ja huumeet.

Usko on todisteeksi kelpaamatonta toiveajattelua

Usko ei ole todiste, vaikka Kirje heprealaisille muuta yrittää väittää.

11:1,2 Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä mitä ei nähdä. Uskoon perustuu se todistus, jonka Jumala on isistä antanut.

Siinähän se tuli: usko on toiveajattelua.

Asia voidaan muotoilla seuraavasti:

X uskoo että p(mikä tahansa väitelause/propositio).

Uskomuksen oikeutus ajautuu heti vaikeuksiin:

X on oikeutettu uskomaan, että p jos ja vain jos p on tosi.

Tästä päästään hard core todistustaakkaan: on osoitettava, että p on tosi.

Koska yksikään uskonnollinen väitelause ei täytä todistustaakan vaatimusta, uskonnonfilosofeista esim. Alvin Plantinga joutuu peräytymään ”riittäviin perusteisiin”.  Tästä taas seuraa reductio ab absurdum, sillä ”riittävää perustetta” joudutaan välttämättä perustelemaan toisella ”riittävällä perusteella”.

Edellisen johdosta Plantinga & co joutuu peräytymään perususkomukseen ja Plantingalle tämä tarkoittaa sitä, että perususkomus on se, että kristinuskon jumala on olemassa. Plantingan perususkomusten joukko käsittää yhden alkion – kristinuskon jumalan. Perususkomus ei vaadi edes riittäviä perusteita. Plantinga on vain nimennyt jonkin uskomuksen perususkomukseksi.

Tästä Plantinga johtaa peruskokemuksen, joka tarkoittaa kokemusta kristinuskon jumalasta. Tämä simpliciter ei taas ole millään tavoin intersubjektiivinen, minkä Plantingakin huomaa. Täten peruskokemusten vertailu ei Plantinngan mukaan ole edes tarpeellista. Peruskokemusten joukko käsittää sekin yhden alkion Plantingan skeemassa.

Seuraava perääntyminen tapahtuu siihen, että ihmisellä on ”jumalaisti”. Tämän periaatteen Plantinga on kähveltänyt Tuomas Akvinolaiselta. Oikeasti mitään jumalaistia ei ole löydetty, vaikka sellaista on etsitty. Tämä on vain puolivillainen apologia, jolla yritetään pelastaa esim. tuo alussa mainittu heprealaiskirjeen väite.

Törmäsin näihin Plantingan uskonnonfilosofisiin käsityksiin joskus 1970-luvulla. Mitään uutta ja vakuuttavampaa Plantinga ei ole sittemmin esittänyt, vaikka onkin viilannut argumenttejaan moneen kertaan.

Ei tuo Planitngan argumentaatio mitenkään tuntematonta ole Suomessakaan. Tapio Puolimatka on viljellyt noita Plantingan teesejä monessa TV7:n Cafe Raamatun jaksossa. Tyypilliseen tapaansa Puolimatka ei mainitse lähdettään vaan katsojalle jää käsitys, että Puolimatka on itse formuloinut nuo väitteet. Puolimatkalle tällainen toiminta on sääntö, eikä poikkeuksia juuri tunneta.

Johtopäätös on, että heprealaiskirje on silkkaa perusteetonta propagandaa, eivätkä Plantinga tai Puolimatka & co pysty pelastamaan uskoa siltä, että usko on pelkästään toiveajattelua.

Abrahamilaisten taivaallinen tyranni

Raamatun ja Koraanin jumala on selvästi tyranni. Tarinoiden mukaan jumala on tehnyt tolkuttoman monta rikosta ihmiskuntaa vastaan, mutta siitä huolimatta Raamatun ja Koraanin jumalhahmoilla on paljon kannattajia. Tarinoiden perusteella jumala on läpeensä paha olio.

Jumala voi tehdä hyvänkin ihmisen elämän vaikeaksi ja samaan aikaa vakuuttaa seuraajilleen, että hän jumalana on kaiken kritiikin ja vastuullisuuden ulottumattomissa. Tarinoiden jumala on sekä seinähullu että suuruudenhullu.

Jumala ei oikeastaan ole muuta kuin terroristi. Jotenkin tästä seuraa, että tuollaisen terroristin kannattajat ovat ”jumalaa pelkääviä”. Monet tuon terroristin seuraajat ajattelevat, että ihmiset (myös he) ovat kykenemättömiä mihinkään hyvään, jos terrorismin uhka ei ole koko ajan läsnä. Tästä taas seuraa vaatimus, että kaikkien tulee pelätä terroristia. Jumalan vaatimukset ovat aina haitallisia ihmiskunnan kannalta.

Ehkä tuon ”taivaallisen” terroristin seuraajat kärsivät jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta: terroristi nähdäänkin hyvänä vastoin kaikkea todistusaineistoa. Uhatut näkevät parempana vaihtoehtona olla samaa mieltä terroristin kanssa kuin nousta vastarintaan. Tämähän on kuvio uskon puolustuksena käytetyssä Pascalin vaa’assa.

Raamatun ja Koraanin jumalhahmojen hyvyys tarkoittaa kansanmurhia, ruttoa, etnisiä puhdistuksia yms. Kyseessä on pelkkä kuoleman kultti, johon miljardit ihmiset on höynäytetty mukaan.

Kirje Titukselle - opas synkkään taantumuksellisuuteen

Paavalin nimiin pantu Kirje Titukselle on yksi kristinuskon barbaarisen takapajuisuuden ilmentymä.  Jos joku nykyään elävistä ihmisistä ottaa ko. kirjeen millään tavoin velvoittavana, hän taantuu antiikin aikaisen barbaarisuuden kannalle.

1:11 Heidän suunsa on tukittava, sillä he villitsevät kokonaisia perheitä esittämällä oman voiton toivossa vääriä oppejaan.

Hassuksi tuon jakeen tekee, se että kyseinen kirje on ilmeisesti kirjoitettu toisen vuosisadan alkupuolella ollen jatkoa jo ensimmäisellä vuosisadalla alkaneisiin eri lahkojen ja suuntausten välisiin kiistoihin. Kirje Titukselle onkin yksi Paavalin organisaation propagandavälineistä.

Em. jae nollaa uskonnonvapauden. Saman kohtalon kokevat sananvapaus ja mielipiteenvapaus. Relevantitkaan kysymykset eivät ole sallittuja. Kuka Tiituksen kirjeen sitten kirjoittikaan, hänellä on kovat luulot itsestään: vain hän on oikeassa ja vain hänen dogmansa on ainoa oikea. Samanlaisia vetoomuksia kirjoittivat muutkin kuppikunnat, mutta Kirje Titukselle selvisi nykyisiin Raamatun versioihin.

Kirje on utopistinen vaatimuslista ominaisuuksista, jotka tuon kirjeen kirjoittajan kuppikunnan jäsenellä tulisi olla. Listasta selviää kaikki mikä jo tässä varsin varhaisessa kuppikunnassa oli vialla: sovinismi, misogynia, orjuuden hyväksyminen yms. Varsikaan lapsilla ei ole edes ajattelunvapautta. Koko kirje on täysin yhteen sopimaton nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan kanssa.

Samassa kirjeessä kehotetaan kunnioittamaan esivaltaa. Tämän mukaan esivallan barbariaa ei saisi vastustaa. Kristityt kuitenkin toistuvasti pyrkivät korvaamaan esivallan omalla barbaarisella kristillisellä totalitarismilla vaatien, että juuri heidän oppijärjestelmäänsä tulisi kunnioittaa tukkimalla turvat ja pidättäytymällä kritiikistä. Pitkään tällainen barbaria olikin hegemonisessa asemassa, mutta onneksi tähän on tullut muutos.

Kirje Titukselle on kristillisen fundamentalismin märkä uni.

Abrahamilaisten uskontojen barbaarinen pahuus

Abrahamilaiset uskonnot ovat yksinkertaisesti pahoja. Se että näiden uskontojen harjoittajat repivät dogmansa muinaisista myyteistä ei välttämättä tee kannattajasta pahaa. Pahaksi heidät tekee se, että he vaativat muita omaksumaan selvästi epätodet myyttinsä tosina. Pahaksi heidät tekee se, että he ovat vaatimassa dogmejaan lainsäädännöksi, kaikkia velvoittaviksi prinsiipeiksi.

Abrahamilaisten uskontojen prinsiippi on aina jonkin ryhmän ylivalta. Tuota ylivaltaa ei koskaan pystytä perustelemaan reaalimaailman perusteilla. Ylivaltaa voi puolustaa vain perääntymällä vuosituhansien takaisiin myytteihin. Myytit ovat surkea perusta yhdellekään menettelytavalle.

Abrahamilaisten kirjoituskokoelmat edustavat silkkaa pahuutta. Kirjoitukset ovat perusta kaikenlaiselle epäeettisille teoille. Moraalisesti ylevin kannanotto on luopua uskostaan, sillä barbaaristen kirjoitusten pitäminen ohjeena tekee niiden noudattajasta pahan barbaarin.

Abrahamilaisten uskontojen vastaus pahuuden ongelmaan on aina perääntyminen myyttisen jumalan eksistenssiin. Vielä kun tuolle jumalalle predikoidaan erinäisiä ominaisuuksia, niin ollaankin tilanteessa, jossa abrahamilaisten jumalan barbaarisuudelle ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki, myös oma epäeettisyys, voidaan panna kuvitellun jumalan tahdoksi.

Barbaariseen jumalaan uskovat ovat juuri itse barbaareja.

Hector Avalosin Paha Jeesus

Viime viikolla tässä blogissa oli puhetta Jeesusta koskevista myyteistä ja myyttiteoreetikoista. Sellainen nimi kuin Hector Avalos tuli esille. Pengoin kirjalaatikoita muistellen, että minulla pitäisi olla jokin Avalosin kirja. Löytyihän se. Kyseessä on Avalosin vuonna 2015 julkaistu kirja The Bad Jesus: The Ethics of New Testament Ethics.

Yhdessä blogipostauksessa on aika vaikea käsitellä Avalosin argumentteja muuten kuin toteamalla, että Avalosin mielestä Uuden Testamentin eettiset ohjeet ovat ala-arvoisia. Avalosin kirjan lukujen otsikot kertovat aika paljon Avalosin ajattelusta.

1. Introduction

2. The Unloving Jesus: What’s New Is Old

3. The Hateful Jesus: Luke 14:26

4. The Violent Jesus

5. The Suicidal Jesus: The Violent Atonement

6.  The Imperialist Jesus: We’re All God’s Slaves

7. The Anti-Jewish Jesus: Socio-Rhetorical Criticism as Apologetics

8. The Uneconomic Jesus: Jesus as Enemy of the Poor

9. The Misogynist Jesus: Christian Feminism as Male Ancestor Worship

10. The Anti-Disabled Jesus: Less than Fully Human

11. The Magically Anti-Medical Jesus

12. The Eco-Hostile Jesus

13. The Anti-Biblical Jesus: Missed Interpretations

14. Conclusion

Avalos käy yksityiskohtaisesti läpi koko Uuden Testamentin. Hän viittaa usein kreikankieleen, joten se tekee lukemisen vähän raskaaksi, kun ei osaa klassisia kieliä. Asia tulee kuitenkin hyvin selväksi.

Lapsuudessaan meksikolaissyntyinen Avalos oli helluntailainen lapsisaarnaaja ja ihmeparantaja. Opiskellessaan klassisia kieliä ja teologiaa ensin University Arizonassa ja sitten Harvardissa hän tuli siihen tulokseen, että koko Raamattu ja sen kertomukset ovat pelkkiä myyttejä.

Mielipuolista poliittista kristillisyyttä Alabamassa

Amerikkalaisen evankelikaaliseen liikkeen mielipuolisuudesta saatiin taas yksi esimerkki viime viikon perjantaina Donald Trumpin vieraillessa Alabamassa tarkastamassa tornadon aiheuttamia tuhoja.

Trump jakoi tuhoalueen asukkaille Raamattuja, joihin raapusti nimikirjoituksensa. Sehän vasta onkin tärkeää ihmislle, joiden koko omaisuus oli tuhoutunut. Sehän vasta helpottaa niiden oloa, joiden omaisia kuoli tornadossa.

Samaan aikaan Trumpin hallinto on leikkaamassa FEMA:n (Federal Emergency Managementi Agency) rahoitusta. Tämä liittovaltion instituutio rahoittaa ja koordinoi jälleenrakennusta alueilla, joilla luonnonilmiöt ovat tuhonneet infrastruktuurin.

Vuonna 2008 julkaistiin evankelikaalisten julkaisema An Evangelical Manifesto. Kaikki siinä hahmotellut aika kreisit poliittisen vaikuttamisen keinot ovat toteutuneet. Republikaanipuolueesta on tullut uskontopuolue.

Pian manifestin julkaisemisen jälkeen yleiskristillinen julkaisu, Christianity Today, varoitti evankelikaalisia siitä, että heistä tulee manifestia noudattamalla hyödyllisiä idiootteja. Evankelikaalisten oli kannattanut ottaa varoitukset tosissaan.

Evankelikaalisista on tosiaan tullut hyödyllisiä idiootteja: he kannattavat toimenpiteitä, jotka heikentävät juuri heidän omaa asemaansa. En muista oman elinaikani toista vastaavaa ilmiötä, jossa olisi niin onnistuneesti yhdistetty regressiivinen politikointi ja uskonto.

Nyt yli 10 vuotta manifestin julkaisemisen jälkeen samainen Christianity Today on raportoinut siitä, kuinka evankelikaalisten seurakunnissa on käymässä jäsenkato. Varsinkin nuoret ovat jättämässä liikkeen, eikä uusien jäsenten värväys oikein onnistu.

Viime perjantain absurdi näytelmä Alabamassa kertoo paljon evankelikaalisen liikkeen ja republikaanipuolueen alennustilasta. Siinä on koko amerikkalaisen evankelikaalisen liikkeen kokokuva: Törttöilevä presidentti jakamassa nimikirjoituksella varustettuja Raamattuja ihmisille, jotka ovat menettäneet kaiken.

Evankelikaaliset ovat vyöryttäneet republikaaneja 40 vuotta ja tulokset ovat toivotun kaltaisia. Muut uskonsuuntaukset on nollattu mitä vaikutusvaltaan tulee. Ns. valtavirran kristillisyys ei enää juuri koskaan ylitä uutiskynnystä, sillä evankelikaalisilla ovat mediakanavat hyvin hallussa: he saavat aina sanomansa julki, olipa sanoma mikä tahansa.

Parempia aikoja odotellessa…

Lisää raamatullisia pyramidihuijauksia

Apostolien verkostomarkkinoinnin mafiatouhut jatkuvat tessalonikalaiskirjeissä, niissä molemmissa. Ne ovat Paavalin mafiaperheen verkostomarkkinointiyrityksen myyntipuheita, jotka sisältävät mafialle tyypillisen uhkailun elementin.

Kun vertaa em. Paavalin nimissä kirjoitettuja kirjeitä Pietarin nimiin pantuun 1.kirjeeseen, niin ero on huomattava. Paavalilla oli paljon parempi käsitys ihmisen psykologiasta; siitä kuinka verkostomarkkinointi toimii ja kuinka mafiatyylin uhkailulla ihmiset saadaan pysymä mukana huijauksessa ja vielä värväämään uusia huijattavia.

Paavalin tuote ei selvästikään ole kunnossa, mutta markkinointi on. Pietarilla saattaa ainakin olla tarinan mukaan parempi tuote, mutta markkinointi on selvästi jäljessä Paavalin vastaavista. Pietarin markkinasegmentti vaikuttaa Uuden Testamentin mukaan olevan pienempi kuin Paavalin. Tosin Apostolien teoissa Pietarikin pyrkii globalisoimaan tuotteensa markkinoinnin.

Uusi Testamentti onkin näiden kahden kilpailevan mafiaperheen tempausten kronikointia; tosin myyteistä väännettyä kronikointia, mutta kuitenkin…Kilpailevia mafiaperheitä oli muitakin, mutta ne häivytettiin melkein näkymättömiin Raamatun kaanonin muutoksissa.

Toisessa Pietarin nimiin pannussa kirjeessä hyökätään taas kilpailevia mafiaorganisaatioita vastaan. Kirjeen toinen luku on suoraa kritiikkiä Paavalia kohtaan, vaikka heppua ei mainita nimeltä. Tässä luvussa otetaan myös käyttöön uhkailu. Uhkailu ei ole niin suoraa kuin Paavalin kirjeissä. Uhkailu revitään myyttisestä Vanhasta Testamentista sekä Nooaan että Sodomaan ja Gomorraan. Pietarin kohdeyleisöön ko. uhkailut varmasti tehoavat paremmin kuin Paavalin yleisöön. Paavalin globaalista yleisöstä aika harva taisi edes tietää mitään, mitä Vanha Testamentti sanoi Nooasta tai Sodomasta ja Gomorrasta.

Lopulta luvussa ja jakeessa 3:15 Pietari antaa jonkin verran tunnustusta Paavalille. Ilmeisesti mafiaperheiden välisessä kiistassa tappelu söi enemmän Pietarin organisaation resursseja kuin Paavalin vastaavan. Alakynnessä olevat ovat alttiimpia sovintoratkaisuun.

Koko Uuden Testamentin voi lukea kuvitteellisena raporttina rikollisorganisaatioiden keskinäisestä tappelusta, jossa vähän väliä tuli ruumiitakin.

Apostolien tekojen mafiosot ja pyramidihuijaukset

Luin pitkästä aikaa Apostolien teot. Tulin samaan johtopäätökseen kuin vuosia sitten. Apostolien teot ovat kuvaus mafiaperheiden toiminnasta. Myös verkostomarkkinoinnin pyramidihuijaukset ovat juuri sellaisia kuin Apostolien teoissa.

Kilpailevien mafiaperheiden (Paavalin ja Pietarin organisaatioiden) pääjehut kokoontuivat useasti Jerusalemiin suunnittelemaan konnankoukkuja ja sovittelemaan em. mafiaperheiden eturistiriitoja. New Yorkin mafiaperheet joutuivat tyytymään pizzerioihin.

Rahallakin yritettiin päästä mafiaperheen jäseneksi kuten Paavalin tapaus osoittaa. Rahalla ei saanut osuutta Jerusalemin jengistä, joten Paavali perusti oman verkostomarkkinoinnin strategiaan perustuvan organisaationsa.

Apostolien tekojen ensimmäiset luvut ovatkin osuva kuvaus siitä, kuinka ihmisiä höynäytetään mukaan pyramidihuijaukseen siten, että nämä antavat mafialle ensin rahansa ja sitten menettävät järkensä. Kunnon mafiosotouhuja on Ananiaan ja Safiran murha. He kun eivät antaneet rahojaan mafiosoille, niin he pääsivät hengestään.

Mafia lupaa suojelua ja niin tehdään Apostolien teoissakin. Lupaukset vain ovat katteettomia.

Vähän väliä joku ”mafia capoista” on sellissä epäiltynä milloin mistäkin. Useimmin taisivat pulassa olla juuri Paavali ja Pietari. Kunnon mafiakertomuksen tapaan he kerta toisensa jälkeen pelastuvat, eivätkä petä mafian luottamusta. Ihan mafiatouhua on ehdottoman lojaalisuuden vaatimus.

Kunnon huijauksia Apostolien teoissa edustaa, että ihmisten vaatteisiin ja erinäisiin riepuihin liittyy mafia lupausten mukaan milloin mitäkin maagisia vaikutuksia. Amerikkalaiset tv-evankelistat ovat ehkä kopioineet tästä Apostolien tekojen jaksosta rukousliinojen ja muun krääsän myyntistrategian. ”Robert Tiltonit” ja muut amerikkalaiset huijarit kärsivät 1980-luvulla vakavia tappioita, kun heidän huijauksensa paljastuivat. Monet saivat vankeusrangaistuksenkin talousrikoksista. Niin he vaan ovat taas myymässä krääsäänsä televisiossa. Sitkeää markkinointia löytyy jo Apostolien teoistakin. Pari tuhatta vuotta on kulunut ja huijaus sen kuin jatkuu.

Tällaisenkin tulkinnallisen narratiivin voi Apostolien teoista esittää. Se ei ole ainakaan pahemmin pielessä kuin konservatiivisten raamatuntutkijoiden vastaavat. Muinaisesta mytologiasta voi tehdä vaikka minkälaisia myyttisiä tulkintoja.

Politisoidun kristillisyyden myyttiset apologiat

Kristinuskon puolustus tarkoittaa suunnilleen seuraavaa: ”Kuuntele ja pidä turpasi kiinni!”

Tuo periaate kattaa suunnilleen kaikki apologiat. Kun yksittäinen kristitty ryhtyy tutkimaan uskonsa myyttistä perustaa ja kysyy relevantteja kysymyksiä, jokainen uskonpuolustaja joutuu perääntymään tuohon em. positioon.

Eiköhän jokainen Raamattunsa lukenut huomaa, että jokainen evankeliumien ja Apostolien tekojen tarina on uudelleensovitus Vanhan Testamentin kreikankielisen käännöksen tarinoista lisättynä Homeroksella, Euripideellä ja muutamalla muulla.

Jokainen kuvaus Jeesuksen suorastaan sankarillisesta elämästä on yhteensopiva antiikin sankarin arkkityypin kanssa. Tällaisia sankareita löytyy melkein kaikista kulttuureista.

Jokaisen Raamattunsa lukeneen olettaisi huomaavan, että Paavalin nimiin pannuilla kirjeillä ja evankeliumeilla on hyvin vähän yhteistä, mitä tulee historiallisen Jeesuksen eksistenssiin. Paavalin kirjeistä voi päätellä, että hän ei oikeastaan pitänyt Jeesusta historiallisena.  Evankeliumien kirjoittamisen motiivina voi pitää sitä, että Jeesuksestakin piti kirjoittaa elämäkerta, koska muistakin antiikin myyttisistä sankareista oli sellainen kirjoitettu.

Olen ollut 1980-luvun alkupuolelta lähtien kiinnostunut politisoidusta kristinuskosta tai uskonnollistetusta politiikasta; erityisesti ilmiön amerikkalaisesta versiosta. Kun keskusteluissa ottaa puheeksi sen, että silloin kun politiikkaa tehdään kristillisestä lähtökohdasta, niin perusta on pelkkää muinaista mytologiaa. Useimmat keskustelijat pitävät mytologiaa huonona politiikan perustana, mutta tekevät silti poikkeuksen oman uskonsa kohdalla. Juuri heidän tulkintansa ei olekaan mytologiaa vaan faktaa, mutta silti he eivät pysty kertomaan, mikä tekee heidän tulkinnastaan faktan ja miten väitteen pystyy todentamaan. Myyttiteoria taas on paremmin verifioitavissa.

Yksi hupaisimmista episodeista on toistuva. USA:n perustuslain 1. lisäys (uskonnonvapauspykälä) on ristiriidassa ensimmäisen käskyn kanssa. Tämä on tietenkin nolo tilanne niille uskonnon politisoijille, joiden lähtökohta on myytti sekin: USA:n perustuslaki perustuu käskyihin. Oikeasti ei perustu.

Amerikkalaisen politiikan uskonnollistaminen on juuri nyt huipussaan. Republikaanipuolueesta on tullut ”uskontopuolue”, jonka opaskirja (Raamattu) on pelkkää mytologiaa. Francis Schaeffer ja Jerry Falwell ovat vihdoin saavuttaneet tavoitteensa. He vain eivät ole näkemässä unelmansa toteutumista, sillä he ovat kuolleita. Ensimmäisellä rivillä esitetty uskonpuolustus on tullut käytännöksi politisoidussa uskonnossa.

Konservatismi on kelvotonta

Aina kun joku haaveilee konservatismista yhteiskuntapoliittisena ohjelmana, kaikkien hälytyskellojen pitäisi soida.

Konservatismi määritelmällisestä sisällöstä riippumatta tarkoittaa taantumista, kaiken edistyksen pysähtymistä, jonka seurauksena on surkea elämä kaikille, myös niille konservatiiveille.

Silloin tällöin suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa kirjoittelussa törmää jonkin myyttisen menneisyyden tavoitteluun. Usein viitataan esim. 1950-lukuun ideaalitilana, jolloin konservatismi oli voimissaan. Tämä on tietenkin myytti.

Suomalainen yhteiskunta oli hyvinkin radikaali heti Toisen maailmansodan päättymisestä. Yhteiskunnalliset jännitteet kilpailevien poliittisten ryhmien välillä tuotti hyvinkin edistyksellisiä ratkaisuja. 50-luku ei ollut mikään konservatiivisen yhtenäiskulttuurin kulta-aikaa. Muutosvaatimukset olivat tuolloin jo sitä luokkaa, etteivät tuolloiset konservatiivit pystyneet säilyttämään asemiaan.

Vaatii rankkaa revisionistista historiankirjoitusta, jos pystyy pitämään radikaalien yhteiskunnallisten muutosten aikaa konservatiivisena ideaalina. En usko, että konservatiivit itsekään pitävät vaatimuksiaan tai toiveitaan toteuttamiskelpoisina. Konservatiivisuus lienee vain tapa lievittää eksistentiaalista ahdistusta. Oman ahdistuksen projisoiminen muihin kohdistuviksi vaatimuksiksi on kelvoton yhteiskuntapoliittinen ohjelma. Jotain muuta saavat konservatiivit keksiä.

Konservatismi tarkoittaa aina totalitarismia, jossa poikkeamat väkivallan uhalla ylläpidetystä yhtenäiskulttuurista on ankarasti sanktioitu. Siinä järjestelmässä konservatiiviset ”keskitysleirin vahtimestarit” ovat valtaa pitävä eliitti.

Suomen eduskuntavaaleihin on vielä kuukausi aikaa, mutta keskitysleirin vahtimestarit ovat jo aktivoituneet.

Kristittyjen ehdokkaiden yhteiskuntapolitiikan perusteet?

Kerta toisensa jälkeen ainakin Yhdysvalloissa (ja muutamalla suomalaisella keskustelupalstalla) törmää vaatimukseen, että yhteiskuntapolitiikka, sisältäen lainsäädännön, olisi revittävä Raamatusta, siis siitä Raamatun versiosta/käännöksestä/kaanonista, mitä kukin lukee. Toisaalta aika harva kristillisen yhteiskuntapoliittisen vaatimuksen esittäjä tuntee käyttämänsä Raamatun version väitteitä. Vielä harvempi tuntee kristinuskon varhaisten uskonnonfilosofien/yhteiskuntafilosofien keskenään ristiriitaisia näkemyksiä.

Ei tarvitse kuin lukea säilyneitä kirkkoisien kirjoituksia, niin kristinusko yhtenäisenä yhteiskuntapoliittisena kantana uppoaa syvään suohon.

Miten Tertullianuksen poleemisistakin kirjoituksista voi tehdä nykyaikaa koskevan yhteiskuntapoliittisen vaatimuksen? Jo Origenes oli tietoinen eri Vanhan Testamentin käännösten ristiriitaisuudesta. Samoin hän tiesi tuolloisten Uuden Testamentin käännösten ongelmista. Kaiken lisäksi Origenes oli filosofisilta näkemyksiltään platonilainen. Tästäkö pitäisi vetää yhteiskuntapolitiikkaa? Tilannetta ei paranna, että Eusebius Kesarealaisen kirkkohistoria on ristiriidassa tuolta ajalta säilyneiden muiden dokumenttien kanssa. Lisäksi voisi ottaa esille Polykarpoksen ja Irenaeuksen.

Tässä ei ole edes vielä mainittu Markionia tai ensimmäisen ja toisen vuosisadan gnostilaisia, jotka hekin vaikuttivat yhteiskuntapoliittisiin näkemyksiin.

Kaikki tämä tapahtui jo ennen Augustinusta, eikä tilanne parane hänenkään kirjoitustensa myötä. Tilanne menee aina vain mielipuolisemmaksi.

Nyt kun Suomessakin eduskuntavaalit lähenevät, niin pikaisen vilkaisun perusteella ehdokkaina on henkilöitä, jotka ajavat kristillistä yhteiskuntapolitiikkaa. Mikäpä siinä.

Vaikka ei ottaisikaan kantaa siihen, oliko kukaan em. kirkkoisistä millään tavoin oikeassa, vaan perustaisi yhteiskuntapoliittiset vaatimukset pelkästään oletettuihin Jeesuksen sanomisiin, niin silloinkin edessä on umpikuja.

Yhdysvalloissa suosittu King James Bible perustuu bysanttilaiseen tekstiperheeseen. Käännöskriteereitä näyttää olevan tolkuttoman iso joukko. Omanakin elinaikanani on ilmestynyt lähes 20 käännöstä englanniksi. Mahdollisesti käännöksiä on enemmänkin, mutta en vain ole kuullut niistä. Suomessa käännöksiä on kai sitten paljon vähemmän, mutta niidenkin tekstuaaliset erot mahdollistavat varsin mielipuolisetkin tulkinnat.

Eduskuntavaaleissa ehdokkaina olevien vakaumuksellisten kristittyjen luulisi selvittävän potentiaalisille äänestäjilleen, miten he ovat johtaneet ”kristilliset” yhteiskuntapoliittiset vaatimuksensa. Mihin lähteisiin ja mihin versioihin he perustavat ohjelmansa?

Olen pitänyt esim. Päivi Räsästä älykkäänä ja oppineena, mutta uskonnon suhteen harhaisena, joten hän ehkä saattaisi pystyä vastaamaan pienellä miettimisellä kysymyksiini. Mika Niikolta ja Teuvo Hakkaraiselta en edes odottaisi vastauksia.

USA:ssa ehdokkailta toisinaan kysytään tässä käsiteltyjä kysymyksiä. Vastauksena on melkein poikkeuksetta vaikeneminen. Suomalaisessa vaalikirjoittelussa en ainakaan ole vielä huomannut vastaavia kysymyksiä.

Jeesuksen dekonstruktio

Jos Raamatusta poistetaan kaikki myyttinen ja draamallinen aines, niin jäljelle ei jää juuri mitään. Koko Raamattu saadaan mahtumaan muutamaan kymmeneen sivuun. Thomas Jeffersonin tällä tavalla dekonstruoidussa Raamatussa oli 40 sivua.

Taannoin toimi sellainenkin raamatuntutkijoiden yhteisö kuin Jesus Seminar. He päätyivät sellaiseen tulokseen, että vain 18 prosenttia väitetyistä Jeesuksen sanomisista saattoivat pitää paikkansa. Jesus Seminarin metodologia ei oikein täytä tiukkoja tieteellisiä kriteereitä, mutta onhan tuollainen luku jollain tavoin suuntaa antava. Useimpien Jesus Seminarin jäsenten ontologinen sitoumus oli kuitenkin luokkaa: Joku henkilö oli olemassa, joka oli evankeliumien Jeesuksen esikuva. Toki tällainen sitoumus voidaan tehdä, mutta dokumentaariset lähteet eivät oikein tue sitoumusta. Raamatuntutkijoiden keskuudessa em. minimalistinen sitoumus on hyvin yleinen. Myyttiteoreetikot ovat ainakin vielä vähemmistössä.

Kun Uuden Testamentin Jeesuksen sanomisia dekonstruoidaan, niin paralleeleja löytyy vanhemmista myyteistä. Samanlaisia myyttejä ovat myytit Romuluksesta, Herkules-myytti on sekin hyvin samanlainen, eikä Adonis-myyttikään juuri eroa Jeesus-myytistä.

Jeesuksen dekonstruktio yksinkertaisesti tuhoaa Jeesuksen ainutlaatuisuuden. Ainakin amerikkalaisissa pappisseminaareissa dekonstruktio ei ole suosiossa – päinvastoin. Niissä laitoksissa dekonstruktiosta on tullut synonyymi destruktiolle. Jossain mielessä asia onkin noin. Dekonstruktio ei lähde siitä, että jokin teologinen dogma olisi hyväksyttävä sellaisenaan vaan dogma voidaan purkaa osiin, dogmaa voidaan suhteuttaa muihin vastaaviin jne. Usein tuloksena on todella se, että dogman ”totuudelta” putoaa kaikki pohja. Onhan se destruktiivista varsinkin jos pitää tiukan dogmaattisesti kiinni Raamatun ainutlaatuisesta erehtymättömyydestä.

Jeesuksen dekonstruktion perusteella Uudesta Testamentista on yhä vaikeampi muokata sellaista auktoriteettia, että kyseistä myyttistä teosta voitaisiin käyttää yhteiskuntapoliittisena toimintaohjelmana. Raamatunlauseilla ei voi legitimoida esimerkiksi Suomen eduskunnan säätämiä lakeja.

Jeesuksen teologinen dekonstruktio siirtää näkökulman absoluuttisesta kulttuurihistorialliseksi. Tällainen lienee yleinen suuntaus protestanttisissa teologisissa tiedekunnissa, joissa Raamattua tutkitaan kulttuuriartefaktina ilman ontologista sitoumusta jonkin transsendentin eksistenssistä.

Kirjasuosituksena Robert M. Price: Deconstructing Jesus (2000).