Suomessa ei ole
tainnut olla vuosikymmeniin virkamieshallitusta. Vai pitäisikö puhua
virkahenkilöhallituksesta? Käytetään nyt kuitenkin termiä virkamieshallitus.
Tällä
vuosisadalla olisi ollut käyttöä taitavien virkamiesten muodostamille
hallituksille. Sen verran hutiloivaa ovat olleet sekä lakien valmistelu että
niiden toimeenpano. Vallan kolmijako-oppi ei ole oikein toiminut Suomessa.
On aika outoa,
että ministeriksi nimitetään tavallisesti kansanedustaja, joka säilyttää
edustajan paikkansa ministerikautenaan. Tästä perinteestä olisi jo aika päästä
eroon. Vaikka USA:n politiikka löyhkää nykyään mädäntyneeltä raadolta, niin
ministeriksi nimitetty kongressiedustaja jättää paikkansa kongressissa ja hänen
tilalleen valitaan vaaleilla joku toinen.
Suomessahan
valta keskittyy ministerinä toimivalle kansanedustajalle. Hän on ensin
laatimassa lakia ja sitten valvoo ministerinä hallinnonalaansa kuuluvassa
ministeriössä kyseisen lain toimeenpanoa.
Ministerin
tulisi olla sitoutumaton virkamies. Ministeriöiden kansliapäällikötkin ovat
valitettavan usein poliittisia virkanimityksiä, joten heistäkään ei ole
ministereiksi. Eiköhän jokaisesta ministeriöstä löydy poliittisesti
sitoutumaton virkamies, jolla riittävä kokemus hallinnosta ja kaikesta muusta,
mitä ministerin tehtäviin nyt sitten kuuluukaan.
Ehkä
ministeriöissä tapahtuva lakien valmistelukin paranisi laadullisesti, kun
poliitikot eivät pääsisi kähmimään lakialoitteita pelkästään poliittisin
ambitioiden varjolla.
Toistuvasti
kuulee kuitenkin valitusta lisääntyneestä byrokratiasta. Kun maailmasta tulee –
on jo tullutkin – entistä monimutkaisempi, niin byrokraattejakin tarvitaan
entistä enemmän; mielellään vielä asioista hyvin perillä olevia byrokraatteja,
jotta hallinto toimisi edes auttavalla tavalla.
Ehkäpä jo
seuraava hallitus onkin virkamieshallitus. Jos kerran halutaan muutosta, niin
annettaan ministerin virat asiantuntijoille ja valtion hallinnon suhteen paras
asiantuntemus löytyy virkamieskunnasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti