Faktat heikossa hapessa - poliittinen journalismi teho-osastolla

Vertailtaessa Suomen ja USA:n politiikkaa, niin sisä- kuin ulkopolitiikkaa, löytyy monta yhtymäkohtaa valtavista järjestelmästä johtuvista eroista huolimatta. Yhtymäkohdat ovat yhteiskuntafilosofisesti niin samankaltaisia, ettei niitä voi enää sivuuttaa olankohautuksella.

Hämmästyttävänä, suorastaan henkeäsalpaavana, samankaltaisuutena esiintyy välinpitämättömyys faktoja kohtaan. Tämä ilmenee niin retorisella tasolla kuin menetelmätapojakin koskevassa debatissa.

Keskustelijat eivät koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mistä puhutaan, koska puhutaanpa mistä tahansa, niin tietyillä kuppikunnilla erityisesti poliittisen kentän oikeimmalta laidalta on omat faktansa.

Jotta päästäisiin yhteisymmärrykseen lähtökohdista, pitäisi päästä yksimielisyyteen siitä, että faktat ovat debatoijasta riippumattomia. Laajemmin tämä tarkoittaa sitä, että maailma on olemassa riippumatta havainnoijasta, ja maailmasta voidaan saada havainnoijasta riippumatonta tietoa. Kaiken edellä mainitun tulisi ilmetä suunnilleen samanlaisina kaikille havainnoijille virhemarginaalin puitteissa. Täten epistemologiset perusteet tulisivat olla riittävän samanlaisia, jotta keskustelu edes pääsisi alkuun. Epistemologiset ennakkoehdot ovat debatin välttämättömyyksiä.

Kun on seurannut poliittista keskustelua eri palstoilla, niin kritiikki on syytä kohdistaa sinne oikeimpaan laitaan. Toki heillä on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta heillä ei ole oikeutta omiin faktoihinsa. ”Vaihtoehtoisia faktoja” ei ole olemassa, vaikka tietyt oikean laidan tallaajat sellaista mielellään väittävät: luotettavia perusteita sellaiselle väitteelle ei vain ole vielä löytynyt. Arvelen ettei löydy tulevaisuudessakaan.

Suomessa tilanne on hieman parempi kuin USA:ssa. Suomessa vaihtoehtoiset faktat koskevat lähinnä vain maahanmuuttajia mukaan lukien pakolaiset. USA:ssa asiasta kuin asiasta saadaan joukko ”faktoja”, jotka ovat lopulta sisällyksettömiä väitelauseita, jotka parhaimmillaan ovat todentamattomia ja pahimmillaan kaikki selvästi epätosia. Hyvin harvoin joukosta on löytynyt tosia väitteitä. Tällaiset merkittävät seikat pyritään ohittamaan merkityksettöminä varsinkin silloin kun yksittäisestä mielipiteestä pyritään laatimaan universaaleja ja yleispäteviä faktoihin verrattavia ”vaihtoehtoisia faktoja”.

Yhdysvalloissa kaikki debatit, ainakin ne joita olen itse seurannut, ovat oikeastaan kaavamaisen samankaltaisia. Henkilö X esittää väitteen Y faktana, johon henkilö A vastaa väitteellä B julistaen oman väitteensä faktaksi. Tästä ei edetä suuntaan eikä toiseen, kun yksimielisyteen ei päästä edes siitä, millä tavoin, millä metodilla ja metodologialla, väitteiden totuusarvo voidaan todentaa.

Yleensä em. debatit ovat takaperoisia sinä mielessä, että aivan ensiksi julistetaan omat menettelytapaehdotukset ja toimintaohjeet ainoiksi oikeuksiksi mahdollisuuksiksi premissien jäädessä alaviitteiksi. Mitään perusteita toimintaohjeille ei täten ole huomioitu. Onneksi Humen giljotiini leikkaa näiltä ”huhuilta” siivet: ”Siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla.”

Kun lähtökohta on tämä, niin nykytilanteen relevantti ja validi analyysi voidaan näppärästi sivuuttaa. Tilanteesta siirrytään suoraan tulevaisuutta koskeviin väitteisiin miettimättä, mitkä ovat resurssit, mitkä ovat reaalisia mahdollisuuksia, mikä on nykytilanne.

Postmoderni diskurssi on ehkä pätevintä taideteorioissa, mutta en ainakaan vielä ole vakuuttunut sen toimivuudesta yhteiskuntatieteissä. Postmodernin diskurssi on heikentänyt muutenkin liitoksissaan natisevaa rationaalisuusoletusta entisestään. Tästä kumpuavat em. vaihtoehtoiset faktat. Rationalismista on tullut nykyisessä politiikassa painolasti ainakin jos tavoittelee maksimaalista äänisaalista.

Pakkomielteinen suhtautuminen (epä)faktoihin on tyypillistä ainakin oikealta laidalta tuleviin väitteisiin. Suomessa tämä koskee taas kerran maahanmuuttajia, Amerikassa lähes mitä tahansa jumalan olemassaolosta sekalaisiin salaliittoteorioiden tasolla liikkuviin sekopäisiin viritelmiin. Asia voidaan kiteyttää seuraavasti: Jos en ymmärrä jotain, se ei voi olla fakta, ei edes pienintäkään mahdollisuutta sellaiseen.

* * *

Yhdysvalloissa vaalikierroksen 2016 vaalikampanjat olivat todella myrkyllisiä ja likaisia. Sen jälkeen on käyty muutamat täytevaalit. Ne vasta likaisia ovatkin olleet ja asialla ovat olleet aina republikaanit. En tunne ainuttakaan tapausta, jolloin asialla olisivat olleet demokraatit; ei ainakaan seuraamieni täytevaalien yhteydessä.

Asiaperusteista vaalikampanjaan eivät republikaanit kaiketi enää osaa tehdäkään. Toki politiikassa pelataan mielikuvilla, mutta republikaanien uskonnollinen oikeisto plus erinäiset alt-rightin ryhmät pelaavat uhkakuvilla. Arvelin uhkakuvapolitiikan kärsineen konkurssin vuoden 2016 vaaleissa, mutta samoja uhkakuvia kierrätetään yhä edelleen. Tuolloiset uhkakuvat kuuluisivat ongelmajätelaitosten prosessoimiksi, eikä niillä tulisi olla enää sijaa yhdenkään sivistysvaltion politiikassa. Toisin on kuitenkin käynyt.

Ongelmia toki on poliittisesta suuntauksesta riippumatta, mutta ongelmat eivät kuitenkaan tarkoita uhkakuvia suhteessa 1:1. Kaikenlaista tapahtuu, kun brutaalin faktoihin pohjautuvan analyysin ja politikoinnin on korvannut mielipidemarkkinointi.

Kun on seurannut suomalaista ja amerikkalaista politikointia vuosikymmenet, yli puolivuosisataa kaiken kaikkiaan, niin konservatismin, sellaisena kuin esiintyy republikaanien ja perussuomalaisten toimissa, niin faktojen perikato ajoittuu siihen kun äärioikeistolaisuudesta tuli vartaanotettava poliittinen voima. Se ajoittaako nykymuotoisen äärioikeistolaisuuden, sen jota he oikeistolaiset itse kutsuvat konservatismiksi, Eurooppaan vai Yhdysvaltoihin, riippuu premisseistä. Paradoksaalisesti ilmiö on globaali, vaikka nämä äärioikeiston ”konservatiivit” pääsääntöisesti vastustavat kaikenlaista globalismia. Itselleen he suovat kuitenkin poikkeuksen, mikä sekin on osoitus älyllisestä epärehellisyydestä ja intellektuaalisesta konkurssista.

* * *

Kaikki poliittiset narratiivit vieroksuvat nykyään faktoja ja aivan erityisesti oikeimman laidan narratiivit. Näitä narratiiveja levittävät jos jonkinlaiset puolivillaiset verkkojulkaisut, joiden parhaatkin journalistiset ansiot rajoittuvat tekstin vähäisiin kirjoitus- ja kielioppivirheisiin. Muuta niiltä ei voi edes odottaa.

Nykyinen poliittisesti aktiivinen nuorempi polvi tuskin edes muistaa, mitä oli poliittinen journalismi aikana jolloin sosiaalista mediaa ei ollut vielä olemassa. Kunkin kirjoituksen totuusarvon joutui arvioimaan itse suhteuttaen kirjoituksen kaikkeen aikaisempaan narratiivia koskevaan kirjoitteluun siltä osin mitä itse oli siihen perehtynyt..

Muutama harvalukuinen printtilehti sinnittelee ansiokkaan ja mielenkiintoisen poliittisen journalismin saralla. Niitä lukee mielellään, vaikka ei olisi narratiivin yhdestäkään seikasta samaa mieltä. Mielenkiintoinen journalismi on mielenkiintoista, olipa narratiivin sanoma mikä tahansa.

Nykyään narratiivit ovat entistä selvemmin redusoituneet saduiksi ja tarinoiksi. Sadut ja tarinat ovat edelleen redusoituneet Twitter-viesteiksi. Muutama verkkojulkaisu pitää yllä poliittista mielenkiintoista journalismia. Lisätään joukkoon vielä muutama bloggrikin. Siinä se sitten onkin, nykyisen poliittisen journalismin tila.

Kaikesta edellä sanotusta seuraa, että poliittisen journalismin esittämien narratiivien on tavoiteltava maksimaalista shokkivaikutusta. Tässä faktat ja faktapohjainen analyysi saavat kyytiä. Faktat eivät herätä suuria tunteita, faktojen shokkivaikutus on vähäinen, mutta silloin kuin faktoista tingitään, niin tuloksena on juuri sitä mitä saamme lukea lukuisilta ihmeellisen internetin palstoilta. Siinä ympäristössä faktat jäävät vähemmistöön.

Faktat ovat heikossa hapessa, välittömän sairaalahoidon tarpeessa.

* * *

Nähtäväksi jää, kuinka kauan faktoista vapaiden narratiivien ylivalta kestää? Kuinka kauan ihmiset ovat valmiita kuuntelemaan puppugeneraattoreiden papatusta?

Kovin korkeita odotuksia poliittisille narratiiveille ei voi asettaa. Ehkä Fukuyama oli sittenkin oikeassa väittäessään historian loppuneen suurten kertomusten kuoleman myötä. Historiaa ei enää ole; on vain menneisyyttä koskevia narratiiveja, joista johdetaan tulevaisuutta koskevia odotuksia, vaikka nämä olisivatkin täysin utopistisia.

Verkkokirjoittelussa jokainen on ekspertti ja pahimmillaan kaikkien alojen asiantuntija. Tällaiseen ei tietenkään ole mitään perusteita, mutta kun verkkokirjoittelussa subjekti ja objekti sulautuvat yhdeksi, niin kaikenlaista sattuu. Tämä tapahtuu aina faktojen kustannuksella.

Ehkä jo huomenna palataan faktoihin…tai sitten ei.