Päivän teesi:
Kansallisvaltion ideaalin ylläpito edellyttää revisionistista
historiankirjoitusta.
Popularisoidussa
tiedekirjoittelussa ja aivan erityisesti keskustelupalstoilla nationalismi
pyritään esittämään jonakin aivan erityisesti suomalaisia koskevana faktana.
Näin ei tietenkään todellisuudessa ole vaan suomalaisuus on sosiaalinen
konstruktio siinä missä minkä tahansa muunkin kansallisuuden vastaava aate.
Koko aate on
aika nuori, Suomessa ei oikein kahtasataa vuottakaan ja sekin tietyn aika
elitistisen joukon haave. Heidän puolustuksekseen on sanottava, että
systemaattisella ja pitkäjänteisellä työllä kansallisaatteesta tuli tietyn
maantieteelliseen alueen dogmi. Sama kyllä tapahtui muillakin alueilla.
Suomen historia
kirjoitettiin tietystä romantisoidusta perspektiivistä tarkoituksena luoda
koherentti kertomus kuvitellusta kansallisesta heräämisestä ja kollektiivisesta
historiasta. Kiusalliset seikat jätettiin huomiotta tai ainakin ne esitettiin
vähemmän kiusallisessa valossa. Sittemmin historiankirjoitusta on aina jouduttu
muokkaamaan, kun historiallisena faktana esitetyt väitteet on osoitettu
epätosiksi, eikä niitä voi puolustaa edes yleisen mielipiteen tai hypoteettisen
kansaan enemmistön nimissä.
Kirjoitettaessa
Suomen historiaa kertomus pyritään esittämään katkeamattomana ja aukottomana
kehityskertomuksena, jossa sivistymättömät moukat kansallisen sivistysprojektin
johdosta siirtyivät sivistyneiden ihmisten joukkoon perustamalla lopulta
valtion, joka tunnetaan nimellä Suomi.
Myöhempi
historiankirjoitus on sitten revisionistisesti liittänyt projektiin milloin
mitäkin. Taide valjastettiin revisionistisessa historiankirjoituksessa
edistämään aatetta. Todellisuudessa kyse oli yksittäisten taiteilijoiden
romanttinen kannanotto, taidesuuntaus. Kansakoululaitos oli olennainen osa
kansallisuusaatteen nostalgisessa hymistelyssä. Historialliset faktat on
kielletty revisionistisessa historiankirjoituksessa.
Aleksis Kiven
Seitsemän veljestä voidaan tulkita kansallisvaltion metaforana: metsäläiset
kehittyvät vastuuntuntoisiksi kansalaisiksi. Lopulta kyseessä taisi olla Kiven
mielikuvituksen tuotteesta, eikä suinkaan kansallisaatteen tietoisesta
propagoinnista.
Samaan sarjaan
kuuluu Väinö Linnan Tuntematon sotilas, jonka tulkinta realistisena
sotaromaanina saa yhä edelleen häiriintyneitä militaristisia piirteitä. Tuo
romaani ja erityisesti siitä tehdyt elokuvaversiot ovat revisionistista
historiankirjoitusta pahimmillaan. Tuntematon sotilas tulkitaan kovin
mielellään jonkin hypoteettisen Suomen kansan urheaksi taisteluksi ylivoimaista
vihollista vastaan. Kovin mielellään jätetään mainitsematta, että siinä
kahakassa tuli turpaan ja pahasti. Tähän voidaan katsoa Suomen historian
loppuneen. Kaikki sen jälkeinen nationalistinen historiankirjoitus onkin ollut
revisionistista.
Kritiikitön
nationalismi, revisionistisen historiankirjoituksen pitäminen validina
kuvauksena tapahtumien kulusta, saa aikaan sen, mikä nyt tunnetaan nykyään
ksenofobiana ja aivan konkreettisesti Suomi Ensin ja Rajat Kiinni –hörhöilynä.
Suomi ja sen
kansalaiset esitetään yhtenäisenä joukkona, joka jakaa jotkin kuvitteelliset
arvot ja työskentelevät jonkin kuvitteellisen yhteisen asian eteen pyyteettömästi.
Tämä on revisionistisen historiankirjoituksen versio suomalaisten koheesiosta.
Suomalaiset ovat
kuitenkin joukko eripuraisia heimoja ja klaaneja, joilla lopulta on hyvin vähän
tekemistä toistensa kanssa. Yhteistoiminta onnistuu vain äärimmäisen pakon
edessä ja ulkoisen uhan alla. Tällöin kutakin heimoa ja klaania koskee jokin
eksistentiaalinen uhka. Sama pätee kaikkiin muihinkin kansallisvaltioihin.
Kansallisvaltiot ovat täten synteettisiä konstruktioita.
Nykyisin alle
kymmenen prosentin kannatusta nauttivat perussuomalaiset ovat kaapanneet
kansallisuusaatteen ja kansallisvaltion ideaalin itselleen. Heille ja heidän
agendalleen revisionistinen historiankirjoitus on elinehto, mutta faktat lyövät
heitä päin näköä.
Tunkkainen
eristäytyminen uskottelemalla Suomen aseman olevan jollakin tavoin
erityislaatuinen, perustuu revisionistiseen historiankirjoitukseen, jossa
jokainen kansallisvaltio nähdään riippumattomana autonomisena yksikkönä.
Tällainen kansan ja siitä johdetun valtion kollektivisointi ei ole
reaaliperustainen vaan olemattomaan ja kuvitteelliseen uhkaan perustuva, jossa
heimoajattelu pyritään yleistämään tiettyä maantieteellistä aluetta
koskevaksi. Mikään yhteisö, vaikka
sitten kuinka eristäytynyt, ei ole tullut toimeen ilman toista. Ainakin tuon
toisen olemassaolo joudutaan huomioimaan. Niinhän nämä nationalistit
tekevätkin, mutta samalla heidän johtopäätöksensä tilanteesta ovat
perusteettomia.
Kuinka pitkälle
Suomessa ollaan valmiit viemään revisionistinen historiankirjoitus, kun
tännekin ovat rantautuneet ”vaihtoehtoiset faktat”?