Monen monta
kertaa olen tilaisuuden tullen yrittänyt selvittää, minkälainen on
konservatiivisen uskonnollisen oikeiston ideaaliyhteiskunta. Vastauksia ei ole
kuulunut. Ei kuulunut vastauksia kysymykseen: Miksi juuri minun tulisi hyväksyä
heidän näkemyksensä relevanttina yhteiskuntapoliittisena ohjelmana?
Aivan samalla tavalla
tuo edellisessä kappaleessa mainittu sekalainen seurakunta käsittelee
isänmaata, kansallisuusaatetta, perinteitä jo jotain metafyysistä yläkäsitettä
”suomalaisuus”. Mitään relevanttia ja validia spesifiä vastausta heiltä ei saa
mihinkään.
Sen mikä he
hyväksyvät ilman perusteita, minä puolestani hylkään ilman perusteita.
Hämäräksi jää
myös vetoaminen länsimaisiin arvoihin. Sen mitä minä olen historiaa lukenut,
niin nuo länsimaiset arvot aika- ja paikkasidonnaisia; ts. ne eivät ole mikään
monoliitti. Vaikka olisivatkin, niin ne eivät ole immuuneja muutokselle.
Toisinaan,
joskin hyvin harvoin, tunnen pientä sääliä näitä konservatiiveja kohtaan.
Onneksi se tunne on nopeasti ohimenevää. Sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät
tekemään siitä yhteiskunnasta jossa minä olen, sulkeutuneen, käpertyneen ja
kaikin puolin ahdistavan, eivät saa minulta puolikasta sympatiapistettä. Tuo
sakki saa pitää ikävää ihan keskenään, mutta jos astuvat varpailleni, niin he
myös vastaavat seurauksista.
Ennen olin aika
yllättynyt, että monet noista muinaisuuteen jysähtäneistä taantumuksellisista
olivat pitkälle oppineita, en ole enää. Oppineisuus ei kuitenkaan ole tae
sivistyksestä. Monet heistä ovat juntteja ja moukkia, eivätkä moukatkaan saa
minulta tuota niin haluttua sympatiapistettä. He saavat rypeä
eksistentiaalisessa ahdistuksessaan, mutta on aivan turhaa odottaa, että minä
osallistuisin sellaiseen rituaaliin
Konservatiivien
kustannuksella voi pitää hauskaa, mutta aika pian sellainen hauskuttelu tympii.
- - -
Noiden moukkien
kanssa keskustelu on sikäli aivan turhaa, että he ovat täysin kykenemättömiä
korjaamaan ajatteluaan, vaikka heille osoittaisi aukottomasti heidän
näkemystensä virheellisyyden. Vuosien kokemuksella olen tullut siihen
johtopäätökseen, että heidän hauras psyykensä ei kestä ajattelun korjaamista
tosiasioita vastaavaksi. Ainakin se aiheuttaa eksistentiaalisen kriisin ja
niistä kriiseistä selviytyminen on taas työn ja tuskan takana.
Mielipidevaikuttaminen
keskustelupalstoilla on em. perusteella aika turhaa, mutta silti pidän
tärkeänä, että me edistykselliset liberaalit osallistumme debattiin, vaikka
debatoiminen olisi turhauttavaa. Näille taantumuksen äänitorville ei muuten
tule mieleen, että joku voisi ajatella asioista eri tavalla.
Esimerkkinä
olkoon se, kuinka vuosien ajan oli Patmoksen sivuilla ainoa Juha Ahviolle
kritiikkiä osoittanut kommentaattori. Nyt kriitikoita on ilmaantunut muitakin,
joten minun ei enää tarvitse. Sitä paitsi nämä ”myöhäisherännäiset” kommentaattorit
ovat paljon parempia kirjoittajia kuin minä.
Tämä oma blogini
on yksi ulottuvuus osallistumisessa debattiin. Aika harva tätä lukee, vielä
harvempi kommentoi. Jokaisen tekstini voin yhä edelleen allekirjoittaa.
Jotkut
keskustelijat eri palstoilla ovat aika herkkähipiäisiä. He suorastaan pelkäävät
itseensä kohdistuvaa solvausryöppyä. Toisinaan solvaukset muuttuvat uhkailuksi.
Sellaisen sietäminen vaatii hyviä hermoja ja suurta sitkeyttä.
Toki itsekin
vittuilen aika usein milloin kenellekin, mutta myös minulle vittuillaan
takaisin. Aika vähän olen saanut suoria henkeeni kohdistuvia uhkauksia.
Sellaisen saadessani kohautan hartioitani ja totean: Omapa on asiasi.
Mitä muuta
uhkailuun voi sanoa? Eräs toinen näistä samoista asioista kirjoittava blogisti
on saanut kuulemma huomattavasti enemmän uhkauksia. Nämä uhkauksia latelevat
”lumihiutaleet” ovat sitä samaa joukkoa, joka on menossa tekemään
rikosilmoitusta kunnianloukkauksesta, kun heille vittuilee takaisin
faktapohjaisesti. Sellainen kertoo kaiken tarpeellisen heistä. En kyllä ole
koskaan kuullut, että noista nillittäjistä kukaan olisi oikeasti ryhtynyt
mihinkään toimenpiteisiin. Jos on, niin ainakaan toivottuihin lopputuloksiin ne
eivät ole johtaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti