Uskonnollisen oikeiston myyttinen ja hauras maailmankuva

Viime vuosina uskonnollisen oikeiston maailmankuvan määräävänä piirteenä on esiintynyt seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen. Omana elinaikani vastaavaa vastustusta on esiintynyt milloin aborttikeskustelun tiimoilta, milloin sukunimilain yhteydessä ja vielä naispappeuttakin koskeva debatti oli uskonnollisen oikeiston mielestä jollain todentamattomalla tavalla vasemmistolaisen ideologian värittämä. Lisättäköön vielä joukkoon 1960-luvun jumalanpilkkaa koskevasta lainsäädännöstä kummunnut sananvaihto, joka sai kliimaksinsa yhden romaanin, yhden lyhyen katkelman, johdosta langetettuun tuomioon. Uskonnollinen oikeisto jopa vastusti avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointia. Tällaista debattia on kieltämättä ollut mielenkiintoista seurata.

Oma vaikutelmani kaikesta em. on se, että uskonnollisen oikeiston monen edustajan maailmankuva on kovin hauras. En ole lainkaan yllättynyt siitä, että monet heistä kokevat eksistentiaalista uhkaa ja angstia: Pienikin särö maailmankuvassa romuttaa koko elämän ja jopa elämän edellytykset. Edelleen monelle uskonnolliseen oikeistoon kuuluvalle vaikuttaa olevan mahdotonta käsittää, että toiset eivät koe angstia ja uhkaa samojen ilmiöiden takia.

Suomalaisen uskonnollisen oikeiston käyttämä retoriikka on koventunut viime vuosina. Usein vaikuttaa siltä kuin sanavalinnat olisi kopioitu amerikkalaisten hengenheimolaisten julkaisuista. Aivan viime aikoina retoriikka on saanut väkivallan elementin sisältäviä muotoiluja. Onneksi vain pieni osa uskonnollisesta oikeistosta viljelee väkivaltaista retoriikkaa, vaikka ko. ideologian tausta on väkivaltainen myyttinen kertomuskokoelma.

En ole käyttäytymistieteiden asiantuntija vaan utelias sivustaseuraaja. Näkemykseni uskonnollisen oikeiston hauraasta maailmankuvasta ei ole tieteellinen hypoteesi vaan subjektiivinen tulkinta ympärillä olevista ilmiöistä.

Eräänä piirteenä kuvaamallani joukolla on muutoksen ja muutostarpeen kategorinen kieltäminen, vaikka kaikki todistusaineisto puhuisi muutoksen puolesta. Ainoa hyväksyttävä muutos on paluu tarunhohtoiseen kristillisen hegemonian aikaan, joka sekin on myytti. Ilmeisesti juuri myytit ovat uskonnollisen oikeiston maailmankuvan rakennuspalikoita.  Myyteistä johdettu velvollisuusetiikka ei ole relevantti perusta yhteiskuntapoliittisille ohjelmille. Sellaisten puolesta on toki propagoitu eduskuntaa myöten, mutta faktat ovat karuja: Faktat lyövät laudalta myytit.

Uskonnollisista myyteistä johdettujen velvollisuuksien ei voi katsoa velvoittavan oikeastaan ketään. Ne, joilla on myyteistä johdettu maailmankuva, voivat toki henkilökohtaisesti kokea sellaiset velvollisuuksiksi ja vielä noudattaakin niitä. Yleispäteviksi kategorisiksi imperatiiveiksi, esim. laeiksi niistä ei ole. Lakien tulisi perustua parhaaseen mahdolliseen käytettävissä olevaan tietoon. Myyttinen perusta ei ole mielestäni validia lainsäädäntöä.

Hauraan maailmankuvan ylläpitäjinä uskonnollisella oikeistolla ovat dogmit. Dogmit eivät perustu välttämättä myytteihin, mutta tiukimmat dogmit saavat myyttisiä ilmaisuja. Dogmit muodostavat rajat hauraalle ja ahtaalle maailmankuvalle. Yhdestäkin dogmista luopuminen uhkaa koko maailmankuvaa.  Poikkeuksia ei suvaita paitsi silloin kun se maailmankuvan säilymisen puolustamisen kannalta tarpeellista ja sen taas on osoitus tekopyhyydestä, koska maailmankuvan säilyttäminen katsotaan eloonjäämisen edellytykseksi.

Uskonnollisen oikeiston maailmankuvan piirteenä on kaiken näkeminen myyttisenä kosmisena taistelutantereena. Tällainen dualismi on niin kovin tuttua: hyvä vs. paha, sielu vs. ruumis, materia vs. henki. Ja kaikki tämä vain myyttisen ja hauraan maailmankuvan takia.