Viime vuosina
uskonnollisen oikeiston maailmankuvan määräävänä piirteenä on esiintynyt
seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen. Omana elinaikani vastaavaa
vastustusta on esiintynyt milloin aborttikeskustelun tiimoilta, milloin
sukunimilain yhteydessä ja vielä naispappeuttakin koskeva debatti oli
uskonnollisen oikeiston mielestä jollain todentamattomalla tavalla
vasemmistolaisen ideologian värittämä. Lisättäköön vielä joukkoon 1960-luvun
jumalanpilkkaa koskevasta lainsäädännöstä kummunnut sananvaihto, joka sai
kliimaksinsa yhden romaanin, yhden lyhyen katkelman, johdosta langetettuun
tuomioon. Uskonnollinen oikeisto jopa vastusti avioliitossa tapahtuvan
raiskauksen kriminalisointia. Tällaista debattia on kieltämättä ollut
mielenkiintoista seurata.
Oma vaikutelmani
kaikesta em. on se, että uskonnollisen oikeiston monen edustajan maailmankuva
on kovin hauras. En ole lainkaan yllättynyt siitä, että monet heistä kokevat
eksistentiaalista uhkaa ja angstia: Pienikin särö maailmankuvassa romuttaa koko
elämän ja jopa elämän edellytykset. Edelleen monelle uskonnolliseen oikeistoon
kuuluvalle vaikuttaa olevan mahdotonta käsittää, että toiset eivät koe angstia
ja uhkaa samojen ilmiöiden takia.
Suomalaisen
uskonnollisen oikeiston käyttämä retoriikka on koventunut viime vuosina. Usein
vaikuttaa siltä kuin sanavalinnat olisi kopioitu amerikkalaisten
hengenheimolaisten julkaisuista. Aivan viime aikoina retoriikka on saanut
väkivallan elementin sisältäviä muotoiluja. Onneksi vain pieni osa
uskonnollisesta oikeistosta viljelee väkivaltaista retoriikkaa, vaikka ko.
ideologian tausta on väkivaltainen myyttinen kertomuskokoelma.
En ole
käyttäytymistieteiden asiantuntija vaan utelias sivustaseuraaja. Näkemykseni
uskonnollisen oikeiston hauraasta maailmankuvasta ei ole tieteellinen hypoteesi
vaan subjektiivinen tulkinta ympärillä olevista ilmiöistä.
Eräänä piirteenä
kuvaamallani joukolla on muutoksen ja muutostarpeen kategorinen kieltäminen,
vaikka kaikki todistusaineisto puhuisi muutoksen puolesta. Ainoa hyväksyttävä
muutos on paluu tarunhohtoiseen kristillisen hegemonian aikaan, joka sekin on
myytti. Ilmeisesti juuri myytit ovat uskonnollisen oikeiston maailmankuvan
rakennuspalikoita. Myyteistä johdettu
velvollisuusetiikka ei ole relevantti perusta yhteiskuntapoliittisille
ohjelmille. Sellaisten puolesta on toki propagoitu eduskuntaa myöten, mutta
faktat ovat karuja: Faktat lyövät laudalta myytit.
Uskonnollisista
myyteistä johdettujen velvollisuuksien ei voi katsoa velvoittavan oikeastaan
ketään. Ne, joilla on myyteistä johdettu maailmankuva, voivat toki
henkilökohtaisesti kokea sellaiset velvollisuuksiksi ja vielä noudattaakin
niitä. Yleispäteviksi kategorisiksi imperatiiveiksi, esim. laeiksi niistä ei
ole. Lakien tulisi perustua parhaaseen mahdolliseen käytettävissä olevaan
tietoon. Myyttinen perusta ei ole mielestäni validia lainsäädäntöä.
Hauraan
maailmankuvan ylläpitäjinä uskonnollisella oikeistolla ovat dogmit. Dogmit
eivät perustu välttämättä myytteihin, mutta tiukimmat dogmit saavat myyttisiä
ilmaisuja. Dogmit muodostavat rajat hauraalle ja ahtaalle maailmankuvalle.
Yhdestäkin dogmista luopuminen uhkaa koko maailmankuvaa. Poikkeuksia ei suvaita paitsi silloin kun se
maailmankuvan säilymisen puolustamisen kannalta tarpeellista ja sen taas on
osoitus tekopyhyydestä, koska maailmankuvan säilyttäminen katsotaan
eloonjäämisen edellytykseksi.
Uskonnollisen
oikeiston maailmankuvan piirteenä on kaiken näkeminen myyttisenä kosmisena
taistelutantereena. Tällainen dualismi on niin kovin tuttua: hyvä vs. paha,
sielu vs. ruumis, materia vs. henki. Ja kaikki tämä vain myyttisen ja hauraan
maailmankuvan takia.