Vihreät mokaavat aina

Vaaliblogi 2019

Lokakuun 17. 2018 keskiviikko

Vihreät mokaavat aina

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tajunnan räjäyttävä postaus vihreiden ainaisesta tunaroinnista, mutta sitten sain käsiini Suomen Kuvalehden (nro 40/2018; 5.10.2018), jossa vihreiden tunarointia käsiteltiin varsin laajasti. Tähän maailmankolkkaan posti kulkee vähän hitaasti. Tilannettani ei paranna sekään, että haluan lukea paperilehtiä.

SK:n jutussa kiinnitettiin huomiota vihreiden johtajuusongelmaan. Nykyisen puheenjohtajan hyvin alkaneella kaudella on puolueen kannatuksesta sulanut monta prosenttiyksikköä. Vielä ei edes tiedetä kenen johdolla puolue valmistautuu vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Jatkuuko puheenjohtajan sairausloma? Onko sijaisesta vaalivankkureiden vetäjäksi? Jaksavatko vanhat parrat tarvittaessa viedä puolueen siedettävään vaalitulokseen?

Vihreiden ongelma on strateginen. Arvostettavat tavoitteet ja niiden julkistaminen eivät ole strategia; ei edes strateginen kannanotto. Tavoitteet ovat pelkkä lista asioista, ei strateginen suunnitelma siitä, kuinka nuo tavoitteet saavutetaan.

Ympäristöliikkeestä ponnistaneesta puolueesta on tullut asiantuntijoiden ja eksperttien puolue. Kannatus löytyy kaupungeista ja erityisesti kaupunkien paremmin koulutettujen keskuudesta. Entisten sivistysporvareiden kaltaiset hahmot löytyvät nykyään vihreistä.

Vihreiden kannattajat ovat tiedostavia yksilöitä. Käytän sanaa ”tiedostava”, vaikka ko. sana tuokin mielen muinaiset tiedostavat taistolaiset. Vihreät tiedostavat ympäristön katastrofaalisen tilan ja rosvokapitalismin kiistattomat haitat. Se ei vain riitä, kun tiedostavien ihmisten kannatus pitäisi realisoida vaaleissa. Ei ole onnistunut tähänkään mennessä, eikä ole viitteitä siitä, että tällä kertaa tilanteeseen tulisi muutos.

Vuosikymmenten kuluessa on riittänyt parran pärinää siitä, oliko rekisteröityminen puolueeksi virhe. Roosa Meriläinen kirjassaan Valtio valottaa siitä, minkälaista kissanhännän vetoa puolueessa on: kettutyttöjen toiminta on aika huonosti sovitettavissa yhteen yleispuolueen asemaa tavoittelevan nimellisen ympäristöpuolueen kanssa. En usko, että tilanteeseen tulee muutosta, olipa vihreiden johdossa kuka tahansa.

Suomessa on muutenkin aika perverssi käsitys vahvan johtajan tarpeesta. Suomalaiset on ehdollistettu kaipaamaan johtoon missä tahansa asiassa tyrannia. Kaikki kulminoituu Kekkosen tapaan toimia ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Kekkosen valtakausi oli Suomen poliittisen historian häpeäpilkku ja silti jotkut elättelevät nostalgista toivetta samanlaisesta hahmosta, joka veisi Suomen takaisin johonkin maagiseen ja mystiseen kulta—aikaan. Kekkoset ovat kuolleet ja hyvä niin.

Politiikkaan kommentoivat toimittajatkin, ainakin ne vanhemman polven toimittajat, olettavat virheellisten premissien perusteella, että johtajan on oltava jotakin Kekkosen kaltaista. Tässä tapauksessa toimittajat unohtavat, että vihreät ovat perusteiltaan desentralisoitu organisaatio, joka pyrki toteuttamaan vanhaa prinsiippiä: ”ajattele globaalisti, toimi lokaalisti”. Siihen skenaarioon Kekkoset sopivat huonosti.

Lupaan tarjota kaljat ainoalle tuntemalleni suomalaiselle vihreälle, jos puolue pääsee yli 15 prosentin kannatukseen. Pienen tuopin tarjoan siitä hyvästä, että vihreät eivät mokaisi. Taitaa olla jäädä ystävältäni kaljat saamatta.