Republikaaniset terroristit, kongressivaalit, kisastudio

Vaaliblogi

Lokakuun 31. keskiviikko

Kisastudiossa lämpötila nousee päivä päivältä kongressivaalien lähestyessä. Paikallisvaalitkin ovat mielenkiintoisia, sillä niissä päätetään monista jokapäiväistä elämää koskevista asioista. Valtakunnallinen politikointi vie kuitenkin kaiken huomion likaisuutensa takia. Mieleen tulevat hullun vuoden 1968 tapahtumat. En tosin osaa arvioida, en ainakaan vielä, kumpi on hullumpi, 1968 vai 2018.

En pidä uskonnoista, en mistään niistä. En edelleenkään pidä Israelin valtion toimista Lähi-idässä. Silti Pittsburghissa tapahtunut hyökkäys synagogaa vastaan on kuvottavuudessaan aivan omaa luokkaansa. Olipa uskonto mikä tahansa, kenenkään ei tulisi altistua henkeään uhkaavalle pyssysankarille harjoittaessaan uskontoaan.

Viime viikon MAGAbomber ja tuo synagogaan iskenyt heppu ovat eräiden tietojen mukaan mielenterveysongelmista kärsineitä surullisia hahmoja. Aseellinen väkivalta on kuitenkin yksi amerikkalaisuuden ominaispiirre. Näin ei tietenkään tarvitsisi olla, mutta kun perustuslakia on tulkittu siten, että aivan kajahtaneetkin tyypit voivat hankkia aseen, niin totta kai niitä myös hankitaan. Asetta hankkivien taustojen tarkistukset eivät nykyisellään ole oikein toimiva järjestelmä, kaukana siitä.

Anti-semitiittien toimeenpanevat viharikokset ovat lisääntyneet Donald Trumpin virkakaudella 57 prosenttia Los Angeles Timesin mukaan. LA Timesin raportoimat luvut taas perustuivat juutalaisjärjestöjen lukuihin. Lähes samassa suhteessa ovat lisääntyneet valkoisten nationalistien toimeenpanemat viharikokset. Tämä on silkkaa kotikutoista terrorismia, vaikka liittovaltion ylin johto kieltäytyykin kutsumasta sitä sellaiseksi, sillä kotikutoinen terrorismi saa heidät näyttämään siltä, mitä he itsekin ovat: he ovat terroristeja!

Kaikkialla missä amerikkalaiset liikkuvatkin, siellä on aina väkivaltaa tai sellaisen uhkaa. Voimakäyttö on ollut koko valtion olemassaolon ajan ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Amerikkalaisten masinoima väkivalta ruokkii aina lisää väkivaltaa, eikä poikkeuksia taida löytyä. Amerikkalaisten turistienkin ylimielinen vittumaisuus on nykyään niin vastenmielistä, että ei ole mikään ihme, että heihin suhtaudutaan torjuvasti. Viime viikolla surffauslomallani sain tästä taas vakuuttavia esimerkkejä.

* * *

Evankelikaalisten kaksinaamaisuus se vasta vastenmielistä onkin. Kunpa he vain jättäisivätkin kaksinaamaisuutensa seurakuntiinsa, mutta kun ei. Heidän kaksinaamainen vittumaisuutensa on kristinuskon koko kuva Yhdysvalloissa. Kaikki vähänkään järkevämpi uskonnollisuus on kärsinyt perikadon. Vain ääri-ilmiöt ovat nykyään käypää valuuttaa.

Evankelikaalisuudessa on löydettävissä kaksi kuppikuntaa. Anti-semitiitit ja varauksettomat Israelin valtion kannattajat.

Anti-semitiittien lähtökohta on se, että juutalaiset tappoivat Jeesuksen ja tästä syystä juutalaiset ovat mitä ovat. Heitä tulee vihata ja heidät voi jopa tappaa.  Tästä lähtökohdasta johdetaan vaikka mitä toinen toistaan iljettävimpiä menettelytapoja ja niitä sovelletaan kaikilla elämänalueilla.

Israelia fanittava joukko taas näkee juutalaiset valittuna kansana, joten juutalaiset saavat tehdä aivan mitä haluavat. Tämä myös oikeuttaa kaiken Israelin valtion harjoittaman väkivallan. Tämä ryhmän mukaan Raamattu käskee siunaamaan Israelia, eikä poikkeuksia suvaita.

Olen miettinyt asiaa paljon, mutta minulle ei ole selvinnyt, miten nämä kaksi kuppikuntaa mahtuvat samaan seurakuntaan. Jotain perustavanlaatuista kilahtaneisuutta sellaiseen tarvitaan.

Omana elinaikanani on käynyt täysin selväksi, että erityisesti evankelikaaliset eivät kaihda väkivaltaa. ”God & guns” ovatkin heidän johtotähtensä. Siitä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Yhdysvallat ei niillä keinoin muutu teokratiaksi, Pohjois-Amerikan kristilliseksi Saudi-Arabiaksi.

* * *

Republikaanit ovat onnistuneet aseellistamaan, mutta ei sentään militarisoimaan, evankelikaaliset seurakunnat. Ei ole hyvä seurakuntalainen, jos ei omista asetta ja ole valmis käyttämään sitä. Kun uhkuvia propagoidaan toistuvasti, niin kuvitteelliseenkin uhkaan on lupa reagoida väkivaltaisesti. Uhka on aina nurkan takana, joten kulma täytyy kiertää vahvasti aseistautuneena.

Evankelikaalisten seurakunnista on tullut terroristisoluja. En näe enää mitään eroa evankelikaalisten terroristien ja jihadistien välillä: jumalan nimi on eri mutta aatteet samansuuntaiset. Tavoitteetkin lähenevät toisiaan. Ainahan kaikki jumalat ovat siunanneet aseita, mutta USA:ssa sellainen saa mielipuolisia piirteitä. Jumala myös siunaa aivan erityisesti amerikkalaisten aseita. Näin evankelikaalisten terroristien mielestä.

Evankelikaalisuudesta on tullut valtio valtiossa. Republikaanien taakse ryhmittynyt uskonnollinen oikeisto on löytänyt oivan liittolaisen oikeimman laidan para-militaristisista äärijärjestöistä, jotka eivät muuten paljon perustaisi uskonnosta, mutta uskonnollinen oikeisto seurakuntineen tarjoaa heille edes auttavasti legitiimin suojan, jonka turvin he pääsevät terrorisoimaan ympäristöään.

Evankelikaalisesta terrorismista on tullut valtavirtaa. Lukumääräisesti he ovat kuitenkin vähemmistö, mutta kotikutoisen terrorismin saralla heillä on lähes täydellinen monopoli.

Evankelikaaliset pastorit saavat ottaa piikkiinsä paljon. Vaikka Johnson Amendment kieltääkin politikoimisen saarnastuolista verovapauden menettämisen uhalla, niin politikointia silti tapahtuu kiertoilmaisujen suojassa. Seurakunnista on tullut myös kotikutoisen terrorismin värväyspaikkoja. Kaikki eivät tietenkään syyllisty väkivaltaan, mutta aivan liian moni hyväksyy sen, kunhan väkivallalle voidaan löytää edes etäinen raamatullinen perusta. Sellainen sitten löydetään aivan varmasti. Eihän tätä ole harjoiteltu kuin pari tuhatta vuotta.

Jollain tavoilla evankelikaalinen terrorismi ja apokalyptinen maailmankuva korreloivat. Maailmanlopun meininkiä evankelikaaliset seurakunnat tarjoavatkin yllin kyllin. Kun Raamatusta poimitaan väkivaltaiset maailmanlopun elementit, niin ei ole lainkaan yllättävää, että niitä sovelletaan reaalimaailmaankin. Raamattu ja Koraani lienevät fiktiivisen kirjallisuuden genressä ne eniten tuhoa aiheuttaneet teokset. Muita ei ihan äkkiä tule mieleen.

Evankelikaalisuudesta on tullut pelokkaiden ihmisten uskonto. Kun kaikkialla nähdään uhkia, perusteettomia sellaisia, niin seurakunta tuo turvallisuuden tunnetta. Vahvasti aseistautunut seurakunta se vasta turvallisuutta tarjoaakin.

Siinä jäävät kaikki maltilliset raamatunlauseet syrjään, kun seurakunta yhdistää uskonnon, pelon, aseet ja vihan.

Aseistaan tämä joukko ei luovu, vaikka perustuslakia muutettaisiin siten, että aseet kiellettäisiin yksityishenkilöiltä.

* * *

Menossa on oikeastaan eräänlainen panttivankitilanne. Evankelikaaliset terroristit pitävät koko valtiota panttivankinaan. Panttivankeja ei vain tulla vapauttamaan, ei vaikka terroristit kärsisivät ensi viikolla vaalitappion. Neuvottelu panttivankien vapauttamisesta ei ole tarkoituskaan aloittaa vapauttamisesta puhumattakaan.

Republikaanisessa evankelikaalisten asuttamassa bunkkerissa kuljetaan kohti tuhoa. Siinä menevät sekä vangit että vangitsijat. Tässä mielessä evankelikaaliset kärsivät marttyyrisyndroomasta. Heille on luvassa taivaspaikka aivan samassa merkitysyhteydessä kuin väkivaltaisille jihadisteille on luvassa paikka paratiisisissa. Ei ole eroa näillä terroristeilla.

Evankelikaalisten terroristien yhteydessä tulee mieleen myös Tukholman syndrooma. Evankelikaaliset ovat saaneet panttivangiksi joukon ihmisiä, jotka ennen pitkää alkavat myötäillä ja tukea vangitsijoidensa ideologista agendaa.

Evankelikaaliset kutsuvat em. ilmiötä evankelioimiseksi. Tässä suhteessa terroristit ratsastavat Jeesuksella, joka puolestaan ratsasti aasilla. Kuka onkaan tarinan aasi?

Ymmärrän kyllä, että kultista ja lahkosta on vaikea irrottautua. Vaikka asiat olisivat omaa vakaumusta vastaan, niin lähteminen on  vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Ihmiselle taitaa olla tyypillistä kieltää omat virhearviointinsa.

On se kaiketi joidenkin mielestä lohduttavaa, että kohti tuhoa kuljetaan toisten samanlaisten kanssa.

* * *

USA:n imperiumin viime hetkistä tulee räjähtävä spektaakkeli. Silloin spektaakkelikritiikki on myöhäistä.

Kylmää kaljaa, MAGA, konservatiiviset mielipuolet

Vaaliblogi

Lokakuun 30. 2018 tiistai

Vaalit lähestyvät ja uima-altaan reunalla sijaitsevassa kisastudiossa lämpötila kasvaa, eikä kylmä kaljakaan viilennä oloa. Tämä on amerikkalaista nykypolitiikkaa ja se pistää hikoilemaan.

Kliseiset vaalisloganit ovat palanneet: MAGA ja muut typeryydet ovat taas täällä. Muurikin pitäisi rakentaa, mutta kun duunarit ovat Meksikosta ja Meksikon vielä pitäisi maksaa tuo muuri, niin odotettavissa on tyhjää suuruudenhullutta. MAGA tarkoittaakin ainoastaan megaloMAGAA, megalomaanisuutta ja muuta sellaista, joka on vastenmielistä jo pelkän retoriikan tasolla. Asiat ovat enemmän vinksahtaneita kuin kukaan olisi koskaan osannut aavistaakaan. Tämä on Amerikka!

Aivojen nyrjähtäminen koskee kymmeniä miljoonia amerikkalaisia. Tuloksena on joukkopsykoosi, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä jungilaisen kollektiivisen alitajunnan kanssa. Amerikka on yhtä kuin megaloMAGA. Kun riittävän suuri joukko haluaa hulluutta, niin sitähän se saa ja päälle vielä paljon lisää aivan ainutlaatuista hulluutta. Hulluudella ja idiotismilla on kuitenkin huima ero, mutta nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä niistä on tullut synonyymeja.

Psykooseja voidaan hoitaa, mutta voidaanko kansallista joukkopsykoosia hoitaa? MegaloMAGAt tarvitsivat vahvaa lääkitystä. Yksilötasolla jokaisen megaloMAGAn tulisi polttaa jointti ennen kuin alkaa laukoa omia totuuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Toki jokainen on oikeutettu omaan mielipiteeseensä, mutta kenelläkään ei ole oikeutetta omiin faktoihinsa. Faktat kuuluvat kaikille riippumatta siitä kuinka kilahtanutta megaloMAGAan pohjatutuva ajattelu on.

Konservatismista on tullut idiotismia, joka sekin tarkoittaa megaloMAGAa. Presidentti on nykymuotoisen idiotismin personifikaatio. Konservatiivit huorasivat oman rehellisyytensä ja arvokkuutensa pelkän vallan takia. Vaalit lähestyvät ja paniikki kasvaa, sillä konservatiivit eivät ole onnistuneet yrityksestä huolimatta paaluttamaan valtaansa, vaikka heillä on ollut kaksi vuotta aikaa toimia. Konservatiivinen idiotismi ei onneksi ole kaikkien mahdollisten instituutioiden ominaispiirre. Instituutiot ovat kärsineet konservatiivisesta idiotismista, mutta ne kaikki eivät ole kuitenkaan romahtaneet; eivät ole vaikka paine on ollut jopa rajun väkivaltainen. Instituutioissa toimii onneksi paljon järjissään olevia ihmisiä, mutta sekään ei ole ehkäissyt ylilyöntejä. Heidänkin kestokykynsä on kovalla koetuksella ja juuri tämän varaan konservatiivit laskevat: kukaan ei kestä heidän vittumaisuuttaan kovin pitkään.

Vajaa kaksi viikkoa aikaa vaaleihin ja republikaanien kampanjointi on saanut ikäviä piirteitä. Ei uskoisi, että vielä vuonna 2018 keskeiset vaaliteemat olisivat rasismi, viha, väkivalta ja muu sellainen, jonka tulisi kuulua menneisyyteen. Asiakysymykset eivät enää koske konservatiiveja vaan heistä on identiteettipolitiikan äänitorvia. Identiteettipolitiikka taas tarkoittaa konservatiivien kohdalla valkoisten miesten ylivaltaa. Siitä ei ole apartheid kaukana. Valkoisten ylivallan identiteettipolitiikka taas saa johdannaisia uskonnoista ja muusta häröilystä.

Konservatiivien uskonto tarkoittaakin jyrkintä kristinuskon muotoa, jota voi hyvinkin kutsua hihhuloinniksi. Hihhulointi on syrjäyttänyt kaiken valtavirran kristinuskon. Hihhulointi on nykyisin vallitseva uskonto. Tästä taas on seurannut, että MAGA ja megaloMAGA tarkoittaa samaa kuin hihhulointi. Siitä on vaikea repiä mitään hyviä ja toimivia menettelytapoja.

* * *

Konservatiivien ideologinen bunkkeri on syvä ja se taitaa olla läpäisemätön. Bunkkeria tuskin pystyy vyöryttämään; ei ainakaan demokraattien toimesta. Demokraateilla kun on sama ongelma kuin vihreillä Suomessa: kannatus ei realisoidu äänestyskopissa.

Vallan tavoittelu tuo esiin ihmisten kaikkein ikävimmät piirteet ja taipumukset. Ja tämä koskee republikaaneja, hyvin harvoin demokraatteja. Republikaanisessa bunkkerissa on toisista samanlaisista huolimatta ikävä elää. Bunkkerissa valmistaudutaankin viimeiseen hengenvetoon ja republikaanisen valtakunnan perikatoon.

Bunkkerissa on nykyään samanlainen meno kuin Hitlerin Berliinin bunkkerissa muutama päivä ennen valtakunnan romahdusta.

Amerikkalaisessa bunkkerissa majailevat seniiliä vanhuutta lähenevät itsestään epävarmat harmaantuvat miehet. Tämä joukko vihaa kaikkea intellektuaalisuutta; ts. niitä ihmisiä, jotka vielä lukevat kirjoja muodossa tai toisessa ollen hyvin perillä asioista. Konservatiivinen idiotismi tarkoittaa myös anti-intellektualismia.

Bunkkerissa toimii vain yksi mediakanava, Fox News, ja se kertoo paljon. Foxin tyypillisin katsoja on kyselytutkimusten mukaan 68-vuotias valkoinen mies. Kupla vahvistuu kun informaatio ei jalostu tiedoksi. Siitä Fox pitää hyvän huolen. Vaihtoehtoiset faktat ovat bunkkerin asukkaille oikeita faktoja. Muu maailma pyörittelee päätään tällaisten deluusioiden edessä. 

Menossa ovat viimeiset vaalikierrokset, joissa ikääntyvät miehet ovat suurin yksittäinen äänestäjäsegmentti. Heidän agendansa ei vain vetoa nuorempiin äänestäjiin. Young Republicans on kärsinyt jo vuosia jäsenkadosta. Bunkkeri jää pian tyhjäksi. Tämä herättää pieniä toiveita.

Mahtaa olla kova paikka bunkkerin viimeiselle asukkaalle huomata, että elämä meni tukemalla vittumaisen vihamielisiä asioita? Toisinkin olisi voinut elää, mutta kun näkee uhkia kaikkialla, niin onhan sellainen pelko lamaannuttavaa. Bunkkeri kaiketi tuo turvallisuuden tunnetta olemattomien uhkien edessä.

Nähtäväksi jää, kuinka rosvokapitalistit ja riistetyt ja ryöstetyt mahtuvat samaan bunkkeriin. On paradoksaalista, että riistäjät ja riistetyt kannattavat samaa puoluetta. Olisiko riistettyjen sittenkin kannattanut lukea niitä kirjoja, jotta tietäisivät missä mennään ja mitä tapahtui?

* * *

Amerikkalaiset vaalikampanjat ovat olleet koko liittovaltion olemassaolon ajan likaisia. Likaisuus sai vuoden 2016 vaalikierroksella aivan uusia ulottuvuuksia, kun vaalien kulkuun liittyi paikallisten toimijoiden lisäksi sellaisia toimijoita, joilla pitäisi olla mitään tekemistä vaalien kanssa.

Republikaanien taakse ryhmittynyt uskonnollinen oikeisto on onnistunut demonisoimaan oman viiteryhmänsä ulkopuoliset ihmiset. Näille ulkopuolisille on toki aivan selvää, että demonit eivät ole reaalimaailman olioita, mutta republikaanisessa bunkkerissa elää milloin mitäkin mielikuvitusolioita, joten miksipä ei myös demoneita.

Ensimmäinen likainen vaalikampanja jota seurasin, oli Barry Goldwater vs. Lyndon B. Johnson vuonna 1964. Olihan niitä vaaleja sitäkin ennen, mutta ne eivät vielä silloin kiinnostaneet.

Goldwater oli ihan kaheli, mutta nykymittapuun hän oli aivan siedettävä ehdokas. Tämä syystä että republikaanien ehdokkaat ovat vieneet hulluuden aivan uudelle tasolle. Sellaiset ehdokkaat joutuvat kampanjoimaan likaisin tempuin. Hulluus vetoaa toisiin samanlaisiin, eikä keinoja kaihdeta.

Goldwaterin konservatiivisuus joutikin mennä. Samoin Reaganin edustama konservatiivisuus. Lincolnin republikaanisesta konservatiivisuudesta on ehkä ihan turha puhua nykykonservatiivisuuden näkökulmasta.

Republikaanit tarvitsisivat William F. Buckleyn kaltaisen hahmon lopettamaan puolueen hulluus. Buckleyn ansiosta puolueesta heitettiin ulos likaisiin temppuihin turvautuvat hullut. Nixon sentään säästettiin ja hinta siitäkin oli kova.

Buckleyn juontamat ohjelmat ovat vieläkin katsomisen arvoisia. Niitä löytyy paljon internetin ihmeellisistä arkistoista. Buckleyn ei propagoinut likaisiin temppuihin perustuvaa vihaa vaan hän ohjelmissaan esitettiin älyllisiä argumentteja puolesta ja vastaan.

Ehkä aika kultaa muistot. Vaikka en ollut juuri mistään samaa mieltä Buckleyn kanssa, niin ihan sivistäviä hänen ohjelmansa olivat. Faktatkin olivat silloin vielä faktoja, eikä vaihtoehtoisia faktoja tunnettu.

Buckleyn esiintyminen oli rauhallista, ei nykykonservatiivien räyhäämistä. Buckley näytti siltä, että hänellä oli aina lievä kankkunen. Tuskin kuitenkaan oli.

* * *

Konservatismista on tullut mielipuolisuuden ilmentymä. Hulluus on normi, jotta joku voidaan lukea konservatiiviksi. Sama hulluus joka sai alkunsa USA:n republikaanisesta puolueesta, toimii eri puolilla maailmaa, myös Suomessa.

Konservatiiviset hullut tarvitsevat aina ruumiita. Kuinka monta ruumista tarvitaan ennen kuin hulluus loppuu?

Surullinen viikko USA:n politiikassa

Vaaliblogi

Lokakuun 29. 2018 maanantai

Surullinen viikko USA:n politiikassa

On se sekopäisen kreisiä, kun USA:n presidentti on poliittisen väkivallan propagoija ja sitten tuloksena on surullinen viikko poliittisessa historiassa: enemmän kuin tusina postissa lähetettyjä pommeja presidentin kriitikoille ja päälle anti-semitiitin toimeenpanema joukkoteurastus synagogassa.

Tätä Yhdysvaltain uskonnollinen oikeisto on tavoitellut vuosikymmeniä. Kieltämättä heidän menestyksensä on ollut päätä huimaava. Kun tavoitteena oli miljoonien ihmisten radikalisoiminen, niin hyvin on onnistuttu. Pitkäjänteisyydestä uskonnollinen oikeisto, mukaan lukien alt-right, saa työn sankarin kunniamerkin. Väkivallalla, vihalla ja silkalla vittumaisuudella pääsee pitkälle, mistä viime vuosikymmenten tapahtumat ovat oiva esimerkki.

Uskonnollisen oikeiston tekopyhyys alkaa olla patologisissa mittasuhteissa. Oikeisto tekee tihenevään tahtiin iskuja juutalaisyhteisöjä vastaan, mutta samanaikaisesti se tukee Israelin valtion väkivaltaista politiikkaa. Tällainen kaksinaamaisuus vaati aivoilta sellaista akrobatiaa, että se lähenee hulluutta. Vaihtoehtoisten faktojen aikana tekopyhä kaksinaamaisuus on normalisoitu vallitsevaksi poliittiseksi katsannoksi.

Presidentti ei tietenkään ole ainoa syy tapahtumien kulkuun. Hän nyt vain sattuu olemaan kaiken inhimillisyyden unohtavan strategian näkyvin hahmo. Kun tällainen maan näkyvin henkilö on patologinen tapaus, niin se antaa eräiden näkemysten mukaan oikeutuksen ihmisten patologiselle väkivallalle. Seuraa johtajaa –leikki ei ole enää pelkkä leikki.

Kunpa tätä tragediaa voisikin vain seurata uima-altaan reunalla kaljaa juoden ja välillä surffaten, mutta kun ei vaan voi. Patologinen väkivalta alkaa lähestyä jokaista. Tällä hetkellä relevantti vastatoimi on äänestää kahden viikon kuluttua käytävissä kongressivaaleissa. Muuta keinoa ei juuri nyt taida olla käytettävissä.

En tosin ole kovin optimistinen noiden em. vaalien suhteen. Odotettua sinistä aaltoa, demokraattien massiivista vaalivoittoa, tuskin tulee toivotussa mittakaavassa. Demokraatit varmasti lisäävät kannatustaan, mutta eivät siinä määrin kuin olisi tarpeen. Toivon todella olevani väärässä.

Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen selaillut suomalaisten verkkosivujen uutisointia viimeisen viikon tapahtumista. Pääasiallisesti tapahtumien kulku on selostettu relevantilla tavalla. Aikojen saatossa ei ainakaan minun silmiini ole sattunut yhtään validia analyysia siitä, miten tähän on tultu, miten konservatiiveiksi itsensä julistaneet ovat myrkyllisillä menettelytavoillaan päässeet nyt jo totalitarismia hipovaan valta-asemaan.

Suomen tiedotusvälineillä on toki omat kirjeenvaihtajansa USA:ssa, mutta he ovat aina jollain tavoin syrjässä tapahtumista. Tämä tietenkin vaikuttaa siihen, miten asioista kerrotaan. Ehkä suomalaisten toimittajien olisi aika kysellä asioista Amerikassa asuvilta suomensukuisilta.

Tai ovathan toimittajat toki kyselleet, mutta vain Silicon Valleyn kaltaisissa paikoissa asuvilta joillain tavoin menestyneiltä henkilöiltä. New Yorkin paljon esillä olevat suomalaisetkaan eivät oikein ole edustava otos. Suurin osa amerikansuomalaisista on tavallisia tallaajia. Heitä juuri patologinen republikaanien taakse ryhmittyneen uskonnollisen ja muun oikeiston väkivalta koskettaa eniten. Naapurissa asuu, jos ei nyt patologinen tapaus, niin fanaattinen republikaani, jolle Trumpin sanat ovat kirjaimellisesti yhtä merkittäviä kuin hänen jumalansa julkilausumat. Tämä on tilanne nyt, mutta sen ei tarvitse olla sitä huomenna.

Eivät kaikki suomensukuiset ole mitenkään poikkeuksia amerikkalaisten joukossa. Olen tuntenut pari heppua jo puoli vuosisataa ja he ovat olleet kovin oikeistolaisia koko tuon ajan. Enää ei juuri yhteistä puheenaihetta löydy, mikä tekee minut vähän surulliseksi.

Toinen näistä hepuista kannatti vuoden 2016 presidentinvaalien alkumetreillä Scott Walkeria, toinen Jeb Bushia, mutta kun Trump lopulta pääsi republikaanien ehdokkaaksi ja presidentiksi, niin se oli sitten siinä. En tiedä, mikä heidän ajattelussaan nyrjähti, mutta Trump ja republikaanit eivät heidän mielestään voi tehdä mitään väärää. Toinen tosin on helluntailaisuuteen kallellaan oleva uskonnollisen oikeiston edustaja. Tiedä sitten kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä uskonnollisesta vakaumuksesta voi tehdä?

Ehkä vuosikymmenten kuluttua sosiologit ja sosiaalipsykologit pystyvät kertomaan, mitä todella tapahtui. Valitettavasti sitä en ole enää näkemässä, ikä tulee vastaan. Toistaiseksi joutuu luottamaan muihin versioihin kuin tieteellisiin tutkimuksiin ja se vasta ärsyttävää onkin.

Nyt ryhdyn vähän opettavaiseksi: kun Suomessa on ensi vuonna eduskuntavaalit, äänestäkää ”konservatiivit” eduskunnasta ulos. Muuten todennäköisyydet sille, että Suomessa joudutaan käsittelemään samaa myrkyllistä politikointia kasvavat pilviin. Silloin ei kenenkään elämässä löydy juuri mitään positiivista.

Blogisti lomaili, MAGAbomber iski, olisihan se pitänyt arvata

Lomaillessani teemalla ”Surf City, Here I Come!” sattui ja tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista. Mukanani ei tietenkään ollut edes mitään mobiililaitetta, kun MAGAbomber iski.

MAGAbomberin touhut eivät tietenkään ole mitään ainutlaatuista Amerikan historiassa. Kaheleita riittää joka lähtöön.

Monet suomalaisetkin muistavat Unabomberin pommikampanjan. Se heppu jäi kiinni vasta pitkän ajan jälkeen. MAGAbomber tunaroi itsensä telkien taakse tuoreeltaan ja hyvä niin.

Vuosikymmeniä sitten, 60- ja 70-luvun vaihteessa, vaikutti sellainen radikaali pommijärjestö kuin Weather Underground, joka pian muutti nimensä muotoon Weathermen. Vai oliko sittenkin toisinpäin, en muista.

Weather Undergroundin joukko oli suivaantunut tuloksettomalta näyttäneeseen Vietnamin sodan vastustamiseen, joten he päättivät koventaa panoksia; nimenomaan panoksia. Sitten pommi räjähti rakentajiensa käsiin ja se homma hiipui aika pian. Loppuihan se Vietnamin sotakin ennen kuin Weather Underground ehti aiheuttaa laajempaa tuhoa.

Ihan oma lukunsa amerikkalaisten pommittajien joukossa on tietenkin Timothy McVeigh, tuo vuoden 1995 Oklahoma Cityn pommimies, jonka iskussa kuoli 168 ihmistä. McVeigh sai tekosistaan kuolemantuomion ja hänet teloitettiin 2001.

Yhdysvallat on väkivaltainen maa myös poliittisen väkivallan suhteen. Henkensä ovat menettäneet niin republikaanit kuin demokraatitkin. Tässä suhteessa miestappiot ovat olleet tasapuolisia. Tuosta McVeighin tempauksesta alkoi oikeistoterrorin aikakausi, joka on parin kolmen viime vuoden aikana vain kiihtynyt: kuten olen tässä blogissa moneen otteeseen kirjoittanut, republikaaninen puolue on amerikkalaisten henkeä pahiten uhkaava terroristiorganisaatio.

Kuinka monta kuolonuhria vielä tarvitaan ennen kuin nykyinen oikeistoterrorismi loppuu? Arvelen että monta, mutta sitä ennen tapahtuu takuulla murhia ja salamurhia. Kun ihmiset ovat tarpeeksi vittuuntuneita tolkuttomaan tappamiseen, niin vasta sitten alkaa tapahtua. Sitä odotellessa…

Rosvokapitalismin amerikkalainen versio levisi Suomeenkin

Vaaliblogi

Lokakuun 18. 2018 torstai

Rosvokapitalismin amerikkalainen versio levisi Suomeenkin

Kolmen viikon päästä Yhdysvalloissa järjestetään kongressivaalit, joilla on iso merkitys globaalistikin. Politiikka on amerikkalaistunut ympäri maailman, joten ko. kongressivaalit antavat suuntaa siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne on, ja kuinka destruktiiviseksi politiikka menee. Kongressivaalien yhteydessä järjestetään paikallisvaaleja, joiden merkitys on tällä hetkellä suurempi kuin ehkä koskaan ennen.

Amerikassa riisto- ja rosvokapitalismi on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että kurjistuminen koskee jo riittävän isoa joukkoa amerikkalaisia, jotta tuloksena on: a) USA:n imperiumin hajoaminen, b) USA:n vajoaminen kehitysmaaksi tai c) vallankumous. Eurooppa on kulkemassa vauhdilla samaa tietä. Mitään ei ole opittu edellisen vuosisadan kokemuksista kummallakaan puolen Atlanttia.

Historioitsijat Timothy Snyder ja Thomas Frank ovat kirjoissaan, kolumneissaan ja puheissaan kartoittaneet rosvokapitalismin muotoja Yhdysvalloissa viime vuosikymmenten kuluessa. Heidän tuotantonsa on valitettavasti jäänyt vaille suurempaa huomiota. Kyseisten tarkkanäköisten historioitsijoiden materiaalia löytyy runsaasti verkosta.

Franklin D.  Rooseveltin aikana New Dealin tuottamasta varallisuudesta 70 prosenttia meni 90 prosentille väestöstä. Ennestään varakas ylin 10 prosenttia sai siis 30 prosenttia. Onhan sekin kovin eriarvostavaa, mutta ei vielä ihan sietämätöntä.

Vuoden 2008 pankkikriisin jälkeen talouden kohentumisesta seuranneet tuotot menivät 100 prosenttisesti ylimmälle 10 prosentille. Alin 90 prosenttia ei saanut mitään vaan he joutuivat maksamaan vielä rikkaimman desiilin ahneudenkin.

Snyder ja Frank dokumentoivat myös statistiikkaa, jonka perusteella tuon alimman 90 prosentin palkkakehitys on taantunut nyt yli 40 vuotta. Ostovoimakorjattuna tilanne on vieläkin katastrofaalisempi.

Edelleen koulutuskustannukset ovat pelkästään tällä vuosisadalla ajaneet opiskelijat velkakierteeseen. Itseäni erityisesti opiskelijoiden aseman tiukentuminen huolestuttaa. Opistolainojen kokonaissaldo on jo yli triljoona dollaria. Tilanne on paha, sillä näitä lainoja on paketoitu samalla tavoin kuin sub prime-asuntolainoja edellisellä vuosikymmenellä.

Nykyään tohtoriopintoja suorittava joutuu ottamaan lainaa vähintään 70 000 USD per vuosi. Opinnot kestävät suunnilleen neljä vuotta. Tutkinnon suorittaminen lainarahalla tulee maksamaan yli neljännesmiljoonan. Samalla kun alempien tutkintojen rahoittaminen lainalla on yleistynyt, niin velkasaldo on hyvin äkkiä puolimiljoonaa, pahimmissa tapauksissa miljoonan. Rikkaiden lapsilla ei tietenkään ole rahoitusongelmia. Ovatko he riittävän fiksuja tohtoriopintoihin, vaikka rahaa riittää?

Samalla kun palkkakehitys polkee negatiiviseen suuntaan, niin tulevaisuus ei näytä hyvältä. Opiskelu ei vaikuta enää houkuttelevalta ja kouluttamattomalla ei ole edes niitäkään mahdollisuuksia. Tekipä nuori mitä tahansa, tulevaisuus on synkkä. Kurjaliston onkin USA:n suurin yhteiskuntaluokka.

Snyderin ja Frankin dokumentoima muutos ei herätä vähäisimpiäkään toiveita. Minä kuitenkin yritän olla toiveikas: muutama päivä sitten Los Angeles Timesin paperilehti spekuloi sillä, että jos Kaliforniassa kaikki alle 30-vuotiaat äänestäisivät sen mukaan mitä, he ovat ilmaisseet kyselytutkimuksissa, niin ainuttakaan republikaania ei valittaisi; ei edes sheriffiksi niissä piirikunnissa, joissa sheriffi valitaan vaaleilla. Siinä onkin haastetta kerrakseen.

* * *

Kun seuraa suomalaista politiikkaa, niin ei voi olla huomaamatta, että Suomessakin ajatetaan samoja asioita kuin republikaanien konnakopla Yhdysvalloissa. Republikaaneilta on mennyt nykyiseen tilanteeseen pääsyyn melkein puolivuosisataa. Suomessa edetään nopeutetussa aikataulussa ja vauhti on huimaa, edes mutkissa ei jarruteta.

Kaikki em. esitetään välttämättömyyden politiikkana, josta pitkälle tähtäimellä on tarkoitus tehdä ikuisuuden politiikkaa. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa alkanut vaatimus ihmisten tasapuolisesta kohtelusta kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa romutti syntyperään ja varallisuuteen perustuvan ”luokkayhteiskunnan”. En olisi ikinä uskonut, että silloisen etuoikeutettujen valtansa menettäneet ryhtyisivät nähdyn kaltaiseen vastaiskuun. Resurssithan heillä ovat koko ajan olleet puolellaan, mutta vasta viime aikoina ne resurssit on pantu täysimääräiseen käyttöön, jotta aikoinaan status quona nähty tilanne saataisiin palautettua.

Seuraavat vaalit niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin ratkaisevat sen ovatko kaikki ihmiset ihmisiä.

Vihreät mokaavat aina

Vaaliblogi 2019

Lokakuun 17. 2018 keskiviikko

Vihreät mokaavat aina

Tarkoitukseni oli kirjoittaa tajunnan räjäyttävä postaus vihreiden ainaisesta tunaroinnista, mutta sitten sain käsiini Suomen Kuvalehden (nro 40/2018; 5.10.2018), jossa vihreiden tunarointia käsiteltiin varsin laajasti. Tähän maailmankolkkaan posti kulkee vähän hitaasti. Tilannettani ei paranna sekään, että haluan lukea paperilehtiä.

SK:n jutussa kiinnitettiin huomiota vihreiden johtajuusongelmaan. Nykyisen puheenjohtajan hyvin alkaneella kaudella on puolueen kannatuksesta sulanut monta prosenttiyksikköä. Vielä ei edes tiedetä kenen johdolla puolue valmistautuu vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Jatkuuko puheenjohtajan sairausloma? Onko sijaisesta vaalivankkureiden vetäjäksi? Jaksavatko vanhat parrat tarvittaessa viedä puolueen siedettävään vaalitulokseen?

Vihreiden ongelma on strateginen. Arvostettavat tavoitteet ja niiden julkistaminen eivät ole strategia; ei edes strateginen kannanotto. Tavoitteet ovat pelkkä lista asioista, ei strateginen suunnitelma siitä, kuinka nuo tavoitteet saavutetaan.

Ympäristöliikkeestä ponnistaneesta puolueesta on tullut asiantuntijoiden ja eksperttien puolue. Kannatus löytyy kaupungeista ja erityisesti kaupunkien paremmin koulutettujen keskuudesta. Entisten sivistysporvareiden kaltaiset hahmot löytyvät nykyään vihreistä.

Vihreiden kannattajat ovat tiedostavia yksilöitä. Käytän sanaa ”tiedostava”, vaikka ko. sana tuokin mielen muinaiset tiedostavat taistolaiset. Vihreät tiedostavat ympäristön katastrofaalisen tilan ja rosvokapitalismin kiistattomat haitat. Se ei vain riitä, kun tiedostavien ihmisten kannatus pitäisi realisoida vaaleissa. Ei ole onnistunut tähänkään mennessä, eikä ole viitteitä siitä, että tällä kertaa tilanteeseen tulisi muutos.

Vuosikymmenten kuluessa on riittänyt parran pärinää siitä, oliko rekisteröityminen puolueeksi virhe. Roosa Meriläinen kirjassaan Valtio valottaa siitä, minkälaista kissanhännän vetoa puolueessa on: kettutyttöjen toiminta on aika huonosti sovitettavissa yhteen yleispuolueen asemaa tavoittelevan nimellisen ympäristöpuolueen kanssa. En usko, että tilanteeseen tulee muutosta, olipa vihreiden johdossa kuka tahansa.

Suomessa on muutenkin aika perverssi käsitys vahvan johtajan tarpeesta. Suomalaiset on ehdollistettu kaipaamaan johtoon missä tahansa asiassa tyrannia. Kaikki kulminoituu Kekkosen tapaan toimia ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä. Kekkosen valtakausi oli Suomen poliittisen historian häpeäpilkku ja silti jotkut elättelevät nostalgista toivetta samanlaisesta hahmosta, joka veisi Suomen takaisin johonkin maagiseen ja mystiseen kulta—aikaan. Kekkoset ovat kuolleet ja hyvä niin.

Politiikkaan kommentoivat toimittajatkin, ainakin ne vanhemman polven toimittajat, olettavat virheellisten premissien perusteella, että johtajan on oltava jotakin Kekkosen kaltaista. Tässä tapauksessa toimittajat unohtavat, että vihreät ovat perusteiltaan desentralisoitu organisaatio, joka pyrki toteuttamaan vanhaa prinsiippiä: ”ajattele globaalisti, toimi lokaalisti”. Siihen skenaarioon Kekkoset sopivat huonosti.

Lupaan tarjota kaljat ainoalle tuntemalleni suomalaiselle vihreälle, jos puolue pääsee yli 15 prosentin kannatukseen. Pienen tuopin tarjoan siitä hyvästä, että vihreät eivät mokaisi. Taitaa olla jäädä ystävältäni kaljat saamatta.

Eduskunnan tosi-tv löysää jutustelua

Vaalikampanjat saivat eilen vauhtia eduskunnasta, kun siellä jutusteltiin pitkään hallituksen työllisyyteen liittyvistä toimista. Sinänsä on aivan sama puhutaanko työllisyydestä, työllistämistä vai irtisanomisten helpottamisesta pienyrityksissä. Asia ei muutu miksikään.

Täysistunnon seuraaminen olisi vaatinut isoa kaljavarastoja ja tupakkaakin olisi kulunut. Parhaat palat sentään seurasin, eikä tänään ole krapulakaan. Popcornista en pidä, joten paukkumaissikin jäi väliin.

Hallitus ja oppositio yrittivät nokitella toisilleen ja tämä kuuluu asiaan. On siis aika pateettista, että tuollaista nokittelua paheksuttiin. Demokratian kannalta on oleellista, että kansanedustajat saavat sanoa sanottavansa. Ei kaikilta voi odottaa Ciceron retorisia taitoja.

Hallituksen ja opposition nokittelu on oikein tervetullutta vaihtelua sanelupolitiikkaan perustuvaan ”sopimusyhteiskuntaan”. Kolmikanta on sinänsä aivan hyvä lähtökohta, mutta oletus siitä, että se olisi jotain ikuista, ja jolle ei olisi vaihtoehtoja, on jäykkää ajattelua. Väite siitä, että työmarkkinat Suomessa olisivat jotenkin erityisen jäykkiä, ei pidä paikkaansa. Työmarkkinoita koskeva ajattelu on sen sijaan aivan erityisen jäykkää. Työmarkkinoista puhuvat ovat järjestäen kuin rautakangen nielleitä.

Kun ajattelu perustuu menneisyydessä vallinneisiin menettelytapoihin ja samanaikaisesti toimintaympäristön perustavaa laatua oleva muutos on jätetty huomiotta, tuloksena on ollut sopimusyhteiskunnan masinoimia huonoja sopimuksia.

Tällä hallituskaudella oppositiota on viety kuin litran mittaan. Vaalien kynnyksellä oppositio on yrittänyt ryhdistäytyä ja tämä on tietenkin närästänyt ja närkästyttänyt hallitusta. Hallitus ehkä tuudittautui ajatukseen siitä, että he eivät kohtaa vastarintaa. Tällainen tunne kaikkivoipaisuudesta johtaa katastrofiin ja katastrofin partaallahan hallitus on ollut jo toista vuotta. Tulipaloja on sammutettu siellä täällä.

Vetoaminen välttämättömyyteen ja vaihtoehdottomuuteen on sekin niin eilispäivää. Eivät ihmiset niin tyhmiä ole, että omaksuisivat tuollaisen politiikan pureksimatta. Konsensusajattelu kumpuaa juuri näköalattomuudesta, vaihtoehtojen rationaalisen arvioinnin puutteesta. Aikansa konsensusajattelu toimi, mutta kuten tuossa edellä sanoin, maailma on muuttunut ja muuttuu alati kiihtyvällä vauhdilla, joten ristiriidat lisääntyvät ja tulevat lisääntymään.

Tällä vuosisadalla muutama poliittinen puolue on Suomessakin perustanut omia ajatuspajojaan ja ajatushautomojaan. Tulokset ovat olleet aika laihoja. Sama pätee kaupallisiinkin ajatushautomoihin. Poliittisen strategian luominen on perin alkeellista. Suomessa ajatushautomot ovatkin enemmän lobbausjärjestöjä kuin varteenotettavien vaihtoehtojen strategiseen analysointiin tähtääviä organisaatioita.

Tänään eduskunnan tosi-tv jatkuu, kun päästään äänestämään. Ensimmäiset vedot on jo asetettu. Viikon voittajaa ei löytynyt. Huhtikuuhun on vielä pitkä aika, joten seurataan tilannetta.

Politiikan Beavis & Butthead

Vähän viistosta populaarikulttuurista kiinnostuneet blogin lukijat saattavat muistaa Music Televisionilla (MTV) 90-luvulla pyörineen kulttimaineeseen kohonneen piirrossarjan Beavis & Butthead.

Se oli aivan hulvattoman hauska sarja, mutta pelottavinta asiassa on se, että Yhdysvalloissa Beavisin & Buttheadin kaltaiset henkilöt ovat nyt vallankahvassa. Republikaanipuolueesta tuli Beavisin & Buttheadin puolue.

Piirroshahmot ovat kasvaneet aikuisiksi ja alkaneet elää uutta elämää yhteiskunnallisina vaikuttajina. Nykypäivän Beavisit ja Buttheadit löytyvät poliittisen kentän kaikkein oikeimmalta laidalta. Jos teekutsuliikkeen kannattajat olivat sekopäitä, niin Beavis & Butthead –puolueen kannattajien sekopäisyydelle ei ole kuvaavaa sanaa.

Vuoden 2016 presidentin vaaleissa Beavis & Butthead äänestivät Donald Trumpia. Heitä olikin Amerikassa yli 60 miljoonaa.

Beavisin ja Buttheadin pirullinen typeryys on nykyisin täysin hyväksyttyä normaalia käyttäytymistä. Idiotismi on normalisoitu suosituksi poliittiseksi kannaksi. En olisi ikinä uskonut, että USA:ssa toteutetaan kollektiivisesti Beavisin ja Buttheadin filosofiaa.

Joskus fiktiivisten hahmojen luojat ovat tarkkanäköisiä trendien ja tendenssien suhteen. Vaikka Beavisin ja Buttheadin luojat olisivat vetäneet hahmot hatusta ja hihasta, niin tällä kertaa ”profetia” osui oikeaan.

Beavis ja Butthead parkkeerasivat perseensä TV:n eteen muodostaen maailmankuvansa musiikkivideoiden perusteella. Tässä hahmojen luojat menivät hieman harhaan: nuoret eivät enää juuri katso televisiota vaan istuvat perseellään muiden laitteiden edessä. Ajatus on kuitenkin sama.

Pääsääntöisesti nuoret ovat aina olleet erittäin fiksuja, niin myös 90-luvulla, eikä asia ole muuttunut. Beavisti ja Buttheadit pääsivät valtaan, koska fiksut nuoret lähtivät aivan eri suuntaan kuin vallan tavoitteluun. Luku- ja kirjoitustaitoisilla ei ole mitään yhteistä Beavisin ja Buttheadin kanssa ja se näkyy kaikessa.

Republikaaninen vaalitilaisuuksissa yleisönä on iso joukko Beavisin ja Buttheadin kaltaisia moukkia. Trumpin tilaisuuksissa ilmiö moninkertaistuu. Tällaisen kuvan USA:sta saa, eikä kuva ole lainkaan väärä.

Tuolloin 90-luvulla noita piirroshahmojen kaltaisia moukkia näkyi rock-konserteissa, nykyään poliittisissa tilaisuuksissa.  Edesmennyt Kurt Cobain oli aika vittuuntunut yleisössä oleviin Beavis ja Butthead – tyyppeihin. Nykyään he ovat republikaanien äänestäjiä ja tukijoita.

Median kommandoiskut

Kansallismielisiksi ja isänmaallisiksi itseään kutsuvat ovat taas viime aikoina valitelleet sitä, että heitä vastaan on tehty kommandoiskuja, joiden taustalla on media ja George Soros. On tuo Soros vireä vanhus, kun ehtii joka paikkaan. Minä taas väitän, että Soros (s.1930) on jo niin seniili, ettei edes tiedä olevansa George Soros.

Kun isänmaallisten ja kansallismielisten aiheuttamista haitoista vaietaan ja heidän tekonsa jätetään huomiotta, niin voimme syyttää vain itseämme siitä, että elinympäristömme muuttuu niin vihamieliseksi, että emme halua enää elää sellaisessa yhteiskunnassa. Siinä maailmassa myöhempien aikojen Beavis & Butthead voivat hyvin, muut eivät. Kynnelle kykenevät poistuvat maasta hyvissä ajoin.

Juuri välinpitämättömyys ja haluttomuus puuttua asioihin ovat niitä tekijöitä, minkä varaan isänmaalliset laskevat. Demokratia loppuu ja isänmaallinen totalitarismi alkaa välinpitämättömyydestä. Patriotismista tuleekin nurkkapatriotismia.

Noista median kommandoiskuista valittavat aina samat isänmaalliset joko nimellä tai nimimerkillä. Journalismin tila on kuulemma huono, mutta mikään ei estä isänmaallisia tekemästä parempaa journalismia. Ovathan he toki yrittäneet, mutta heikoin tuloksin. Heidän propagandansa ei vain ole journalismia. Jos sitä pitää journalismina, niin maaginen ajattelu on aivan välttämätöntä. On arvostelukyvyn puutetta, jos propagandaa pitää journalismina.

Kun jokin mediakanava, tavallisesti Yle tai Helsingin Sanomat, ei kerro asiasta X oikean laidan edellyttämällä tavalla, niin Yle ja Hesari ovat puolueellisia. Harvemmin nämä samat isänmaalliset nillittävät omista ala-arvoisista mediakanavistaan. Luulisi näiden mediakanavien olevan aivan ylivoimisia, sillä niitä toimittavat ihan oikeamieliset isänmaalliset. Mutta kun sekään ei kelpaa. Mikä mättää? On se varmaan vittumaista, kun muu väestö pitää niitä korkeintaan Seiskan tasoisina julkaisuina?

Isänmaallisuus, sellaisena kuin se esiintyy mölyapinoiden omilla mediakanavilla, vaatii kaiken eettisen ajattelun hylkäämistä. Kyseeseen tulee sekä ammattietiikan että henkilökohtaisen moraalin kaikkinainen hylkääminen. Jos niitä ei pysty hylkäämään, niin kieltäminenkin kelpaa. Enempää ei vaadita oikeaan isänmaallisuuteen.

On oikeastaan hienoa, että isänmaallisten ja kansallismielisten karvat ovat paljastuneet perskarvoja myöten. Gangstereita tai sellaiseksi haluavia he kaikki ovat. Mitkään rikollisetkaan menettelytavat eivät ole vieraita heidän toiminnalleen.

* * *

Yksi näistä autoratiivista totalitarismi tavoittelevista on kirjoitustensa perusteella Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja Juha Ahvio. Hänelle ideaali ammatti olisi keskitysleirin vahtimestari. Heppu kirjoittaa myös äärioikeistolaiseen Oikea Mediaan. Se kertoo kaiken tarpeellisen.

Vähän mutkan kautta Putinin Venäjä on Ahvion ihanneyhteiskunta.

Venäjä on malliesimerkki siitä, kuinka tällä vuosisadalla johdetaan totalitaarista kleptokratiaa. Myös muita määreitä voi käyttää; esim. tyrannia, oligarkia, epädemokratia jne.

Venäjän mallia ajavat Suomeen myös poliittisen kentän oikeimmalta laidalta lähes kaikki. Tässä touhussa Kokoomuksestakin on tullut vihervasemmistoa. Tämä kertoo siitä, kuinka oikealle jotkut ovat heilahtaneet.

Tuo Venäjän ja Putinin tyranniaa liehittelevä joukko kutsuu itseään isänmaalliseksi ja kansallismieliseksi. Jokin tuossa yhtälössä ei ole kohdallaan.

Ahvion bravuuri on myös sananvapaudesta nillittäminen. Häntä selvästi harmittaa, kun jokaisessa jutussa ei mainita sanoja ”kristilliskonservatiivinen” tai ”kansalliskonservatiivinen”. Maagista ajattelua sekin, että noilla sanoilla olisi joitakin taikavoimia.

Taustaoletuksena Ahviolla on se, että sitten kun Suomi on kristofasistinen valtio, niin kaikki on hyvin ja Jeesus loikkaa takaisin antamaan piiskaa meille toisinajattelijoille. Juhan kirjoittelusta tulee mieleen pakkomielle väkivallasta ja väkivaltahan on Juhan jumalan ratkaisu aivan kaikkiin ongelmiin.

Sitten kun joku on eri mieltä Ahvion kanssa, niin se onkin jo sananvapauden ja uskonnonvapauden rajoittamista. Näinhän ei tietenkään ole. Juha saa sanoa sanottavansa, eikä kukaan estä. Se, että jutut ovat silkkaa sontaa, on pelkästään Juhan ongelma.

Tästä onkin lyhyt matka salaliittoon, jonka päähenkilönä on tuo em. George Soros. Kumpi on enemmän sekaisin, seniili Soros vai Juha Ahvio?

Kirjoituksissaan Juha Ahvio vaikeroi siitä, että arvokonservatiivinen kristillisyys on pulassa. Niin onkin ja hyvä niin. Mitä nuoremmasta väestöstä on kysymys, sitä enemmän arvokonservatiivisuus on pulassa. Eipä taida alepubissa kaljaa kittaavat isänmaalliset kupolipäätkään paljon perustaa arvokonservatiivisesta kristillisyydestä.

Arvokonservatiivinen kristillisyys kelpaa vain vihan lähteeksi, ei muuhun.

Alepubin isänmaalliset kupolipäät

Marlborot loppu ja matka kioskille vaikuttaa tarpeelliselta. Jalassa Converset, mutta se biisi, jossa laulettiin ”tennareilla on kevyt kävellä” on aivan väärässä. Vastatuuleen ei ole koskaan kevyt kävellä, vaikka jalassa olisi mitkä tennarit. Converset siksi, että yli 40 vuotta sitten Ramoneseillakin oli sellaiset. Muutama Converset on vuosikymmenten aikana tallattu puhki. Muita jalkineita en  sitten olekaan juuri omistanut.

  ”Kartonki punaista Marlboroa. Kovia askeja”

   ”77 euroa”

Maksu kortilla.

Näin yksinkertaista se on. Maksukortitkin ovat äärihihujen mielestä pedon merkki. Pedot kyllä ovat jossain ihan muualla. Minkälainen mahtaisi olla keskelle otsaa lätkäisty pedonmerkki? Dollarin tai euron symboli?

Jos olisi oikein isänmaallinen, niin kasvattaisin saunan takana kessuja ja sätkäpaperit repisin Raamatusta tai virsikirjasta. Isäni kertomusten mukaan tällaista harrastettiin jatkosodan asemasotavaiheessa. Minäpä tuen kansainvälistä rosvokapitalismia ostamalla amerikkalaisia syöpäkääryleitä. Miten on isänmaalliset, pitääkö siirtyä kessuun ja virsikirjaan?

On tämä tupakoitsijan elämä kovaa. Silloin kun minä aloin polttaa, niin Colt-aski maksoi 1,95mk.

* * *

Eihän tästä ole kuin muutama vuosikymmen, kun isänmaalliset pilottitakkia käyttävät kupolipäät kokoontuivat alepubissa. Puolen tusinaa heitä oli, ei sen enempää. Yhden kesän seurasin heidän touhujaan siinä pubissa. Nuoret vähän eksyksissä olevat miehet kittasivat kaljaa, eikä asiaan liittynyt mitään sen kummallisempaa. Pieniä pelokkaita poikia, ei juuri muuta. Nykyään pilottitakit on korvattu huppareilla ja rankimmat isänmaalliset ovat alkaneet käyttää haalareita. Kai he sitten haluavat identifioitua duunariremmiin. Suon sen heille oikein mielelläni, vaikka onhan se vähän duunarin arvokkaan työn halventamista, että kupolipäät ovat omineet heidän vaatepartensa käyttöön, jolla ei ole alkuperäisen käytön kanssa juuri mitään tekemistä. Kupolipäät ovat kupolipäitä haalareilla tai ilman. Enää ei ole alepubissakaan niin paksua tupakansavua, että sen leikkaamiseen tarvittaisiin moottorisahaa.

En pidä fasismista, enkä oikein terveysfasismistakaan, mutta jotenkuten hyväksyn tupakointia koskevan terveysfasismin.

* * *

Kun seuraa Uuden Suomen Puheenvuoroa, niin aina kun joku persuista joku on mokannut (tällä kertaa se oli jälleen porilainen blondi Laura Huhtasaari), niin räyhähenget heräävät henkiin. Ei henkiä oikeasti ole olemassa, mutta perussuomalaisia räyhähenkiä on.

Puheenvuoroon kirjoittavilla on palstan sääntöjen mukaan oltavalla näkyvillä kuva. Kun katsoo kuvia, niin lähes kaikilla kuvissa olevilla isänmaallisilla miehillä on kaulassaan kravatti. Ehkä he luulevat kravatin tuovan uskottavuutta, mene ja tiedä. Minä näen asian taas päinvastoin: vähäinenkin uskottavuus katoaa. Kravatti tekee käyttäjästään idiootin näköisen. Kravatti voi liottaa soppakulhossa tai tuopissa. Vielä idioottimaisempaa on, kun kupolipää käyttää kravattia. Se on etikettivirhe, mutta etiketeistä viis. Etiketit kuuluvat kaljapullon kylkeen.

Prosenttijengien vaaliliitto, krisut & persut

Juuri kun olin ehtinyt pohtia perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien lähentymistä, niin persujen äänenkannattaja Suomen Uutiset kertoi, että krisut ja persut ovat muodostaneet Varsinais-Suomessa vaaliliiton.

Tämä vaikuttaa kahden prosenttipuolueen taholta paniikkiratkaisulta. Kun kummankaan puolueen äärioikeistolainen agenda ei oikein sytytä vaan synnyttää pelkästään vastarintaa, niin jotain oli keksittävä. Persut asettavat yhteiselle listalle 14 ehdokasta ja krisut 3. Tavoitteena on yhteensä neljä paikkaa eduskuntaan. Nähtäväksi jää pääseekö kyrpä otsassaan pullisteleva Ville Tavio tällä kertaa läpi. Seiska-julkkis Kike Elomaan paikka taitaa olla sekin uhattuna. Siinä ne olivatkin Varsinais-Suomen kärkipoliitikot persujen ja krisujen yhteiseltä listalta.

Tarinan mukaan molemmat puolueet päättävät itsenäisesti ehdokkaista, näkisipä vain. Eiköhän siellä puoluetoimistoissa pohdita nimilistaa. Persujen kannalta ehdokasasettelu lienee helpompaa, idiootteja löytyy aivan varmasti tarpeeksi. Krisuilla taitaa olla vähän vaikeampaa. Muutama viikko sitten heidän äänenkannattajansa KD-lehti nillitti siitä, että sopivia ja päteviä ehdokkaita on vaikea löytää. En lainkaan ihmettele miksi. Taantumukselliset ehdokkaat ovat prosenttijengiä, mutta ehkä heistä joku pääsee jollain konstilla läpi.

Vaaliliittoa oli pohdittu oikein perussuomalaisten tuumaustunnilla. Kukas muu sitä tuumaustuntia pitää kuin persujen työmies, raiskauksestakin Matti Putkonen. Jos ikinä saisin mahdollisuuden tavata Putkosen, niin minulla olisi hänelle vain yksi kysymys: Mikä sai sinut tunkemaan pissavehkeesi vastanhankaisen naisen pimperoon? Jatkokysymys voisi olla, jos Putkonen ei ennen sitä heittäisi minua ulos tilaisuudesta: Onko raiskaustuomio edellytys ja minimivaatimus persujen työmieheksi? Kai raiskaus sitten tekee Putkosesta oikein kansallismielisen ja isänmaallisen työmiehen. Tosi tuokin titteli ”työmies” on niin kulunut, että se olisi saanut jäädä muinaisille menneille vuosikymmenille. Työmiehestä tulee mieleen lähinnä lapionvarteen nojaava ”pakkotyöllistetty”.

Perussuomalaisten nykyinen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo: Perussuomalaisilla on pitkät perinteet teknisestä vaaliyhteistyöstä Kristillisdemokraattien kanssa. Perinne jatkuu nyt Varsinaissuomessa ja on varmasti kummankin osapuolen äänestäjien kannalta hyvä ratkaisu.

Kristillisdemokraattien puoluesihteeri Asmo Maaselkä jatkaa: Olen iloinen vaaliliiton mahdollistumisesta. Vaaliliitot johtuvat Suomen epätasa-arvoisesta vaalijärjestelmästä.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja, tai krisujen yhteydessä profeetta, että matkan varrella tulee paljon ryppyjä rakkauteen. Siitä alkaa sitten paskanheitto.

Penismittelöön Laura Huhtasaaren kanssa ajautunut Jussi Halla-aho taas lataa: On korostettava, että vaaliliitot eivät ole ideologisia vaan käytännöllisiä. Kumpikin osapuoli katsoo todennäköisesti hyötyvänsä vaaliliiton tekemisestä. Toisaalta on kuitenkin selvää, että vaaliliittokumppanin on oltava perusarvoiltaan ja tavoitteiltaan suunnilleen samalla kartalla kuin oma puolue. Tämä kai sitten tarkoittaa kristofasistista yhteiskuntajärjestystä.

Tuomittu kriminaali Halla-aho jatkaa jaaritteluaan, mutta kaikki on kuultu jo ennen, joten sitä ei kai tarvitse referoida taas tässä yhteydessä tämän enempää. Kuten jo aiemmin sanoin: Halla-ahon munat surkastuu, pois putoaa…

Vaaliliitto kusee kummankin puolueen kintuille ja siitä alkaa syyttely. Prosenttipuolueet kutistuvat Varsinais-Suomessa entistä pienemmiksi prosenttipuolueiksi. Kumman kasti kestää paremmin? Arvelen, että krisujen. Persut ovat aina olleet helkkarin huonoja häviäjiä. Persut saavat kehiteltyä vaalitappiostakin salaliiton. Surkealla kannatuksella ei tietenkään ole mitään tekemistä heikon vaalimenestyksen kanssa. Syynä on aina puolueellinen media.

Jos haluaa hupailla em. vaaliliiton kustannuksella, niin kannattaa lukea Suomen Uutisten kommenttiosuudesta löytyviä avautumisia. Olen pitänyt suomalaisia fiksuina, mutta noista kommenteista ei sellaista voi päätellä. Moukkien keskittymä löytyy Suomen Uutisista

* * *

Vuoden 2019 eduskuntavaaleista tulee Suomen oloissa ehkä likaisimmat vaalit ikinä. Lokaa, kuraa ja paskaa lentää puolin ja toisin. Siinä ristitulessa äänestäjä sitten joutuu tekemään äänestyspäätöksensä.

Oikeastaan pidän yhteiskunnan poliittista polarisoitumista hyvänä ilmiönä. Vaikka itse kuulunkin sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, joille syötettiin konsensuspolitiikkaa tuutista jos toisestakin, niin konsensuspolitiikan propagoiminen ei tuottanut ehkä toivottua tulosta. Kun sodan tuhon jälkeinen jälleenrakennus oli saatu jotakuinkin valmiiksi, niin erot kärjistyivät uudelleen.

Meistä nuorista tuli radikaaleja, joille edellisten sukupolvien kulttuurin prinsiipit olivat hevonhumppaa. Lapsistamme taas tuli se sukupolvi, joka rakensi teknologiasuomen. Kauas on siis tultu sotasukupolven agraarista läävästä. Tähän väliin on mahtunut jos jonkinlaista kissanhännän vetoa, mutta niistäkin onn selvitty, vaikka valtakunnanoikeuteen eivät ole joutuneet muut kuin Aarre ”Sapeli” Simonen ja vuosikymmeniä myöhemmin Kauko Juhantalo. Väyrysen Paavo vältti valtakunnanoikeuden nipin napin ja vain siitä syystä, että hänelle oltiin kilttejä. Ei muuten olisi kannattanut. Tosin positiivisena seikkana tuosta episodista seurasi se, että Väyrysen ura on ollut silkkaa syöksylaskua. Maaliin asti Pate ei ole vielä päässyt, mutta ehkä jo seuraavien vaalien yhteydessä.

* * *

Vaaliliiton yhteydessä Merja Eräpolku virittelee fantastisia visioita puolueestaan KD-lehdessä. Mirja selittää: Miksi poliitikkoihin ei luoteta? Varmasti vastaus piilee siinä yleistetyssä kokemuksessa, että poliitikot lupaavat yhtä ja tekevät toista vallan saatuaan toista.

Tuo ei nyt ole mikään krisujen ongelma, sama koskee jotakuinkin kaikkia ehkä yhden hengen oppositioita lukuun ottamatta. Olenhan sitä minäkin tuntenut muutaman ihan oikean poliitikon, eivätkä he kaikki olleet konnia, korkeistaan pieniä kelmejä.

Sitten Merja Eräpolkukin syyllistyy paskapuheeseen, jota voisi kutsua oikeastaan valehteluksi: Yleensä kristittyjä pidetään rehellisinä ihmisinä.

Tästä asiasta olen täysin eri mieltä. Krisut keräävät riveihinsä suurimmat konnat. On myös epärehellistä pitää olemattomia olioita olemassa olevina ja väittää, että nämä olemattomat oliot vaikuttaisivat maailmanmenoon siten, että jos olemattomien kuviteltuun tahtoon ei taivuta, niin tuloksena on Sodoma ja Gomorra tai jotain muuta, jota mikään evidenssi ei tue. Rehellisiä poliitikkoja ei krisujenkaan riveistä löydy. Vuosia sitten krisujen puheenjohtaja Sari Essayah sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että hän ei voi uskoa alkuräjähdykseen ja evoluutioon vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta, sillä ne ovat Raamatun ilmoituksen vastaisia.

Onko tuo tietoista valehtelua vai perusteellista harhaisuutta? Sen tietää Sari, ja jos ei tiedä, hän on välittömän sairaalahoidon tarpeessa.

* * *

Temaattisesti näiden vähäisempien persujen hengentuotteet noudattavat henkeäsalpaavassa määrin amerikkalaisen alt-rightin agendaa esitettynä propagandistisessa muodossa. Tämäkin heille suotakoon, mutta omaperäinen ajattelu olisi pelkän oman uskottavuuden kannalta sekin kovin suotavaa. Ehkä pakkotoisto ja toiston pakko ovat oireita intellektuaalisesta konkurssista. Tai sitten vähäisemmillä persuilla ei ole mitään asiapohjaista sanottavaa, mutta sanomaan on pakko päästä, joten sanotaan sitten jotain jostain ja mieluiten kaikkein tökeröimmällä tavalla. Klikkausten lukumäärä ei ole pelkästään eduksi kaupallisen median julkaisualustoille, sillä klikkauksilla monet muutkin tahot mittaavat omien väitteensä totuutta. Mitä enemmän klikkauksia, sitä totuudenmukaisempia näiden väitteiden voisi olettaa olevan. Tämä on kuitenkin argumentaatiovirhe argumentum ad populum. Politiikka tehdään vain ainoastaan argumentaatiovirheiden pohjalta. Tältä ainakin vaikuttaa, jos seuraa poliittista kansalaisjournalismia sellaisena kuin persut sitä tekevät.

* * *

Tähän mennessä kaikki puolueet ovat epäonnistuneet vaalikampanjoidensa avauksissa surkeasti.

Demarit hirttivät itsensä lakkoon, joka ei sitten vaikuttanutkaan mihinkään. Puheet yleislakosta karahtivat kiville. Mahdollisuus menetettiin ja toista tuskin tulee ennen vaaleja.

Keskusta kaatuu pääministerinsä myötä. Keskustasta on tullut suuryritysten lainsäädäntöön vaikuttava elin, jonka ainoa tarkoituksena on suurpääoman etujen ajaminen. Keskusta on ajanut Kokoomuksesta oikealta ohi.

Kokoomus on sekin heilahtanut niin oikealle, että kaikki mitä he ovat ikinä keksineet esittää, merkitsee kurjistumista ja pääoman kasaantumista. Kokoomus todentaa Marxin teorian siitä, että pääoma tosiaan kasaantuu harvojen käsiin muiden kurjistuessa.  Ihmeen vähän kritiikkiä he ovat saaneet asian johdosta.  Puoli vuotta aikaa vastustaa Kokoomuksen rosvokapitalismia.

Arvelen, että seuraavan puolen aikana kaikki poliittiset puolueet kaivautuvat poteroihinsa. Tuloksena on hallituskriisi, mikä on oikeastaan hyvä juttu, sillä sellaista ei ole koettukaan Suomessa pitkään aikaan. Ainakin siinä yhteydessä selviää, mikä on kunkin instanssin positio. Toivottavasti epädemokraattisilta lehmänkaupoilta vältytään.

Laura Huhtasaaren ja Ville Tavion propaganda-apparaatti soluttautui kirkkoon

Kaikkea nuo perussuomalaiset keksivätkin vuoden 2019 eduskuntavaaleja koskevan kampanjoinnin alkumetreillä. Kirkotkin kelpaavat nykyään propagandan levittämisen foorumeiksi. Ennen sellainen oli varattu Kokoomukselle, jonka slogan ennen kyky-puolueeksi profiloitumista oli: koti, uskonto ja isänmaa. Vuosikymmeniä sitten tunsin yhden kokoomusnuoren, mutta ei hänkään tuosta fraseologiasta paljon perustanut. Siihen aikaan Kokoomus oli poliittisessa paitsiossa ja jotain muuta oli keksittävä. Aika ajoi noista fraaseista ohi ja perussuomalaiset omivat termit omikseen, mutta samalla he tekivät niistä niin perverssejä, että vanhat vielä elossa olevat sivistysporvarit irvistävät termien nykyiselle käytölle. Sivistysporvarit melkein kuolivat sukupuuttoon jo silloin 70-luvuilla. Porvareista tuli rosvoparoneita ja suunta on kiihtynyt suuryritysten vallan kasvaessa sellaiseksi, että globaaliin yritysten mielivaltaan voi vastata vain globaaleilla ratkaisuilla. Siinä touhussa kansallismielinen ja isänmaallinen talouspolitiikkaa tarkoittaa käsien nostamista pystyyn. En ole kuullut ainuttakaan kansallismielistä ratkaisumallia globaalin riisto- ja rosvokapitalismin kurjistavaan vaikutukseen. Rosvokapitalismi on nykyään se kaikkein vaarallisin prosenttijengi.

Maanantaina järjestettiin Turussa tilaisuus, josta perussuomalaisten propagandajulkaisu Suomen Uutiset repi otsikon: Kirkko kohtasi perussuomalaiset – Huhtasaari lähetti terveiset: ”Olkaa rohkeita”.

Penismittelöön puolueensa puheenjohtajan kanssa ajautuneelta Huhtasaarelta tällainen kommentti oli oikeastaan enemmän kuin odotettu. Pari viikkoa sitten kolme tamperelaista koululaista kyykytti peniksiään vertailevaa Huhtasaarta ja Halla-ahoa niin perusteellisesti, että puolueen strategiapalaverien ainoa aiheena on ollut siitä lähtien damage control. Tällainen uskonnollinen ulostulo oli Huhtasaaren kannalta oikein oletettava. Nuoren maan kreationistin maailmassa universumi on 6000 vuotta vanha, Aatami ja Eeva historian todellisia henkilöitä, Nooan taikatulva tapahtui vain muutama tuhat vuotta sitten. Puhuvat käärmeet ja puhuvat aasit ovat harhaisen maailmankuvan peruskiviä. Mahtoi Bilieamia vituttaa kun hänen aasinsa jutteli niitä näitä. Tällainen maailmankuva diskvalifioi kenet tahansa, mistä tahansa vastuunalaisesta tehtävästä, mutta persuille se taas on meriitti. Kokoomukselle selvisi jo vuosikymmeniä sitten, että paskanpuhumisella ei pääse pitkälle. Paskanpuhujat narahtavat jutuistaan ennemmin tai myöhemmin ja se ura oli sitten siinä. Ainoan poikkeuksen tekee Paavo Väyrynen, mutta hän onkin kepuleista kepulein. Paavo Väyrynen eli jo silloin kun T. Rex oli vielä eläin.

Tuon Turun Mikaelin kirkossa järjestetyn bakkanaalin toisena esiintyjänä oli kansanedustajana toimiva Ville Tavio. Ville Tavio on se varsinaissuomalainen kansanedustaja, jonka ei tarvitse osallistua Huhtasaaren ja Halla-ahon penismittelöihin, sillä Ville Taviolla on keskellä otsaa iso kyrpä; ja se on todella iso, isompi kuin Pinokkion nenä. Vielä ei ole selvinnyt, onko Taviolla ollut kyrpä otsassaan syntymästään asti, vai kasvoiko massiivinen sukupuolielin otsaan jossain myöhemmässä elämänvaiheessa. Lopputulos on kuitenkin sama: Ville Tavio on vittumainen mies, tai hänen tapauksessaan kyrpäinen mies. Taviota ei lainkaan hävetä, että hänellä on kyrpä otsassa. Häpeämätöntä sakkia nuo persut.

Tapahtuman konna on kuitenkin kirkkoherra Jouni Lehikoinen, joka oli antanut seurakuntansa tilat propagandakäyttöön. Kun Suomen ev.lut. kirkko kerää verot jäseniltään, niin on typerryttävän moraalitonta, että tiloissa järjestetään uusfasismiin kallellaan olevan järjestön tilaisuus, vaikka Tavio ja Huhtasaari kuinka yrittäisivät olla hartaita kristittyjä. Kaiken tähän mennessä ilmitulleen informaation perusteella molempien persukansanedustajan kristillisyys on vain ja ainoastaan islamofobiaa. Se, mitä heidän kristillisyydestään jää jäljelle, tarkoittaa kristinuskon haitallisimpia muotoja.

Ville Tavio heitti tilaisuudessa jonkin isoäitivertauksen, mutta se oli niin typerä, ettei se tarvitse lainkaan referointia. Noissa kristillisissä piireissä vertauksien käyttämistä pidetään oikein viisaan ihmisen puheena. Näinhän asia ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Vertauksia käyttävät huijarit, joilla ei ole mitään pätevää sanottavaa ja sanoman substanssikin on silkkaa psykedeliaa. Mitä lie ”herkkusieniä” Tavio veteli ennen esiintymisvuoroaan?  Juuri siksi Jeesuskin puhui vertauksin: mitään tähdellistä asiaa ei ollut, mutta jotain oli ihan pakko päästä sanomaan, joten vertaukset toimivat paskapuheena. Poikkeuksia ei juuri tunneta. Vertaukset ovat melkein aina kontekstista riippumatta paskapuheita. Ehkä joku silti pitää vertauksia kovinkin viisaina. Sitä ne eivät ole.

Seuraavana vuorossa oli Laura Huhtasaari. Tässä vaiheessa kaikkien hälytyskellojen pitäisi soida: Danger! Danger!

Lauralta kysyttiin: ”Miten nuoret saadaan kiinnostumaan kirkon sanomasta?” Tällä viitattiin tyhjiin kirkkosaleihin. Vastaus löytyisi tästä blogista, mutta Laurahan ei lue tätä blogia. Neljän vuoden aika politiikkaa ja uskontoja on tarkasteltu postauksissani aika monesta perspektiivistä. Jotain relevanssia näillä kirjoituksillani on ollut suhteessa tuohon Lauralle esitettyyn kysymykseen.

Laura tarinoi vastauksessaan seuraavasti: ”Minä oikeasti toivon sitä, että kirkko rohkeasti puolustaa kristillisiä arvoja, kristittyjä, kristillistä perinnettä, koska muuten islam pyyhkii yli. Me tarvitsemme vahvan kristinuskon Suomeen.”

Englannin kielessä on kuvaava sana Huhtasaaren kommentoinnille – fearmonger. Se tarkoittaa suunnilleen pelon lietsomista, mutta minä sanoisin sitä pelkovaikeroinniksi.

Kaikki tuo mitä Laura tuossa sanoi, on kopioitu USA:n uskonnollisen oikeiston retoriikasta. Republikaanit ovat toistaneet mantraansa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Tuolla retoriikalla ei kyllä kasvateta munaa, vaikka se saattaakin olla Lauran toiveissa.

Oikeastaan Laura toistaa Putinin pelikirjan retoriikkaa, mutta tuo retoriikka kierrätetty Amerikan kautta. Siellä siihen on lisätty muutama löyhkäävä lisämauste. Persut ja krisut ovat hyväksyneet tuon kaiken inhimillisen humaanisuuden vastaisen narratiivin juonen karvoineen päivineen. Sellainen paskapuhe vetoaa helposti niihin joiden psyyken profiili on jo valmiiksi patologinen. Tuo joukko on menetetty, eikä heitä saada palautettua ihmisten kirjoihin, joten meidän muiden tehtäväksi jää minimoida heidän haittansa. Tämä tietenkin kuluttaa intelligentsian  resursseja, mutta ainakin toistaiseksi olemme selvinneet ihan kiitettävästi

Sellaiseenkin johtopäätökseen voi tulla Tavion ja Huhtasaaren vaikerointia tarkastellessa, että persut ja kristillisdemokraatit kilpailevat paljolti sanoista äänestäjistä. Persujen ja krisujen yhteinen kannatus taitaa liikkua maksimissaan jossain 15 prosentin paikkeilla. Tämä joukko siis kannattaa autoratiivista totalitarismia, dominionistista kristofasismia ja kaikkea sitä, mitä tässä blogissa on kritisoitu vuosien ajan.

Huhtasaari esittää oikein ultimaatumin: Me tarvitsemme nuorisoherätyksen. Haluan, että jokaisella nuorelle olisi ilon aihe tulla kirkkoon, saisimme täytettyä tämän salin vielä teidän lisäksenne nuorilla. Haluan että kirkot ovat täynnä Suomessa./…/ Älkää alistuko yhteiskunnan hegemonia edessä. Pitäkää Raamatusta kiinni. Pitäkää evankeliumista kiinni. Pitäkää Jumalan sanasta kiinni. Se on rohkeutta., ja sitä teiltä odotamme.

Suomeen herätystä on odotettu jo kauan. Se tapahtuu ehkä jo huomenna, mutta herätys tapahtuu aina nurkan takana, joten sillä ei ole merkitystä kuin nurkan takana majaileville manipulaatiolle alttiille väestölle. Eivät nämä nurkan takana majailevat mitään yhteiskunnan roskasakkia ole. Heidän täytyy vain kävellä nurkan ympäri ja silloin maailma ilmenee heille sellaisena kuin oikeastaan on – aika mukavana paikkana, vaikka nämä fearmongeria viljelevät moukat toista väittävätkin. Moukat ovat perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien ehtymätön luonnonvara, vaikka vähitellen heidänkin rivinsä harvenevat. Nuorten keskuudessa on käynyt suoranainen kato.

Toki kannattajiakin Tavion ja Huhtasaaren takapajuisuudelle löytyy. Tuon Suomen Uutisten jutun kommenttiosuudesta löytyy yhden nimimerkin tilitys koskien kirkon ja valtion eroa Näin se vuodatus meni: No ”ennen vanhaan” sitä eroa ei juuri ollut ja yhteiskunnat ja yhteiskunnat rakentuivat paljolti kristillisen moraaliopin pohjalta. Nyt on tietysti toisin, Jumalalle on käännetty selkä ja moraalioppi luodaan uudestaan ihmisen omien kokemuksellisten aivoituisten mukaan, ja kun ajattelee mihin kaikkeen törkyyn ihminen kykenee niin ei hyvältä näytä. Toisaalta ero pitäisi olla selvä: kirkon ei pidä ottaa mallia maallistuneesta valtiosta ja toisaalta valtio ei saisi määrätä kirkon oppia. Ei nämä asiat tietenkään ihan yksinkertaisia ole.

Ville Tavio taas yritti jutustella jotain valtiofilosofiasta, mutta vituiksihan se meni ja niin tapahtui aina kun ei ole edes perustietoja valtiofilosofiasta. Persuille, siis heidän kannattajilleen, näyttää kelpaavan faktaksi kaikki, mitä joku keksii vain sanoa.