Sari Essayahin synnytyskoneet

Kristillisdemokraattien puheenjohtajan Sari Essayahin mieliaihe on alhainen syntyvyys, eikä ”vauvan päiväkään” tehnyt asian suhteen poikkeusta.

Essayahilta jää huomioimatta sellainen seikka, että lapset ovat riiviöitä, eikä asia muutu siitä miksikään, vaikka Sari ruikuttaisi asiasta joka ikisellä palstalla.

Tausta-ajatuksena näillä krisuilla saattaa olla Raamatusta repäisty kategorinen imperatiivi: Lisääntykää ja täyttäkää maa! Milloin maa sitten on tarpeeksi täynnä?

Edelleen krisut ehkä ajattelevat, että korkea syntyvyys pitää änkyröidenkin määrän korkeana, joten heidän hegemonia-asemallaan on paremmat säilymismahdollisuudet. Ei ole kuitenkaan empiiristä näyttöä siitä, että änkyröiden lapsista tulisi jonkin välttämättömän mekanismin mukaan änkyröitä. Änkyrätkin altistuvat nykymaailmassa tiedolle, joten änkyröiden vakaumus on kovilla faktuaalisen tiedon kanssa.

Essayah pitää yhtenä alhaisen syntyvyyden syynä kielteistä asennetta lapsiin. Näinhän ei tilanne tietenkään todellisuudessa ole vaan lapsia ei vain nähdä sellaisena tekijänä, että niitä erityisen mielellään hankittaisi. Kyse on kunkin selviytymismahdollisuuksista ja iso lapsiluku heikentää mahdollisuuksia.

Essayah ja muut änkyrät ovat vuosien mittaan käyttäneet suostuttelun, uhkailun ja pakottamisen menetelmiä ilman heille myönteistä lopputulosta. Nyt Sari ja kumppanit tarjoavat tonnia jokaisesta syntyneestä lapsesta. Tällainen rahan tarjoaminen muistuttaa lähinnä tonnin palkkiota päänahasta. Tosin sitäkin menetelmää on jo kokeiltu huonoin tuloksin..

Lopulta Sari ruikuttaa siitä, että osa alhaisen koulutustason omaavista miehistä jää kokonaan lapsettomiksi. Tässäkin kyse selviytymisestä ja alhainen koulutustaso indikoi heikompia selviytymismahdollisuuksia, eikä mitkään Sarinkaan ehdottamat toimenpiteet muuta tilannetta.

Synnytyskoneiksi haluaa aika harva ja kaikki toimenpiteet tilanteen muuttamiseksi johtaavat entisestään lisääntyneeseen vastarintaan, joten syntyvyys sen kuin laskee. Asian kanssa pystyy elämään, vaikka se juuri Sari Essayahille näyttää olevan vaikeaa.

Sovituksen väkivaltaorgiat

Kotimaa24:n blogin Tarvitsiko Jumala sovitusta? (kirjoittanut Anita Ojala) kommenttiosuudessa Daniel Nylund kirjoittaa: ”… tarkoituksena on purkaa kristinuskon ytimeen rakennettu kiusallinen kaksinaismoraali: Meillä on Jumala, joka kieltää väkivallan käytön ihmisiltä, mutta sallii sen itselleen. Pelkkä moraalinen närkästys ei tietenkään riitä tämän tulkinnan kritiikin pohjaksi. Tarvitaan myös vahvaan historian ja raamatun tuntemukseen perustuvaa teologista kritiikkiä.

Näkisipä vain että fundamentalistit luopuisivat väkivaltaisesta ideologiastaan. Samassa kommentissa Nylund viittaa omaan blogiinsa (teoblogi.fi), jossa hän kirjoittaa: Tuhannen vuoden aikana vakiintuneet teologiset itsestään selvyydet koskien Jumalan vihaa, viimeistä tuomiota, pelastuksen sisältöä ja Jumalan olemusta ovat muuttumassa. Eikä se johdu vain teologien kyllästymisestä vuosisatojen perinteeseen. Vanhat selitykset, tarinat ja opit eivät vain enää ole uskottavia ja ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa isien uskonnollisia perinteitä rohkeammin.

Nylund jatkaa: Ihmiset eivät enää pelästy puhetta vihaisesta Jumalasta, joka tapatti Jeesuksen meidän sijastamme, eivätkä he enää innostu pelastuksesta, joka meille siihen uskomalla tarjotaan. Johtuuko se siitä, että olemme vieraantuneet liian kauas evankeliumista tai paaduttaneet sydämemme liian koviksi? Voi olla. Minä luulen sen johtuvan siitä, että olemme evankeliumien piilovaikutuksen sivistäminä havahtuneet pitämään koko selitysmallia moraalisesti kuvottavana, älyllisesti ristiriitaisena, feodaaliyhteiskunnan vaarallisena jäänteenä.

Emme yksinkertaisesti voi uskoa pelastuskertomukseen, joka tulkitaan Jumalan vihan purkaukseksi viattomaan sijaiskohteeseen. Kertomus isänsä vihaa kantavasta Jumalan pojasta on uhritietoisessa kulttuurissamme ehkä suurin este evankeliumien vakavasti ottamiselle. En voi kuin ihmetellä kuinka kauan kirkko on sinnitellyt tämän kaikkein suurimman epäuskottavuuden kanssa, uskotellen itselleen ja muille, että se muka on hyvä uutinen kansalle joka pimeydessä vaeltaa.

Nylund kristittynä on harvinaisen avarakatseinen. Hänen bloginsa voi lukea tuolta:

https://teoblogi.fi/2016/04/vakivallan-varjo-pelastusteologiassa/

Myös pehmeä patriarkaalisuus on tullut tiensä päähän

Toistuvasti näkee ja kuulee nillitystä siitä, kuinka patriarkaalinen perhemalli on kärsinyt konkurssin. Syy vyörytetään milloin kenenkin harteille; usein kuitenkin fiktiivisen 60-lukulaisuuden. Liberaalilla perhemallilla on kuitenkin aika pitkät perinteet.

Liberalismin pioneereista John Locke oli aikaansa edellä. Kolmesataa vuotta sitten Locke ajatteli perhettä jollain tavoin tasa-arvoisten aikuisten liitoksi, jota lapset mahdollisesti täydentäisivät. Esim. kummallakin puolisolla olisi Locken mukaan oikeus omaan omaisuuteensa. Aivoliitolla Locke katsoi myös olevan yhteiskuntaa stabilisoivan vaikutuksen.

Locken skenaariossa avioliiton tarkoitus oli lisääntyminen ja lasten sosiaalistaminen yhteiskuntaan. Locke taisi olla niitä ensimmäisiä ajattelijoita, jotka näkivät avioliiton kahden aikuisen sopimuksena.

Locke kuitenkin jätti kirjoituksissaan miehen perheen pääksi, mutta ei määritellyt täsmällisesti, mitä hän sillä tarkoitti.

Locken malli kesti 250 vuotta kunnes sekin alkoi murtua. Kun kaikki muukin asetettiin aivan aiheesta kriittisen tarkastelun kohteeksi, ei voinut välttää sitä, että perhe ja perhemalli olisi vat säästynyt kritiikiltä. Locken propagoima ”pehmeä patriarkaalisuus” oli tullut tiensä päähän.

Tasa-arvo toteutumisen kannalta Locken aikanaan liberaali näkemys osoittautui lopulta konservatiiviseksi sen suhteen mitä tuli sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

Lopulta perhe lakkasi myös olemasta poliittinen yksikkö, kun naiset vihdoin saivat äänioikeuden. Lopulta ei löytynyt ainuttakaan perustetta, miksi perhemallin tulisi säilyä.

Nuoret kuoppaavat konservatismin

Konservatiivien päivät ovat luetut Suomessakin. Konservatiivit tietenkin yrittävät takertua vallan rippeisiin.

Konservatiiveja vastassa on yhä kasvava joukko nuoria ihmisiä. Tämä joukko ei allekirjoita konservatiivien taantumuksellista ideologiaa ja tuosta ideologiasta johdettuja menettelytapoja.

Nuoret ovat syntyneet kansainväliseen Suomeen. Heille monikulttuurisuus on itsestäänselvyys. Paluuta idealisoituun homogenisoituun ”suomalaisuuteen” ei ole. Nuoret lähinnä ihmettelevät taantumuksellisten takapajuista metsäläisyyttä.

Nuorille myös vähemmistöjen oikeudet ovat itsestäänselvyys. Näin erityisesti seksuaalivähemmistöjen kohdalla. Nuoret ovat oikeastaan kehityksen kärjessä. He eivät taivu, eivät sitten millään, konservatiivisiin oletusarvoihin siitä, millainen ihmisen tulee olla ja miten ihmisen tulee elää.

Puhutaan miesten syrjäytymisestä. Metsäläisten taidoilla on enää varsin vähän kysyntä. Maskuliinisuutta ei voi oikein ylläpitää perinteen nimissä. Kai se sitten hämmentää, mutta asian kanssa voi oppia selviytymään aivan tyydyttävästi.

Isänmaalliset metsäläiset

”Isänmaalliset” ja muut oikean laidan tallaajat ovat nykypäivän metsäläisiä, vaikka asuisivatkin kaupungissa. Minua huvittaa suuresti aina, kun joku näistä metsäläisistä kertoo helsinkiläisistä ituhipeistä, jotka eivät selviäisi metsässä. Hmm…ehkä kyseessä onkin projektio: metsäläiset eivät selviäisi kehäkolmosen sisäpuolella, joten heidän on projisoitava omat pelkonsa ja heikkoutensa ituhippeihin.

Nämä metsäläiset liittävät tuiki tärkeät metsäläisen selviytymistaidot kovin usein ”isänmaalliseen” maanpuolustustyöhön. Militaristinen kuri & järjestys ei kuitenkaan tee metsäläisistä Ramboja. Lähes kaikki mielenkiintoinen tapahtuu nykyään kaupungeissa. Ituhippien selviytymistaidot kaupunkiolosuhteissa ovat aivan ylivoimaiset metsäläisiin. Metsäsläinen ei kelpaa kaupunkisissiksi.

Saatanallista joikaamista

Pitkästä aikaa tsekkasin Petri Paavolan kotisivut. PePa näyttää taantuneen entistäkin syvemmälle deluusioissaan. Viimeisimmän PePan postauksen otsikko oli: Joikaaminen ja shamanismi.

Pepa kirjoitti:

Joikaaminen on osa saamelaista kulttuuria ja shamanismi on osa saamelaista uskontoa, joka tarkoittaa sitä, että joikaamisella ja shamanismilla on yhteys keskenään. Nykyään jotkut uskovat ovat innostuneet "kristillisestä joikaamisesta", jota he pitävät hyvänä asiana, jos joikaamiseen yhdistetään kristilliset sanat ja sanoma.

Olen saanut sydämelleni sellaisen sanoma ja näyn, että "kristillisen joikaamisen" suhteen tulee käymään samalla tavalla kuin ns. "kristillisen heavy rokin" kanssa. Joikaaminen ja usko Jeesukseen eivät sovi yhteen, eikä joikaamista voi pyhittää Jumalan sanan kautta, koska joikaaminen on osa shamanismia.

Aivan mahtavaa häröilyä! PePa painii aina näiden samojen asioiden kanssa. Saamelaiskulttuuriko saatanallista? Ei vittu, on tuo PePa sekaisin!

Jumalat, saatanat ja muut PePan mielikuvituskaverit seikkailevat Meinongin viidakossa yksisarvisten ja muiden sellaisten olioiden kanssa. Shamaanitkin kuuluvat samaan sarjaan kuin evankelistat, jollainen PePakin kaiketi haluaisi olla. Kaikki nuo em. taas ovat sekopäitä.

Täytyy kai taas alkaa seuraamaan noita PePan huumoripläjäyksiä aktiivisemmin. Hyvät naurut ovat piristäviä.

Pienimuotoisen spektaakkelin jälkipelit

Viikonloppuna on jatkettu pienimuotoisen spektaakkelin tarkastelua aika monella keskustelupalstalla. Timo Soini on saanut enemmän kuin vartin julkisuutta. Pienimuotoinen spektaakkeli on muodostunut Soinin poliittisen uran kuolinkouristukseksi. Timo Soini ehkä saa ihan oman luvun Suomen poliittiseen historiaan, eikä se luku ole mitenkään mairitteleva.

Kortit ovat nyt kaikkien muiden kuin konservatiivien käsissä. Tähänastisilla kierroksilla konservatiivit ovat pelanneet korttinsa huonosti. Ehkä heille on vihdoinkin selviämässä, että konservatiivinen politiikka ei ole millään tavoin nykypäivää. Sen sanoma ei puhuttele ihmisiä, varsinkin kun konservatiivinen yhteiskunta tarjoaa pelkkää tarkkailua ja rankaisua, kaikkinaista kurjuutta.

Kaikki vähänkään konservatiivisuuteen viittaavat puolueet, perussuomalaiset siellä mukana, ovat spektaakkelin jälkipeleissä häviäjiä. Äänestäjät muistavat heidän änkyröintinsä pitkään ja kun yhtälöön lisätään vielä konservatiivien harjoittama kurjistamispolitiikka, niin konservatiivien tappio ja vaipuminen unohduksen yöhön alkaa olla valmis.

Tässä voi jo odotella seuraavaa spektaakkelia ja arvelen, etteivät konservatiivit selviä siitäkään yhtään paremmin.

Pienimuotoinen spektaakkeli eduskunnassa

Eilen eduskunnassa nähtiin pienimuotoinen spektaakkeli, kun eduskunta äänesti ulkoministeri Timo Soinin luottamuksesta. Savukonetta ja taustakangasta ei eduskunnassa sentään nähty.

Epäspektaakkelista saatiin spektaakkeli puhumalla sekä asiasta että asian ohi. Äänestyksessä oli kysymys vain ja ainoastaan Timo Soinin luottamuksesta; ei abortista eikä aborttioikeudesta. Toki niistäkin puhuminen on tarpeellista, mutta siitä äänestyksessä ei ollut kysymys.

Pienimuotoiseen spektaakkeliin liittyi ihan sitä perinteistä kähmintää. Asioita paisuteltiin ja samanaikaisesti vähäteltiin. Fakta kuitenkin on, että Soinin on tavallisesti möläytellyt asiasta kuin asiasta aika idioottimaisia juttuja, eikä eilinenkään spektaakkeli tehnyt poikkeusta. Saman möläyttelyyn syyllistyivät myös ne, jotka riensivät varauksetta puolustamaan Soinia.

Eilistä spektaakkelin kriteerit täyttävää episodia voidaan pitää myös vuoden 2019 vaalien lähtölaukauksena. Kaikki osallistujat kompuroivat heti lähdössä. Voittajan tai voittajien ennustaminen startin perusteella on mahdotonta. Oikeastaan häviäjiä olivat kaikki spektaakkeliin osallistuneet.

Pahimmat häviäjät löytyvät perussuomalaisten riveistä. Kokoomuslaiset tulevat heti perässä. Persut äänestivät tyhjää ja muutama kokoomuslainen oli virallisesti poissa, vaikka istuikin salissa omalla paikallaan.

Hauskaahan spektaakkelin seuraaminen kieltämättä oli, mutta on se aika surullista, että vielä vuonna 2018 sellainen laillinen lääketieteellinen toimenpide kuin abortti saa aikaan emotionaalisia reaktioita. Abortti olkoon kunkin naisen ihan itse päätettävissä, eikä kenelläkään muulla ole sen suhteen mitään lisättävää asiaan.

Valistusfilosofia on edelleen radikaalia

Valistuksen ideaali ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” oli siihen mennessä ehkä kaikkein radikaalein ajatus dokumentoidussa ihmiskunnan historiassa. Tuolta pohjalta on saatu paljon aikaan, paljon on jäänyt tekemättä.

Yhteiskunnallisen radikaalin muutoksen kärjessä ovat aina olleet filosofit, enkä tarkoita tällä pelkästään ammattifilosofeja, jotka toimivat akateemisessa ympäristössä. Toki heillä on käytössään työkalut ja riittävä oppineisuus muodostaa relevantteja ja valideja argumentteja, joiden pohjalta voidaan suunnitella muutokseen tähtäävät toimenpiteet. Filosofia on parhaimmillaan hyvinkin käytännöllistä ja tässä valistusfilosofia sekä siitä johdetut prinsiipit ovat onnistuneet hyvin.

Ehkä Platon ja Aristoteles olivat sittenkin oikeassa sen suhteen, että filosofinen viisaus on politiikassa jopa ratkaisevassa asemassa. Tällainen hieno filosofinen perinne on kuitenkin nykypolitiikassa tuiki tuntematonta.

Valistuksen ajan filosofien pioneeritöistä on johdettu esimerkiksi hyvinvointivaltion prinsiipit, vaikka monet liittävätkin hyvinvointivaltion vasemmistolaiseen poliittiseen diskurssiin. Valistus ei kuitenkaan ollut järjestelmällisesti poliittista, mutta valistuksen ideaalit ovat silti säilyneet kun debattia on aikojen saatossa depolitisoitu ja sitten taas repolitisoitu. Tällainen aaltoliike on jatkunut nyt vuosisatoja.

Yhteiskuntafilosofia ja poliittinen filosofia ovatkin nyky-yhteiskunnassa erittäin tärkeitä, sillä yhteiskuntahan näkee ihmisen nykyään mielellään instrumenttina joidenkin taloudellisen päämäärien saavuttamiseksi. Tällainen instrumentalismi ei maksimoi yksilön hyvinvointia.

Tässä blogissa olen usein pahoitellut intelligentsian flegmaattisuutta nykyisessä yhteiskuntapoliittisessa debatissa. Muutama dosentti sieltä kentän oikeimmalta laidalta osallistuu keskusteluun, mutta heidän kohdallaan voi tuntea pelkästään myötähäpeää, sillä heidän juttunsa ovat tyypillisesti pelkkää bullshittia. Mitään filosofista viisautta ne tuskin sisältävät.

Ehkä intelligentsian olisi syytä kaivaa vanhat valistusfilosofian argumentit naftaliinista ja katsoa voidaanko niitä soveltaa nykymaailmassa.

Radikalismia faktojen puolesta

Radikalismi on juuri nyt tarpeellisempaa kuin koskaan ennen. Radikalismi on tarpeen, jotta faktat palautetaan niille kuuluvaan arvoon missä tahansa debatissa. Konservatiivit ovat valeuutisillaan väristäneet debatin bullshit-väitteiksi, salaliittoteorioiksi ja muuksi häröilyksi.

Asialla ovat olleet kansallismieliset, isänmaalliset, uskovat ja monet muut sellaiset piirit, joiden ajattelu on silkkaa maagista ajattelua. Maaginen ajattelu ja siitä johdetut prinsiipit ovat hyvin harvoin tosia. Nuo em. piirit vain väittävät, että juuri heidän väitteisiinsä tulisi suhtautua vakavasti.

Konservatiivien esittämiin väitteisiin tuleekin tietenkin suhtautua skeptisesti, mutta pelkkä skeptisismi ei riitä. Heiltä tulee vaatia kovia faktoja ja se vasta on radikalismia, kun kovien faktojen vaatimus ulotetaan kaikkeen konservatiivisuuteen.

Konservatiiveilla on hyvin harvoin esittää luotettavaa verifioitua evidenssiä. Me liberaalit edistykselliset olemme olleet kovin kilttejä, kun olemme antaneet noiden piirien levittää haitallisen myrkyllistä propagandaa puuttumatta heidän epätosiin väitelauseisiin. Valideiksi argumenteiksi niitä ei voi edes kutsua.

Konservatiivien tekopyhään moralismiin yms. tulee suhtautua radikaalilla vastarinnalla ja paras vastarinnan vaatimus on faktuaalisuus.

On oikeastaan aika surullista, että konservatiivit ja liberaalit näkevät maailman taistelukenttänä. Ei debatissa sentään ole kysymys elämästä ja kuolemasta. Debatti konservatiivien kanssa vain on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, sillä tekopyhä maaginen ajattelu on korruptoinut ajattelun sen verran pahasti, että konservatiivit pitäytyvät maagisessa ajattelussaan vastaisista faktoista huolimatta. Radikaali faktuaalinen vastarinta on vastaus tähän.

Konservatiivit ovat tuhonneet erityisesti yhteiskunnallisen debatin bullshit-väitteillään. sellainen tuleekin haastaa kaikkein radikaaleimmalla tavalla. Tee se jo tänään!

Opiskelijaradikalismia 60-luvulta

Harvoin olen ollut entisen pääministerin, Paavo Lipposen kanssa samaa mieltä, eikä ole syytä muuttaa näkökantaani vieläkään. Tästä huolimatta Lipposella on mielenkiintoisia tarinoita erityisesti 1960-luvun radikalismista.

Melkein kymmenen vuotta sitten (19.10.2009) Kaleva julkaisi Lipposen kirjoituksen: 60-luvun radikalismi oli kansallinen ilmiö.

Tietenkin Lipposen radikalismi oli kansallinen ilmiö, mutta samansuuntaista ajattelua ja toimintaa löytyi kaikista länsimaista. Painotukset vain olivat erilaisia.

Kirjoituksensa aluksi Lipponen kysyy: Mikä oli olennaista 1960-luvun radikalismissa? Hän myös vastaa itse kysymykseensä: Rauhanliike!

Omat kokemukseni ovat kovin erilaisia. Siitä olen Lipposen kanssa samaa mieltä, että vuosi 1968 oli käännekohta suomalaisessa opiskelijaradikalismissa. Tuolloin opiskelijaliike politisoitui, eikä se toipunut siitä.

Lipponen kirjoitti: Henkisesti poteroitunut, sodan edellisen sukupolven yhä hallitsema Suomi tarvitsi luovien voimien vapauttamista, isänmaan myyttien tuuletusta, yhteiskunnassa kasaantuneiden ongelmien avointa käsittelyä.

Tuohon Lipposen näkemykseen on helppo yhtyä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään politiikasta vaan muutosvaatimus koski aivan kaikkea alkaen yksilön vapauksista päätyen kaikkein jäykimpiin yhteiskunnan rakenteisiin. Tämä tapahtui kaikkien länsimaiden opiskelijaliikkeissä.

Meidän kulttuuriradikaalimme eivät olleet harmittomia hippejä, vaan tarkoituksellisesti vanhempaa polvea provosoivia, tahallaan huonosti käyttäytyviä hegemonian haastajia.

Tämä tuo hymyilyttäviä muistoja mieleen.

Lipposen johtopäätös tuosta ajasta on: Suurin osa radikaaleista kesyyntyi lopulta hyvinvointivaltion rakentajiksi ja puolueettomuuspolitiikan puolustajiksi./…/Suomalaisen radikaalisukupolven valtaenemmistö omaksui snellmanilaisen kansallisen perinteen ja välttyi ajautumasta yhteiskunnan ulkopuolelle. Traditio osoittautui vahvaksi, mutta murros jätti pysyvät jäljet.

Oman kokemukseni koskevat myös amerikkalaista opiskelijaradikalismia, mutta se on jo toisen jutun aihe. Historiallisen muistelmat ovat aina mielenkiintoisia, vaikka ne eivät koskisi omaa kokemusta välittömästi.

Lipposen kirjoituksen voi lukea tuolta:

https://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/60-luvun-radikalismi-oli-kansallinen-ilmio/291839/

Periaatteettomuus radikalismia?

Hiljakkoin edesmennyt toimittaja, Perttu Häkkinen, kirjoitti 26.3.2017 Keskisuomalaiseen kolumnin, joka oli otsikoitu: Periaatteeton ihminen on todellinen radikaali.

Häkkisen kolumni pohjautuu Lionell Snellin kirjaan: Thunder­squeak (suom. Ukkosvinkaus)

Kirja ei sinällään ollut radikaali, mutta ajatus periaatteettomuudesta on aika radikaali.

Häkkinen kirjoitti:

Meidät on koulutettu puolustamaan periaatteitamme – – ”Periaatteesi puolustaminen” on itsessään periaate. Moisen periaatteen ansiosta voit tulla ammutuksi. – – Periaatteet ovat pahimpia hirmuhallitsijoita, koska ne asuvat mielissämme.

Periaatteensa vuoksi kuolemaan valmista ihmistä onkin tavattu pitää sankarina, vaikka kyseessä olisikin ollut vain umpimielinen kiihkoilija.

Periaatteettomuus on mielenkiintoinen näkökulma eri asioihin. Tätä täytyy oikein miettiä.

Häkkisen kirjoitus löytyy tuolta:

https://www.ksml.fi/teemat/sunnuntaisuomalainen/Kolumni-Periaatteeton-ihminen-on-todellinen-radikaali/954053

Radikaali individualismi konservatiivisutta vastaan

Konservatiivit käyttävät mielellään copy-pastea. Heidän strategiansa onkin vyöryttää keskustelupalstoja linkkilistoilla, videoilla, mantroilla, meemeillä; ts. kaikella sellaisella joka vaatii vain vähän ponnistuksia. Kaikki analyyttisyys sellaisesta tietenkin puuttuu.

Kyllä tuo minulle sopii. Minä torjun tälläkin blogilla haitallista konservatiivista agendaa. Toisinaan teen sen radikaalillakin tavalla, mutta usein olen kovin kiltti näille konservatiiveille. Ainuttakaan säälipistettä konservatiivit eivät saa, sillä sellaista he eivät ansaitse.

Yksi piirre, jonka olen huomannut konservatiivien agendassa, on se että ajattavan asian ei tarvitse olla millään tavalla haluttava, mutta koska se on kategorisoitu jonkun toimesta konservatiiviseksi, niin sitä ajetaan kaikesta huolimatta.

Radikaalin tulee puuttua tuollaiseen em. haitallisuuteen kaikkialla missä sellaiseen törmää. Radikaali konservatiivisuuden haastaminen verkon keskustelupalstoilla vaatii paksua nahkaa, sillä konservatiivit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ikäviä ja vittumaisia ihmisiä. Suon konservatiiveille vittumaisuuden, mutta heidän on turha odottaa, että heidän väitteitään kohdellaan silkkihansikkain tai että niihin edes suhtaudutaan vakavasti otettavina väitteinä.

Konservatiivit mielellään vetoavat yksilön alisteisuudelle kansakuntaa tai muuta kollektiivia kohtaan, mutta kollektiivit ei nyt ole millään tavoin velvoittavia tekijöitä. Homogeeninen kansakunta (määriteltiinpä kansa kuinka laveasti tahansa) on illuusio. Sama pätee isoihin kollektiiveihin silloin kun jäsenmäärä on kasvanut riittävän suureksi.

Radikaali voi kannattaa radikaalia individualismia tai sitten ei. Minä kannatan. Radikaali individualismi ei kuitenkaan ole itsekkyyttä, vaikka kaiketi se voi olla sellaista. Radikaali individualisti ottaa kunkin ihmisen yksilönä, ei jonkin aatesuunnan, kansan tms. sellaisen edustajana. Tämä siitä syystä, että kaikki kollektiivit ovat yksilöiden muodostamia.

Uusi radikalismi on tärkeää juuri nyt, sillä taantumukselliset ovat aktivoituneet.

Radikaalin yhteiskuntavaikuttamisen sissitaktiikka

Viime viikkoina olen kirjoittanut aika monta postausta radikaalista yhteiskuntavaikuttamisesta. En usko, että nykymaailmassa (ei ainakaan nykyisessä Suomessa) päästään sellaiseen kollektiiviseen radikalismiin kuin 1960- ja 70-luvuilla. Opiskelijaradikalismi jäi noille vuosikymmenille. Samoin taisi käydä työväenliikkeen radikalismille.

Nykyään radikaali yhteiskuntavaikuttaminen noudattaa enemmän sissitaktiikkaa. Valitaan kohde, johon pieni sissijoukko kohdistaa joko vastarintansa tai tukensa.

Metoditkin ovat muuttuneet. Joukkoliikkeiden spektaakkelit kuolivat spektaakkelikritiikin myötä, eikä radikaaleja spektaakkeleita ole sitten ilmaantunut, ei ainakaan Suomessa. Yksittäisiä mielenilmauksia aina silloin näkyy.

Radikalismi on siirtynyt verkkoon ja atomistiseen yksilövaikuttamiseen. Tässä oikeistoradikaalit ovat onnistuneet radikaaleja liberaaleja paremmin. Liberaalit radikaalit verkkovaikuttajat ovat pyrkineet vaikuttamaan mahdollisimman suuren joukkoon yhdellä kertaa. Oikeisto ja alt-right ovat valinneet toisenlaisen lähestymistavan, joka on osoittautunut yllättävän tehokkaaksi.

Alt-rightin sissi esittävät vihamielisiä teesejään vain pienelle piirille ajatuksella, että sissit saisivat uusia tukijoita yksilö kerallaan. Tällainen yksilökeskeinen viestintä pyrkii vetoamaan tunteisiin; kohdeyksilön tunteisiin. Silloin faktoilla ei ole niin väliä. Faktat, väitteiden faktuaalinen tarkistaminen, on tylsää. Valitettavan harva viitsii ryhtyä sellaiseen. Mitä shokeeraavampia väitteet ovat, sitä tehokkaampaa sissitaktiikka on.

Ehkä meidän liberaalien olisi omaksuttava alt-rightin sissitaktiikka sillä erotuksella, että viestintämme perustuu faktoihin. Faktoista voi tehdä kiinnostavia ilman verkkospektaakkeleita. Takamatkaltahan me joudumme lähtemään, mutta ero kirittävissä kiinni.

Juntit perussuomalaiset

Eilen 13.9.2018 Aleksi Parkkinen julkaisi hulvattoman hauskan mutta samalla informatiivisen blogin Uuden Suomen Puheenvuorossa otsikolla PerusSuomalaisten junttiongelma.

Parkkinen kirjoitti: …hän lesoilee maskuliinisuudellaan (joka vetoaa juntteihin). Hän kertoo miten "raavaasta heteromiehestä" on rankkaa katsoa kun lakimiehet olivat "pulkannaruja muistuttavia puku-ukkoja.

Blogisti viittaa persujen pikkupoliitikkoon, Anu Turtiaiseen, Turtiaisen saamaan tuomioon ja tätä seuranneeseen Turtiaisen avautumiseen Uuden Suomen Puheenvuorossa.

Persuilla näitä juntteja riittää aina Teuvo Hakkaraisesta alkaen. Laura Huhtasaari taas on moukka, eikä sekään ole mitenkään mairitteleva määre.

Parkkisen johtopäätös ja tuomio kuuluu: PerusSuomalaisten pääongelma on mielestäni se, että heiltä puuttuu hovikelpoisia ja älykkäitä poliitikkoja jotka ovat julkisuudessa tunnettuja. Ainoa Persu, joka mielestäni täyttää nuo vaatimukset on Jussi Halla-Aho. Teuvo heittää junttivitsejä ja Huhtasaari kamppailee kreatonismin ja lopputyökohujensa kanssa.

Onhan persuilla riveissään muutama yltiöisänmaallinen dosentti, mutta pyrkivät olemaan enemmän mielipidevaikuttajia, mutta heidänkin retoriikkansa on persuretoriikan lisäksi junttiretoriikkaa: Tosin nämä ovat sama asia.

Aleksi Parkkisen havainnot ovat osuvia. Junttiudessa ei ole mitään kiitettävää. Junttiutta ei edes pelasta se, että sitä pidetään kansanomaisuutena. Ehkä persut haluavat olla junttiuden ja moukkuuden lisäksi svistymättömiä.

Parkkisen kirjoituksen voi lukea tuolta:

http://aleksiparkkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/260936-perussuomalaisten-junttiongelma

OPPOSITION RESEARCH - Jani Mäkelä

Perussuomalaisten kansanedustajista Jani Mäkelä on ollut varsin näkymätön valtakunnallisella tasolla, mutta aika ajoin Mäkelän on osoittanut piirteitä siitä, että hänellä on vaikeuksia tulla toimeen kanssaihmisten kanssa; varsinkin silloin kun joku en eri mieltä kuin hän.

Mäkelän ja pääministerin Twitter-kiista

Verkkouutiset kertoi 2.1.2018 Jani Mäkelän ja pääministeri Sipilän kiistasta.

Pääministeri oli blokannut Mäkelän Twitteristä. Tämä tarkoittaa sitä, että Mäkelä ei voinut nähdä pääministerin viestejä. Täten Mäkelä ei voinut kommentoida pääministerin viestejä Twitterissä.

Verkkouutisten mukaan Mäkelä arveli pääministerin suivaantuneen siitä, että Mäkelä oli kysynyt pääministeriltä: Aikooko pääministeri tuomita presidenttiehdokas Laura Huhtasaaren kodin ikkunan rikkojat?

Tiedossa ei ole miten tilanne kehittyi tuosta pattitilanteesta.

Jani Mäkelän masinoima boikotti

Keskiviikkona 5.8.2015 kerrottiin kansanedustaja Mäkelän sosiaalisessa mediassa aloittamasta kampanjasta sanomalehti Etelä-Saimaata vastaan. Mäkelä itse kiisti masinoineensa mitään kampanjaa. Aiheesta raportoi Iltalehti.

Mäkelä kertoi lopettaneensa Etelä-Saimaan tilauksen, koska ko. lehti oli Mäkelän mielestä puolueellinen. Mäkelä jakoi sosiaalisessa mediassa linkkejä lehden asiakaspalveluun, jossa lehden tilauksen voi peruuttaa.

Mäkelä kuitenkin näytti poistaneen viestinsä.

Mäkelän mielestä Etelä-Saimaa kohtelee puolueita ja mielipidekirjoittajia eriarvoisesti. Mäkelä sanoi: Siellä oli lehdellä kaksi eri mielipidekirjoitusta. jossa haukuttiin perussuomalaisia, tämän kirjoittajan puoluekantaa ei kerrottu/…/Viimeinen niitti oli vihreiden puolueen edustajan mielipidekirjoitus, jossa perussuomalaisia haukuttiin uusnatseiksi, vaikka puolueemme johto on täysin irtisanoutunut siitä.

Mäkelän lienee aivan mahdotonta ymmärtää, että kaupallinen toimija voi itse päättää, mitä julkaisee ja mitä ei. Perussuomalaisiin kuuluu todennettavasti uusnatseja riippumatta siitä, mitä puolueen johto heistä on. Ilmeisesti Mäkelästä ja hänen edustamastaan puolueesta saa kirjoittaa vain myötäileviä juttuja.

Lopulta Mäkelä yritti vähätellä sanomisiaan: Olen kuluttajana liikkeellä.

Viikkoa aikaisemmin Mäkelä oli ajautunut kiistaan professori Teuvo Teivaisen kanssa. Teivainen on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori.

Jani Mäkelä vs. Teuvo Teivainen

Kansanedustaja Jani Mäkelä ihmetteli Ilta-Sanomien (30.7.2015) mukaan sitä, että Meillä on unelma -mielenosoitukseen ei oltu haettu viranomaislupaa. Teivaisen mukaan lupaa ei tarvita.

Teivainen: Kiinnostava kysymys lainsäätäjältä. Etkö tiedä, että Suomen perustuslaki takaa mielenosoitusoikeuden. Lupaa ei tarvita.

Jäätyään tappiolle em. debatissa Mäkelä kirjoitti Facebookissa: Budjetin valmistelu raksuttaa taustalla, ja mikä mukavaa, leikkauslistalla on myös tämän Teivaisen työnantaja.

Mäkelän toilailuja ei lievennä se, että hän myöhemmin pyysi Teivaiselta anteeksi.

Sosiaalisessa mediassa Mäkelää kritisoitiin siitä, että lainsäätäjä ei tunne perustuslakia. Mäkelä ei myöskään tuntenut eroa ilmoituksen ja luvan välillä.

Teivainen sanoi: Ilmoitus on eri asia. Sinä puhuit luvasta. Kannattaa tosiaan tutustua perusoikeuksiin.

Mäkelän mielestä väittely oli semantiikalla vatkaamista.

Teivainen vastasi Mäkelälle: Jos kokoontumisvapaus on vain semantiikalla vatkaamista, pidätkö muitakin perusoikeuksia turhana semantiikkana.

Mäkelän ja Teivaisen sanailua kommentoi myös Helsingin yliopiston oikeustieteen professori Kaarlo Tuori: Meillä mielenosoitukset eivät ole luvanvaraisia. Mielenosoitusten muuttaminen luvanvaraiseksi vaatisi Tuorin mukaan kokoontumislain muuttamista ja se olisi kyseenalaista Suomen perustuslain näkökulmasta.

Mäkelän totalitarismin kaipuu tulee ilmi tästäkin kiistasta.

Mäkelä väittää olevansa äänestäjien äänitorvi

Mäkelä väitti Ylelle 27.7.2015: Kansanedustajalla on velvollisuus sanoa, mitä hänen äänestäjänsä ajattelevat.

Mäkelä jatkaa: Perussuomalaisten ohjelma kirjoitetusti kriittinen monikulttuurisuutta kohtaan ja itsekin näen hallitsemattomassa maahanmuutossa ja hallitsemattomassa monikulttuurisuudessa negatiivisia sävyjä.

Ylen mukaan Mäkelä ei ole kuitenkaan aivan niin jyrkkä kuin puoluetoverinsa Olli Immonen, jonka kirjoituksissa esiintyy kansallissosialistisia viittauksia.

Mäkelän huutelut eduskunnassa

Jani Mäkelän omassa vaalipiirissä ilmestyvä lehti, Etelä-Saimaa, kertoi 3.10.2017, kertoi Mäkelän aiheuttamasta rasistisesta välikohtauksesta eduskunnassa.

Turkkilaistaustainen kansanedustaja Oznan Yanar yritti eduskunnan kyselytunnilla saada Puheenvuoron Suomen ulkopolitiikkaa käsitelleessä keskustelussa. Etelä-Saimaan mukaan vuoro jäi saamatta, jonka jälkeen Yanar heitti kädessään olleen muistiinpanopaperin pöydälle.

Pari riviä taaempana istunut Jani Mäkelä huudahti: Kohta alkaa jihad!

Mäkelä on myöntänyt välikohtauksen.

Perussuomalaisille tyypilliseen tapaa Mäkelä uhriutuu: Hän ihmettelee ajankohtaa. Kuulemma tapaus on sovittu Yanarin kanssa. Tuolloin tapahtumista oli kulunut vuosi. Mäkelä sanoo, ettei Yanarinkaan käytös ollut kiitettävää.

Etelä-Saimaan mukaan Mäkelä on kansanedustajista yksi ahkerimpia sosiaalisen median käyttäjiä: Yhteisöpalvelu Twitterissä Mäkelä kommentoi maailman menoa usein samassa hengessä kuin eduskunnassa Yanarille.

Mäkelän perhearvojen myrkyllisyys

Uuden Suomen Puheenvuorossa 26.3.2018 Mäkelä julkaisi kirjoituksen, joka oli otsikoitu: Perinteiset arvot perhepolitiikkaan.

Perhepolitiikasta ja sitä sivuavista aiheista on tullut perussuomalaisten mieliaihe maahanmuuton lisäksi. Kukaan ei vain koskaan kerro mitä ovat perinteiset arvot tai perhearvot.

Mäkelä: Olen perinteisen perhemallin ja ydinperheen kannalla…Monesti perheen perustaminen riittävän nuoressa iässä on kiinni arkisista asioissa.

Toisaalla Mäkelän laukoo: Yhteiskunnan rooli on tarjota erilaisia vaihtoehtoja, ei paimentaa aikuisia ihmisiä. Samanaikaisesti Mäkelä kuitenkin vaatii yhteiskuntaa paimentamaan aikuisia ihmisiä lisääntymään nuorella iällä

Mäkelän EU-vastaisuus

Eduskunnan suuren valiokunnan jäsenenä Mäkelä ajoi Suomen ja suomalaisten vastaisia asioita. Uuden Suomen Puheenvuoron blogissaan Jani Mäkelä viittaa 21.3.2018 annettuun lausuntoon, johon perussuomalaiset ovat kirjanneet eriävän näkemyksen.

Seuraavassa kyseisestä eriävästä mielipiteestä muutama poiminta:

1. Ideologisista syistä Mäkelä vastustaa EU:n ja EMUN syventämistä.

2. Perussuomalaiset eivät näe tarpeellisena Unionin vaikutusvallan ulottamista arvopolitiikan ohjaamiseen tai mielipidevaikuttamiseen. (Mäkelä ei kuitenkaan kerro edes päällisin puolin, mitä tuo tarkoittaa.)

3.  Mäkelä vastustaa uusia ympäristövelvoitteita Suomelle.

4. Mäkelä kannattaa liittoutumista eräiden Euroopan uusfasististen puolueiden kanssa.

Muita Mäkelän perusteettomia näkemyksiä Euroopan Unionista

Mäkelä kyseenalaistaa Suomen EU-jäsenyyden laillisuuden. Tämä on toistuva perussuomalaisten esittämän väite.

Mäkelä väittää, että Suomen on oltava maa, jonka jokainen suomalainen tuntee olevansa myös hänen asiallaan. (Uusi Suomi, Puheenvuoro 23.11.2017) Muutamaa kuukautta myöhemmin, 22.3.2018, Mäkelä kritisoi Uuden Suomen Puheenvuorossa suomalaista hymistelevää konsensushenkisyyttä syyllistyttyään siihen itse.

Mäkelä ennakoi perussuomalaisten hajaannusta

Mäkelä kirjoitti Uuden Suomen Puheenvuorossa 24.5.2017 seuraavasti:

Perussuomalaisten on jatkossa puolustettava omia. Puolueeseen pesiytyneestä toverituomioistuinmentaliteetista on päästävä eroon. Nyt välillä tuntuu, että mihin me enää vastustajia tarvitsemme, kun omat tuomitsevat kovimmin. On jopa kuultu uhkauksia erota puolueesta, jos epämieluinen ehdokas tulee valittua puheenjohtajaksi – käsittämätöntä!

Aikaisemmin Jani Mäkelä oli ilmoittanut olevansa käytettävissä puolueen varapuheenjohtajaksi,

Mäkelän koominen kirjallinen kysymys valtiontukea saavien yhdistysten laillisuusvalvonnasta

Kysymyksen ensimmäinen virke kertoo oleellisen:

Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan opetus- ja kulttuuriministeriö oli maksanut satojentuhansien eurojen suuruiset tukirahat Suomen islamilaiselle neuvosto ry:lle vuosina 2007-2014.

Uuden Suomen Puheenvuorossa 28.4.2017 Mäkelä kommentoi omaa kirjallista kysymystään: Järjestelmässä on paljon korjattavaa ja ainakin omasta mielestäni paljon tukia joille löytyisi parempaakin käyttöä. Mäkelä ei kuitenkaan esitä asiasta enempää vaan lukija jää avoimeksi, mitä Mäkelä tarkoittaa ja mihin pyrkii.

Radikaali jättää noudattamatta epäeettisiä käskyjä ja määräyksiä

Väkivallattoman radikaalin tehokkain vaikuttamiskeino on tottelemattomuus. Tällainen radikaali kieltäytyy noudattamasta lakia tai muuta määräystä ennen kuin hän on tutkinut itse lain tai määräyksen vaikutukset erityisesti omaan elämäänsä.

Ennakkoon totteleminen jätettäköön auktoriteettiuskoisille konservatiiveille, joille auktoriteetit muodostavat oman käyttäytymisen oikeutuksen. Tottelematon tietää, että hänen tottelemattomuudellaan saattaa olla juridisia seuraamuksia, mutta juuri seurausten kantaminen tekee tottelemattomuudesta ylevää toisin kuin varaukseton alistuminen auktoriteetin vaatimaan käyttäytymiseen.

Radikaali tottelematon pitää painetta yllä kohti haitalliseksi katsomaansa menettelyä kohtaan. Strategia on selvitetty ennen toimintaa ryhtymistä, taktiikka taas elää sen perusteella mitä tilanteita eteen tulee.

Tottelemattomuuden uhka on alistaville auktoriteeteille suurempi uhka kuin tottelemattomuus itse. Uhka aktualisoituu erityisesti silloin kun hegemoninen ja dominantti auktoriteetti käyttää väkivalta-apparaattia tottelemattomien rankaisemiseen, ruotuun palauttamiseen ja oikeutetun mielenilmaisun vaientamiseen. Väkivalta-apparaatilla ei koskaan ole legitimiteettiä toimia väkivaltaisesti. Perusteluja tottelemattomiin kohdistetulle väkivallalle kyllä löytyy, mutta uskottavuus uppoaa jo lähtökohtaisesti.

Väkivallaton radikalismi toimii parhaiten silloin kun radikaalit itse eivät itse ole osa vastustettavaa suuntausta. Sisältäpäin vaikuttaminen jätettäköön institutionaaliseen vaikuttamiseen. Tosin silloin kun instituutiot alkavat toimia epädemokraattisesti, radikaalit ryhtyvät ulkoparlamentaariseen vastarintaa tottelemattomuudellaan.

Väkivallattoman radikaalin tehokkain ase on vastustajan paranoia. Radikaalin taktiikka on vaihteleva ja dynaaminen. Vastustaja ei voi koskaan tietää, mikä on päivän taktiikka. Tällä tavoin vastustaja voidaan pakottaa mukavuusalueensa ulkopuolelle ja pian vastustaja tekee naurettavan virheen painon ollessa sanalla naurettavan.

Väkivallattoman radikalismin tarpeellisuus

Ammattiyhdistysliikkeen välttämätön uusi radikalismi

Eduskuntavaaleihin on puoli vuotta aikaa. Silloin on seuraava mahdollisuus vaihtaa lainsäätäjät, mutta sitä ennenkin voi vaikuttaa. Yksilöistä kumpuava kansalaisaktivismi on tarpeellisempaa kuin ehkä koskaan aiemmin Suomen historiassa.

Kollektiivisesti on saatu Suomessa paljon aikaan. Kiitos tästä kuuluu paljolti ammattiyhdistysliikkeelle. Pitkällisten ponnistelujen jälkeen ammattiyhdistysliike on kuitenki nkuohittu, eikä ilmiö ole pelkästään suomalainen vaan samansuuntaista muutosta on tapahtunut kaikissa Euroopan teollisuusmaissa.

Suomessa ammattiyhdistysliike on suunnitellut syksyksi 2018 erinäisiä voimannäyttöjä. Tätä voi tervehtiä ilolla. Tosin liike on käynyt viimeiset parikymmentä vuotta eloonjäämistaistelua, joten kyseessä saattaa olla koko liikkeen kuolinkouristukset ennen kuin liike vajoaa irrelevantiksi puuhakerhoksi.

Ammattiyhdistysliikkeen olisi ollut syytä ryhtyä väkivallattomaksi radikaaliksi liikkeeksi jo vuosia sitten, koska nyt se saattaa olla jo liian myöhäistä.

Väkivallattomaan radikalismiin sopii oikein hyvin vaikka sitten laittomat lakot. Näille laittomillekin lakoille löytyy legitimiteetti pelkästään siitä, että palkansaajien asemaa on kurjistettu lainsäädännöllisesti vuosikymmeniä. Korporaatioiden tyranniasta on tullut vallitseva laillinen normi. Kun asiaan ei juuri voi vaikuttaa, ei edes neljän vuoden välein järjestettävien eduskuntavaalien puitteissa, on otteita kovennettava vaikka sitten laittomilla työtaisteluilla. Lakeja voidaan muuttaa, kunhan riittävän monta yksilöä osallistuu kukin omilla tahoillaan lakkoiluun. Ääni on saatava kuuluville ja mikäpä sen parempi keino kuin iskeä korporaatioiden tuottoihin.

Hyvin hajautettu väkivallaton radikalismi iskee kaikkein kipeimmin sortaviin rakenteisiin, jotka pysyvät pystyssä sortavan lainsäädännön ansiosta.

Naurunalaiseksi asettaminen

Eräs toimivaksi todettu väkivallattoman radikalismin muoto, on jonkin ilmiön, ihmisen tai asettaminen naurunalaiseksi.

Yksi esimerkki tällaisesta radikalismin muodosta sattui Tampereella talvella 2015-16.

Tuolloin Tampereen kaduilla partioi väkivaltaiseksi äärioikeistolaiseksi luokiteltava Soldiers of Odin. Tämä kerho oli jo itsessään humoristinen ja naurettava, mutta tilannetta kärjisti Odineja seurannut klovniryhmä, joka irvaili Odinien kustannuksella talvisilla Tampereen kaduilla.

Väkivallattomasta radikalismista on näyttöä erilaisten vastarintaliikkeiden toiminnan johdosto. Ihan ensimmäisenä mieleen tulevat Mahatma Gandhi ja Martin Luther King. He eivät asettaneet vastapuoltaan naurunalaiseksi, mutta silti he olivat näkyviä radikaaleja.

Nykyään jonkin ihmisen, asian tai ilmiön naurunalaiseksi asettaminen toimii verkossa. Verkkovaikuttamisen huono puoli on kuitenkin möly ja kohina. Hyvin harvoin relevantti naurunalaiseksi asettaminen saa ansaitsemaansa julkisuutta.  Naurettavuudet sekoittuvat myös puhtaaseen trollaamiseen.

Saavuttamattomat ideaalit

Kansallismieliset, isänmaalliset, konservatiivit, kristilliset, kristilliset konservatiivit ovat kykenemättömiä elämään ideaaliensa mukaan.

En ole koskaan tavannut konservatiivia, joka esimerkiksi ajaisi vapausoikeuksien lisäämistä ilman, että vapausoikeudet määriteltäisiin juuri hänelle suotuisalla tavalla. Toisinajattelijoiden vapausoikeudet eivät ole koskaan suotavia ja pahimmassa tapauksessa ne olisivat kiellettyjä.

Edellä mainittujen kuppikuntien vapausoikeuksien toteutumisen valvomiseksi tarvitaan mittava valvontakoneisto. Samanaikaisesti nuo kuppikunnat ajavat lähes poikkeuksetta valvonnan ja sääntelyn purkamista. Kun valvontaa vähennetään toisaalla, lisätään sitä toisaalla suhteellisesti suuremmalla määrällä.

Erityisesti kristilliset konservatiivit ovat täysin kykenemättömiä elämään ideaaliensa mukaisesti. He poimivat väitteensä muinaisesta mytologiasta ja asettavat nuo väitteet kaikkia koskeviksi velvollisuuksiksi kykenemättä itse elämään niiden mukaan.

Kristillisillä konservatiiveilla on tapana asettaa toimimattomia velvollisuuksia maksimaalinen määrä, mutta oikeuksia ei ole kuin nimeksi ja nuokin oikeudet on repäisty mytologiasta.

Tässäkin tapauksessa kristilliskonservatiivisten velvollisuuksien naurunalaiseksi asettaminen toimii hyvin, sillä monet noista velvollisuuksista ovat täysin naurettavia. Tällaiset konservatiivit voivat ihan itse elää omien naurettavien kriteeriensä mukaan, mutta yleispäteviksi velvollisuuksiksi niistä ei ole.

Kristilliskonservatiivit ovat myös laajemman valvonta- ja kontrolliyhteiskunnan kannalla. Naurettavien kriteerien valvomiseen tarvitaan suuri joukko valvojia, jotka tuskin itsekään elävät noiden velvoittavien kriteerien mukaan. Kristilliskonservatiivit ovat tekopyhiä par excellence.

Kun ulkopuolinen vaatii kristilliskonservatiivia elämään kriteerien mukaan, niin se on jollakin käsittämättömällä tavalla vainoa ja sortoa. Tällaisiin projektioihin nämä konservatiivit perustavat koko agendansa. Heille omien heikkouksien realistinen kohtaaminen kognitiivisesta dissonanssista johtuen on ahdistavaa. Projektiot lievittävät ahdistusta.

Paine taantumusta kohtaan

Taantumus voidaan haastaa monella eri tavalla. Taantumuksellisten muutosvastarinta on haastettava kaikkialla missä sellaista sattuu kohtamaan.

Taantumukselliset eivät paradoksaalisesti ole kaikkea muutosta vastaan. Heille muutos tarkoittaa paluuta johonkin glorifioituun mystiseen menneisyyteen, jossa juuri he olivat hegemonisessa asemassa pystyen sanelemaan muille naurettavia velvollisuuksia. Nämä velvollisuudet puolestaan johtivat staattiseen moralismiin, joka puolestaan ei voi olla millään tavoin velvoittavaa, sillä moralismi ei perustu valintaan vaan pakkoon ja rangaistuksen uhkaan varsinkin silloin kun rangaistukselle ei juridisia perusteita. Juridiikka ei sanele teosta x rangaistusta, mutta moralismi sanelee. Kun riittävän moni jättää noudattamatta moralistista velvollisuutta, moralismi kaikessa naurettavuudessaan menettää vähäisimmänkin legitimiteettinsä.

Painetta on siis kasattava taantumuksellista konservatiivisuutta vastaan.

Paineen kohteiden lista tuntuu loputtomalta. Pitkän listan edessä ei ole syytä lamaantua. Ihmiskunnan historia on täynnä onnistuneita esimerkkejä vähittäisestä muutoksesta. Kun radikaalia painetta annetaan kutakin taantumuksellista tekijää kohtaan, johonkin seikkaan saada muutos.

Konservatiivinen taantumuksellisuus on monopolisoinut väkivallan

Taantumuksen, kaikkien tässäkin kirjoituksessa esiintyvien taantumuksellisten kuppikuntien, hegemonia perustuu väkivalta-apparaattiin tavalla tai toisella.

Taantumuksen ollessa vallassa väkivalta oikeutetaan systeemin selviämisellä. Systeemin vartijoista tulee väkivallan toimeenpanijoita, joilla muutosta vaativa radikalismi pyritään nujertamaan.

Historiasta voidaan kuitenkin todeta, että väkivalta on aina kääntynyt harjoittajaansa vastaan. Kaikki väkivaltaiset yhteiskunnat ovat aina kaatuneet omaan mahdottomuutensa. Väkivalta tai sellaisella uhkaaminen synnyttää aina ja varmasti radikaali vastavoiman, joka sekin saattaa olla väkivaltainen, mutta tyypillisesti se ei ole sitä.

Väkivalta ei välttämättä ole fyysistä väkivaltaa. Hegemonia-asemassa oleva taantumuksellisuus tavallisesti kieltää edistykseltä ja edistyksellisiltä oikeudet, jopa hyvin perustellut oikeudet. Tavallisesti tämä koskee joko hegemonia-asemassa olevien kritisoimisen kriminalisoimista tai moraalista paheksuntaa moralismin muodossa.

Konservatiiviseen ideologiaan voi hyvin vastata väkivallattomalla radikalismilla. Kaikkien moralististen vaateiden noudattamatta jättäminen on osoittautunut toimivaksi strategiaksi. Tämä pakottaa konservatiivit joko elämään tiukasti ideologisten premissiensä mukaan tai luopumaan niistä. Ideologiset imperatiivit taas ovat mahdottomia noudattaa, joten on selvää mitä tulee tapahtumaan.

Väkivallattoman radikalismin pragmaattisuus

Realismi ja pragmatismi työskentelevät radikaalien hyväksi. Kun muutosta tarvitseva tekijä on identifioitu, on käytettävissä olevien resurssien estimoinnin aika.

Radikalismi on kustannuksiltaan halpaa. Systeemin haastaminen on aina halvempaa kuin systeemin ylläpitäminen. Kun radikaalia muutosta tarvitseva seikka on identifioitu ja omat resurssit kartoitettu, on aika toiminnalle. Toiminta taas määrittyy muutosta vaativan seikan ja resurssien perusteella. Tämä on itseään vahvistava voima

Toiminnan luonne voi olla melkeinpä mitä tahansa; myös lainvastaista kansalaistottelemattomuutta. Radikaali pragmatismi ottaa myös huomioon sen, että lainvastaisella toiminnalla on seurauksia. Radikaalit kantavatkin vastuunsa radikaalilla tavalla.

Väkivallaton radikalismi on hauskaa ja mielenkiintoista

Mitä tärkeämpänä muutosta pidetään, sitä hauskempaa radikalismin on oltava. Kukaan ei jaksa työskennellä muutoksen eteen pitemmän aikaa, jos otsanahka on kurtussa koko ajan.

Ei radikalismi silti mitään karnevalismia ole, vaikka karnevaalin järjestäminen onkin hyvä ja toimiva symbolinen voimannäyte. Symbolien muovaaminen on sekin väkivallatonta radikalismia. Symboli voi olla hashtag tai karnevaali. Vaihtoehtoja kyllä löytyy.