Puolimatkan pariskunnan myyttisen väkivaltainen vihavaikerointi

Mia kirjoitti: Myös ihmisen viha on oikeutettua ja perusteltua sikäli kun se kohdistuu arvon vastaisiin ja arvoa tuhoaviin asioihin elämässä... Vihan tulee olla alistettua rakkaudelle, mutta vihakin voi olla täysin oikeutettua ja pyhää, jos se toimii Jumalan pyhyyden ehdoilla rakkaudelle alistettuna. Rakkauden hallitsema viha ilmenee suojaavana tekijänä vastustaessaan rakkauden vastaisia arvovääristymiä... Yksin Jumala voi antaa ihmiselle tunteen siitä, että häntä rakastetaan ja hänet hyväksytään täysin.

Tapio kirjoitti: Jumala ei voi antaa pahoja tekoja anteeksi ilman että pahoista teoista suoritetaan täysi hyvitys, koska se olisi ristiriidassa hänen oikeudenmukaisuutensa kanssa eikä Jumala voi olla itsensä kanssa ristiriidassa.

[Kun] Kaiken pyhän lähteeksi ymmärretään rakkauden täyttämä ääretön ja kaikkivaltias persoona, Jumala, myös viha saa oikeutetun paikkansa osana pyhän todellisuutta. Jumalan viha kohdistuu siihen, mikä on rakkauden vastaista. Samalla tavalla myös ihmisen viha on oikeutettua ja perusteltua, sikäli kun se kohdistuu arvon vastaisiin ja arvoa tuhoaviin asioihin elämässä.

Aloitetaan Mian väitteestä:

Jo pelkkä ”arvon” käsite on problemaattinen. Mikä on toisella arvo, ei välttämättä ole sitä toiselle ihmisille. Arvon on aina jossain määrin subjektiivinen ja relativistinen. Minkään arvon universalisoiminen on mahdottomuus, joten yhtäkään arvoa ei sinällään voi pitää velvoittavana. Epistemologisestikin tuon arvon tietäminen on looginen mahdottomuus.

Mia näyttää hyväksyvän jonkin absoluutin asettaman absoluuttisen arvon. Ongelmallista on jo pelkästään ko. absoluutin eksistenssi ja tilanne vain mutkistuu, kun oletetaan, että tuolla absoluutilla olisi jokin arvo, joka olisi universaalisti velvoittava.

Tilannetta vain pahentaa, että absoluutin arvo saattaa olla juuri Mian kannalta haitallinen, mutta Mia silti katsoo toimivansa arvon mukaisesti haitoista huolimatta. Kuvitellun Jumalan asettamat arvot taitavatkin noudattaa maksimaalisen haitan periaatetta suhteessa ihmisen hyvinvointiin.

Se, että jokin rikkoo jotakin sellaista vastaan, mitä Mia pitää velvoittavana arvona, ei oikeuta häntä vaatimaan sitä, että muut noudattaisivat – tai edes arvostaisivat – hänen arvoaan tai jotain Mia käsitystä tuosta arvosta. Arvorelativismista ei koskaan päästä täysin eroon. Se siitä velvollisuusetiikasta.

Mian ja Tapion propagoima ”pyhä viha” se vasta problemaattista onkin. Se että Mia ja Tapio pitävät jotakin pyhänä, ehkä peräti jumalallisesti pyhänä, ei ole todiste pyhyydestä, kun pyhää ei voida millään tavoin määritellä, pyhyyden käsitteelliset sisällötkin ovat tulkinnanvaraisia subjektiivisia toiveita. Pyhyyskään ei ole universaalia, eikä pyhyys ole Raamatun jumalan välttämätön ominaisuus, jos tuo olio nyt edes sattuisi olemaan olemassa.

Tuolla vihavaikeroinnillaan Mia joutuu valkopesemään jumalansa sadistisen väkivaltaisuuden. Jumalan vihan oikeutuksella voidaan ”selittää”, mitkä tahansa irvokkaat vastoinkäymiset niin yksilötasolla kuin globaalistikin.

Tuon Mian ja Tapion väitteen mukaan viha olisi alisteinen rakkaudelle. Mia ja Tapio siis kategorisoivat rakkauden ja viha olisi rakkauden alakategorian; tai voihan se toki olla osajoukkokin. Tästä tullaankin helposti teodikean ongelmaan. Teodikea on taas sen luokan ongelma, että sitä ei pystytä vakuuttavasti ratkaisemaan. Lopulta kaikki teologian ongelmat – teodikea siellä mukana – ovat synteettisiä ongelmia, jotka kumpuavat toiveesta, että Raamatun jumala todellakin olisi eksistoiva olio.  Tässä ollaan taas tekemisissä todentamattoman taustaoletuksen kanssa.

Tapio puolestaan vie vihamielisen väkivaltaisuuden astetta kovemmalle linjalle. Näissä kolmessa Abrahamista polveutuvassa uskonnossa tuo oikeutetun väkivallan teema on koko ajan läsnä. Oikeastaan jokaiseen Raamatun jakeeseen sisältyy väkivallan elementti.

Jos tässä kerran aletaan saivarrella absoluuteilla, niin minä esitän hypoteesin, että väkivalta ihan missä tahansa muodossa on väärin. Kun joudun väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi, niin tuo hyökkääjä on jo lähtökohtaisesti toiminut väkivallattomuuden prinsiippiä vastaan. Tämä ei oikeuta minua toimimaan väkivaltaisesti, vaikka puolustautumiseen minäkin käyttäisin takuulla väkivaltaa. Silloin molemmat osapuolet olisivat toimineet väkivallattomuuden arvoa vastaan.

Juuri tuon edellisen skenaarion perusteella edes Jumalan väkivaltainen viha ei ole oikeutettu. Sitä ei nimenomaan voi perustella sillä, että jokin entiteetti nimetään Jumalaksi ja tälle annetaan myyttiset mittasuhteet saava yksinoikeus väkivaltaan.

Tuon näiden uskovien ”rakkauspropaganda” on kaikista em. syistä niin hämärää, että ei uskoisi kahden tohtorin – joista toinen on jopa väitellyt käytännöllisestä filosofiasta – putoavaan tuollaiseen kuoppaan. Ehkä he toivovat, että kukaan ei huomaisi tätäkään filosofista kömmähdystä. Meitä on monta filosofiseen argumentaatioon hyvin perehtynyttä Puolimatkan pariskunnan lukijoiden joukossa.