Konservatiiveille inhimilliset ilot jyrkän paheksuttavia

Kaikki inhimillinen ja inhimilliset ilot ovat konservatiiveille jyrkän paheksuttavia. Mitään mitä he eivät suo itselleen, he eivät soisi kenellekään muulle. Täten kaikkien tulisi olla yhtä vittumaisen ahdistuneita kuin pienimieliset konservatiivit.

Aina kun on puhe konservatiiveista, niin mieleen tulee kaksi seikkaa: 1) äärioikeistolaisuus ja 2) uskonnollinen fundamentalismi eri variaatioineen sellaisena kuin esiintyy valitettavan monen kristillisen yhteisön toimintatavassa.

Konservatiiveille eivät perinteet sinänsä ole merkityksellisiä. Konservatismin varjolla pyritään vain oikeuttamaan omat epäinhimilliset tavat ja tottumukset. Kuvitteellisiin tapoihin ja tottumuksiin vetoaminen tarkoittaa autoratiivista hallinta- ja hallitusmuotoa ja vielä siten, että valta ja vallankäyttö on betonoitu näille konservatiiveille.

Konservatiivit näyttävät menettäneen järkensä. Nykyään tämän äärioikeistolaisen ja/tai fundamentalistisen joukon patologinen takapajuisuus aiheuttaa liikkeen harvalukuiselle intelligentsialle samanlaisia oikeuttamista koskevia vaikeuksia kuin Stalinin masinoimat vainot ja kansanmurhat aiheuttivat vasemmistolaisille ajattelijoille.

Epäeettiselle toiminnalle on entistä vaikeampi keksi uskottavia perusteluja. Konservatiivit ovat nykyään entistä kouluttamattomampia. Tässä(kin) asiassa suomalaiset ovat seuranneet amerikkalaisia esikuviaan. Oppineisuuteen ja sivistykseen suhtaudutaan torjuvasti.

Konservatiivien ja muiden oikeistolaisten ryhmittymien on ideologisista syistä kiristettävä ideologiansa mahdollisimman kapea-alaiseksi. Tämä johtuu pelkästään näköalattomuudesta: Omasta ideologiasta ei ole yleispäteväksi yhteiskuntapoliittiseksi toimintaohjelmaksi. Kannatus betonoidaan jyrkkien konservatiivien tarjoamaksi bunkkeriin linnoittautumiseksi. Bunkkerissa ei ole tilaa kriittiselle ajattelulle, sillä kriittinen ajattelu upottaa konservatiivisuuden ideologisen perustan.

Alt-rightilla ja muilla oikeiston ääriryhmillä ei ole muita loogisia liittolaisia kuin uskonnollinen oikeisto. Tämä symbioottinen suhde on Amerikassa hyvin dokumentoitu ja verifioitu. Tilanteesta Suomessa ei kaiketi ole luotettavaa tutkimusta. Tai sitten vastaava symbioosi on Suomessa vasta vireillä.

Kerta toisensa jälkeen konservatiivit uppoavat pateettiseen identiteettipolitiikkaan ja – politikointiin. Teema on uhriutuminen sen johdosta, että valkoisen miehen – nimenomaan miehen – identiteetti on uhattuna. Oikeasti sellaisen identiteetin hegemonia murtui jo, eikä näillä näkymin palaa. Saattaahan se ahdistaa. Onko kurkku suorana kiljuminen ainoa ahdistuksen lievittämisen muoto? Siltä vaikuttaa. Tosin muiden ihmisten elämän vaikeuttaminen on myös suosittu tapa lievittää ahdistusta.

Uhriutumisesta tehdään spektaakkeli, jonka jälkinäytös käydään juuri nyt. Sosiaalisiin reformeihin myötämielisesti suhtautuvat tahot voittivat ne tärkeimmät taistelut jo ajat sitten. Konservatiivien viimeisistä hengenvedoista täytyy tehdä massiivinen spektaakkeli.

Esirippu laskeutuu konservatiiviselle identiteetille. Pian saamme lukea niistä historiankirjoista, vaikka en olisi lainkaan yllättynyt, jos konservatiiviset dinosaurukset pyrkisivät harjoittamaan revisionistista historiankirjoitusta ennen sukupuuttoon kuolemistaan. Konservatiivisella identiteetillä ei ole nykymaailmassa mitään käyttöä.

Konservatismin kokokuva nykymaailmassa on pelkästään uusfasistinen. Variaatioita aiheesta toki riittää, mutta pääpiirteet ovat aina fasistisia.

Viimeisenä voimanponnistuksena konservatiivit pyrkivät saattamaan voimaan autoratiivisen ja totalitaristisen yhteiskuntajärjestyksen. Tätä voidaan kutsua myös vähemmistön diktatuuriksi.

Kristittyjen konservatiivien ja oikeistopopulistien yhdistävänä tekijänä ovat epätosia väittämiä esittävä retoriikka ja kuvitteelliset uhkakuvat.