Absurdia ajattelua

Elämä on huvittavan absurdia. Lumitöitä tehdessä tuli mieleen Sisyfos-myytti. Sisyfos työnsi kiveä aina uudelleen ja uudelleen rinnettä ylös, mutta kivi vieri joka kerta alas. Sitten homma alkoi alusta. Albert Camus kirjoitti loistavan esseen siitä, kuinka Sisyfos suhtautui absurdiin hommaansa asianmukaisella tyyneydellä. Aika absurdia on tuo lumenluontikin.

Absurdille elämälle voi vain hymyillä hyväntahtoisesti. Teinpä mitä tahansa, niin kaikki on enimmäkseen absurdia. Vastoinkäymisiä seuraavat uudet vastoinkäymiset, onnistumisia uudet onnistumiset. Siihen välin mahtuukin sitten paljon tavaraa.

On oikeastaan aika huvittavaa, että elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ellei kukin anna elämälleen itse tarkoitusta: tarkoitus voi olla ihan yhtä absurdi kuin Sisyfoksella. Absurdia on myös olla antamatta elämälleen mitään tarkoitusta. Vielä absurdimpaa on se, että antaa jonkin muun määrätä ja sanella elämän tarkoitus. Absurdi elämä tarkoittaa sitä, että jokainen on oman absurdin elämänsä paras asiantuntija.

Elämän absurdius on ihmettelyn edellytys. Ihmettely tuottaa taas mielenkiintoista ajattelua, vaikka ajattelun tulokset ovat nekin pääsääntöisesti absurdeja. Absurdeista ajatuksista voi aina silloin tällöin löytää helmen. Täten absurdi maailma tulee paremmaksi paikaksi.

Paskimmatkin jutut ovat yleensä niin absurdeja, että ne saavat aikaan vienon hymyn. On aika absurdia, että ihmiset ottavat asiat niin absurdin tosissaan, että päätyvät tekemään ihan absurdeja tekoja.

Väkivalta, sorto, riisto, sodat jne. ovat sieltä absurdeimmasta päästä. Kunpa ihmiset ajattelisivat kuinka absurdeja ilmiöitä nuo em. jutut ovat, niin he ehkä ihmiset oppisivat suhtautumaan omaan absurdiuteensa hieman suvaitsevammin.

Taidanpa lähteä taas kolaamaan lunta ja se vasta absurdia onkin.