Viimeisenä
voimanponnistuksena konservatiivit pyrkivät saattamaan voimaan autoratiivisen
ja totalitaristisen yhteiskuntajärjestyksen. Tätä voidaan kutsua myös
vähemmistön diktatuuriksi.
Kristittyjen
konservatiivien ja oikeistopopulistien yhdistävänä tekijänä on epätosia
väittämiä esittävä retoriikka ja kuvitteelliset uhkakuvat.
Kristilliset
konservatiivit maalailevat uhkakuvia moraalisesta rappiosta,
maahanmuuttopolitiikan tuomasta kuvitteellisesta islamisaatiosta, kristittyjen
vainoista jne. Kaikki on kuitenkin epätosista premisseistä johdettuja epätosia
johtopäätöksiä.
Kaikkein paatuneimmat
fundikset taitavat olla myös kaikkein kriittisimpiä kansainvälistä yhteistyötä
kohtaan, paitsi jos yhteistyötä voidaan puolustaa evankelioimisella. Uhkakuvat
eivät perustu realiteetteihin ja faktoihin vaan sentimentaaliseen
primitiiviseen fiilistelyyn. Täten konservatiivien kannatuksesta ainakin osa
selittyy uskonnon ja populistisen politiikan liitolla.
Nämä fundikset,
populistiset poliitikot ja muut kuppikunnat ovat niitä, joihin faktat eivät
tehoa. Vaikka tuolle sekalaiselle joukolle esittäisi asiat ihan vääntämällä
rautalangasta, niin tulos on yhtä tyhjän kanssa. Fundamentalismi ja populismi
edellyttävät kategorista denialismia. Toisinaan tämä tekee heistä hassuja
höpöttäjiä, mutta yleensä he aiheuttavat sen sortin haittoja, että noiden
haittojen korjaamiseen kuluu tolkuttoman paljon muutenkin rajallisia
resursseja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti