Totuuden kategoria on täytetty fiktioilla

Joku filosofi (saattoi olla Nietzsche) sanoi jotain sen suuntaista kuin että totuuden kategoria on tyhjä kunnes täytät sen suosimallasi fiktiolla.

Tämä pätee erityisen hyvin minkä tahansa maagisen ajattelun harjoittajan väitteisiin. He puhuvat totuudesta tai Totuudesta, mutta todennettavaa referenssiä väitteillä ei ole. He lataavat totuuden kategorian täyteen omia uskonnollisia ”totuuksiaan”, mutta jonkin asian tai ilmiön nimeäminen totuudeksi ei tee väitteestä totta.

Kristityt ovat onnistuneesti täyttäneet totuuden kategorian omilla fiktioillaan.

Totuuden kategoriaan sisällytetään sellainen fiktio, että länsimainen demokratia perustuisi juutalais-kristillisiin arvoihin. Tämä on yksinkertaisesti fiktio.

Juutalais-kristilliset arvot ja kaikki muu siihen liittyvä ei ole mikään uniikki monoliitti. Vanhan Testamentin vaikutteet on modifioitu vanhemmista vaikutteista, esim. Egyptistä, Babyloniasta jne. Uusi Testamentti on taas hellenistinen ja vaikutteita on myös revitty kyynikoilta, stoalaisilta yms. Kun kaikki vaikutteet pannaan tehosekoittimeen, niin tämän tulisi sitten jollain tavalla olla aivan uniikkia juutalais-kristillistä traditiota, mutta kun jo 1. vuosisadan kristillisyyskin oli kilpailevien kulttien ja lahkojen kiistelyä, niin sellainenkaan ei kelpaa perustaksi; ei varsinkaan sille mitä kutsutaan länsimaiseksi demokratiaksi.

Edistys on usein alkanut jumalanpilkasta. Uskonnolliset instituutiot ovat systemaattisesti olleet muutosta vastaan. Parhaimmillaankin juutalais-kristillisistä arvoista johdettu yhteiskuntapolitiikka on ollut sääty-yhteiskunta, jossa papistolla on ollut joukko erioikeuksia ja erivapauksia.

Yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja moni muu vastaava arvo on ollut vaatimus erioikeuksia ja erivapauksia vastaan. Vuosisatojen kuluessa ”kirkko” on joutunut perääntymään vaatimusten edessä ja tässä on sitten konnailtu väittämällä, että juutalais-kristilliset arvot ovat demokraattisia. Saman käsittelyn ovat saaneet myös sananvapaus ja uskonnonvapaus. Niitäkin on vastustettu, mutta kun vaatimusten teho on kasvanut ylivoimaiseksi, niin niitä koskeva totuuden kategoria on täytetty fiktiolla, että ne olisivat juutalais-kristillisen tradition mukaisia.

Vuosia sitten Seth Andrews kävi läpi The Thinking Atheist –podcastissa seikkoja, jotka kristinusko on kaapannut omaan käyttöönsä. Andrewsin analyysi alkoi ns. kristillisistä juhlapäivistä, joiden alkuperä on pakanallinen, mutta jotka on vain nimetty uudelleen. Andrews jatkaa analyysia sillä, kuinka monia kannatettavia yhteiskunnallisia uudistuksia on vastustettu, mutta lopulta on taivuttu ja nimetty nuo uudistukset juutalais-kristillisiksi.

Totuuden kategoria on todellakin täytetty kaikenlaisilla fiktioilla. Siinä riittää perkaamista.

Myyttien ja mytologian tutkimuksesta

On oikeastaan aika hämmästyttävää, kuinka huonosti amerikkalaiset kristityt tuntevat Raamatun. Kymmenen vuotta sitten Yhdysvalloissa julkaistiin aihetta koskevan tutkimus, joka vahvisti hypoteesia. Ateistit tunsivat Raamatun paremmin. Mikä mahtaa olla tilanne nyt?

Pew Researchin tutkimuksen referaatti löytyy tuolta:

http://www.pewforum.org/2010/09/28/u-s-religious-knowledge-survey/

Samoin on myös hämmästyttävää, että kristityt tuntevat huonosti uskonsuuntauksensa historiaa. Ensimmäisellä vuosisadalla ja aikaisemmin Lähi-idässä kirjoiteltiin kaikenlaisia myyttisiä ja maagisia tarinoita. Jotkut dokumentit ovat säilyneet, useimmat ei. Ainuttakaan lähdettä ei ole, jonka mukaan Jeesus Nasaretilainen olisi ollut historiallinen henkilö.

Juuri mikään kristinuskon teksteissä ei ole millään tavoin originaalia. Kyse on aikaisempien tekstien revisioista ja tämä käsittää myös Vanhan Testamentin.  Muita myyttejä on sovitettu kulloisenkin tarpeen mukaan.

Kuolleet ja henkiin heränneet jumalat olivat nekin aivan tavallista touhua antiikissa. Ensimmäisenä tulee mieleen Osiris-myytti ja – kultti. Vastaavia löytyy Välimeren alueelta paljon. Moni tuolloinen lahko ja kuppikunta kierrätti mytologiaa sovittaen sen itselleen sopivaksi, mutta mitään reaalimaailman relevanssia niillä ei ole.

Näitä myyttejä jotkut sitten pitävät historiallisina dokumentteina. Jotkut sitten jopa vaativat, että myyteistä on johdettava kaikkia velvoittavaa lainsäädäntöä vuonna 2019.

Antiikin mytologia mukaan lukien Raamattuun päässeet tekstit ovat kieltämättä kiinnostavia. Niistä saa aika hyvän kuvan siitä kuinka primitiivistä maaginen ajattelu on ollut vuosituhansien kuluessa. Toisinaan haluaisi lukea oikeita myyttejä ja mytologiaa koskevia vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, mutta valitettavasti monet mielenkiintoiset artikkelit ovat maksumuurin takana ja niistä pääsee lukemaan vain tiivistelmän. Tässä suhteessa tieteelliset julkaisut eivät ansaitse kehuja. Poikkeuksiakin toki löytyy.

Tuo alussa mainittu Pew:n tutkimus ei sano mitään siitä, kuinka hyvin kristityt tuntevat paralleelit myytit ja rinnasteisen mytologian. Arvelen, että uskova tuskin vaivaa paljon päätään pohtimalla myyttejä ja mytologiaa. Tuskinpa pastoritkaan informoivat asiasta yleisöään.

Maallistuminen etenee Ruotsissa

Seurakuntalainen kertoi siitä, kuinka ennusteiden mukaan Ruotsissa kirkon jäsenosuus laskee alle 50 prosentin vuoteen 2025 mennessä. Saman ennusteen mukaan vuonna 2030 jäsenosuus olisi 42,1 prosenttia.

Jäsenosuuden laskusta huolimatta luvut ovat suuria: neljä kymmenestä ihmisestä kuuluu organisaatioon, joka propagoi täysin todentamattomia asioita. Maagisen ajattelun tehokkuus on hämmästyttävä.

Samassa Seurakuntalaisen jutussa viitattiin myös Suomen tilanteeseen, mutta jäsenosuuden laskua ei nähty yhtä ”dramaattisena”. Vastaavan ennusteen mukaan jäsenosuus laskee Suomessa alle 50 prosentin vuoteen 2037 mennessä.

Aiemmin joku julkaisu (en muista minä) kertoi samansuuntaisesta kehityksestä Saksassa, jossa suurin kato on ollut protestanttien keskuudessa, vaikka myös katoliset ovat menettäneet kannatustaan, mutta eivät aivan yhtä jyrkästi.

Olen pitkään, oikeastaan vuosikymmeniä, hämmästellyt mikä saa ihmiset pysymään järjestön jäseninä, kun järjestön koko ideologia ja agenda perustuu katteettomiin lupauksiin. Selittäviä tekijöitä on esitetty parin tuhannen vuoden ajan, mutta mitään verifioitavaa perustetta ei ole löytynyt.

Kirkon yhteiskunnallisella merkityksellä on tietenkin yritetty legitimoida kirkon propagoimaa maagista ajattelua, mutta senkin uskottavuus alkaa hiipua.

Seurakuntalainen tiivistää Ruotsin tilanteen seuraavasti: Ruotsin kirkon analyysiyksikön raportista käy ilmi myös, että harvempi kuin joka viides 1990-luvulla syntynyt ruotsalainen pitää itseään kristittynä ja neljä kymmenestä kutsuu itseään ateistiksi.

Monet ad hominen -argumentit ovat päteviä

Ad Hominen –argumenttia pidetään filosofiassa tavallisesti alkeellisena argumentaatiovirheenä. Tähän on kuitenkin rationaalisia poikkeuksia siten, että ad hominemit ovat sekä valideja että relevantteja argumentteja, kun kyse on uskonnoista.

Ad Hominem soveltuu henkilöön, joka väittää jonkin jumalhahmon olemassa olevaksi ilman että hän pystyy demonstroimaan väitteensä totuutta. Sama pätee luomiskertomuksen propagoijiin, neitseellisen syntymän häröileviin puolestapuhujiaan. Sama pätee kuolleiden heräämisiin. Oikeastaan jokaista raamatunlausetta voidaan tarkastella erikseen ja tuloksena on aina silkkaa paskapuhetta, joka tekee väitteen esittäjästä paskanpuhujan. Kun raamatunlauseet asetetaan universaaliin kontekstiin, niin nämä paskanpuhujat uppoavat entistä syvemmälle. Tällöin henkilöön käyvät ad hominem argumentit ovat aivan liian kilttejä kuvaamaan ko. henkilön positiota.

Minkään maailmassa esiintyvät uskonnon apologeetat ansaitsevat kaikki mahdollisimmat ad hominemit siihen asti kunnes he pystyvät todentamaan väitteidensä totuuden.

Otetaan esimerkki: Kristityt mielellään esittävät, että hinduismin, buddhalaisuuden, islamin yms. proponentit ovat väärässä. Jos he kuitenkin soveltavat samoja kriteereitä omaan uskontoonsa, niin he ovat yhtä väärässä. Jälleen ad hominemit ovat valideja.

John W. Loftus julkaisi vuonna 2013 kirjan Outsider Test of Faith: How to Know Which Religion Is True.

Loftusin lähtökohta on se, että kristityt käyttävät tiettyjä kriteereitä osoittaakseen kuinka naurettavia muut uskonnot ovat, mutta ohittavat samat kriteerit, jotka koskevat heidän hellimäänsä uskonsuuntausta.

Tästä tullaan siihen, että ad hominen –argumentit pätevät kaikkiin – ihan kaikkiin -  uskontoihin. Paskapuhujaa tulee sanoa paskanpuhujaksi. Tämä on tietenkin ad hominen, mutta paskanpuhuja on paskanpuhuja kunnes esittää luotettavat todisteet oman suuntauksensa faktuaalisuudesta. Omien aivojen tuottamat impressiot eivät ole todisteita. Tähän kiinnitti huomiota David Hume jo 250 vuotta sitten.

Tähän mennessä kaikki ad hominemit ovat olleet päteviä uskontoja koskevien väitteiden yhteydessä. Ei ole mitään viitteitä siitä, että asiaan olisi tulossa muutosta; ei vaikka apologeetat kuinka hioisivat argumenttejaan.

Uskovien sadistinen käsitys oikeudenkäytöstä

Sadistiset paskiaiset nillittävät siitä, että jotkut rikoksiin syyllistyneet näyttävät selviävän toisinaan ilman rangaistusta. Tämä on valitettavaa, mutta mikään järjestelmä ei ole aukoton.

Nämä samat nillittäjät, varsinkin jos omaavat kristillisen vakaumuksen, vetoavat siihen, että on aivan mahtavaa, että rikolliset saavat rangaistuksen jossain tuonpuoleisessa tuomioistuimessa. Tällainen perusteeton väite tuottaa heille orgastisen kokemuksen.

Kaikki oikeudenkäyttö tapahtuu tässä ja nyt. Mistään muusta ei ole näyttöä. Yleensä oikeus toteutuu Suomessa varsin kiitettävästi moneen muuhun maahan verrattuna. Sadistiset uskovat paskiaiset tietenkin hurraavat kuvitteelliselle taivaalliselle tuomioistuimelle, jossa heidän sadisminsa saa kliimaksinsa.

Minä väitän, että kaikkein jyrkimmän uskonnollisen vakauksen omaavat ovat pahimpia sadisteja, suorastaan patologisia tapauksia.

Kansainvälisissä tutkimuksissa vuosikymmenten kuluessa on todettu, että rangaistuksilla tai sellaisten uhalla ei ole juurikaan rikollisuutta ehkäisevää vaikutusta.

Uskovat sadistisina paskiaisina valehtelevat tuonpuoleisista rangaistuksista. Mahdollisuus rangaista rikollista loppuu rikollisen kuolemaan. That’s it. Game over!

Mahtaa olla änkyröistä ikävää, kun he eivät pääse harjoittamaan sadismiaan tässä ja nyt, sillä siinä tapauksessa lainsäädäntö tekee myös heistä rikollisia. Sadismi on projisoitava johonkin kuvitteelliseen maailmaan, jossa sadismi onkin se kaikkein arvokkain elämäntapa.

Uskovien käsitys oikeudenkäytöstä on niin kieroutunut maagisen ajattelun takia, että se diskvalifioi heidät kaikista ammateista, joissa ollaan tekemissä lainkäytön kanssa.

Traditioilla ei voi puolustaa uskontojen asemaa yhteiskunnassa

Suomesta näyttää puuttuvan kokonaan toiminta, jolla haitalliset uskonnolliset uskomukset pyritään poistamaan julkisesta tilasta ja erityisesti lainsäädännöstä. Onhan toki sellaisia järjestöjä kuin Vapaa-ajattelijat, mutta heidän toimintansa on…parhaimmillaankin pelkkää puuhastelua. Joku ko. järjestön aktiivi taisi sentään panna pystyyn eroakirkosta-verkkosivun ja se onkin parasta, mitä siltä taholta on tullut.

Uskonnon haittojen, Suomen oloissa kristinuskon, vastustaminen jääkin yksityishenkilöiden aktiivisuuden varaan. Kristinuskolla on Suomessa valitettava hegemonia-asema, kun melkein 70 prosenttia väestöstä kuuluu ev.lut. kirkkoon. Tästä positiosta kyseinen organisaatio pääsee sanelemaan tai ainakin ilmaisemaan kantansa erinäisiin asioihin. Mitään yhteiskunnallista kehitystä edistäviä ehdotuksia siltä suunnalta on turha odottaa, koska opaskirjana on pelkkiä myyttejä ja mytologiaa sisältävä opus.

Jo pelkkä jäsenyys jossakin uskonnollisessa yhteisössä on osoitus siitä, että jäsen ainakin implisiitisti kannattaa maagista ajattelua; aavikkobarbaarien mysteereistä revittyjä haitallisia kategorisia imperatiiveja. Vanhemmilta on edesvastuutonta, että he liittävät lapsensa valehtelijoiden klubiin kysymättä lapselta itseltään. Tästä taas seuraa, että kasvettuaan lapset ovat vähän flegmaattisia kyseisestä organisaatiosta eroamisen suhteen. Lapsella tulisi olla oikeus erota uskonnollisesta yhteisöstä iästä riippumatta. Mikäli vanhemmat heittäytyvät tämän takia hankaliksi, niin syytetoimet tulisi kohdistaa vanhempiin.

Samalla tavoin on täysin edesvastuutonta, että lapsia ehdollistetaan selvästi epätosiin uskonnollisiin menettelytapoihin. Vastuullinen vanhempi ei koskaan esitä lapselleen uskonnoista revittyjä väitteitä tosina. Mikäli näin tapahtuu, niin lapsella tulisi olla syyteoikeus sellaista menettelyä vastaan.

Traditio on lasten uskontokasvatuksen suhteen kestämätön argumentti. Onneksi traditiot ovat vähitellen murtumassa ainakin sen perusteella, että kasteluvut ovat laskemaan päin. Uskonnollisin menoin suoritettavat vihkimisetkin ovat nekin vähenemässä.

Liian pitkään uskonnolliset uskomukset ja niistä johdetut väitteet ovat nauttineet immuniteetistä kritiikin suhteen. Suomalaisia keskustelupalstoja seuraamalla tähänkin asiaan on tullut vähäinen muutos. Silti maagisen ajattelun harjoittajille ollaan edelleen kovin kilttejä.

Tiede on iso ongelma kristinuskolle

Tiedettä ja uskoa on yritetty sovittaa yhteen kaikenlaisilla silmänkääntötempuilla huonoin tuloksin.

Kotimaa24:n bloggareista helluntailainen Reijo Mänttäri julkaisi blogin otsikolla: ”Tiede”, teologia, syö Sanan ruoan. Mänttärin blogi kiteytyy yhteen lauseeseen: Teologisessa tiedekunnassa opiskelu tuhoaa Todellisen Ravinnon.

Verkkojulkaisu Seurakuntalaisessa julkaistiin piispa Tapio Luomaa koskeva juttu otsikolla: Kirkon toimittava valetiedettä ja valemediaa vastaan.

On vaikea nähdä, kuinka molemmat em. miehet katsovat pelaavansa samassa kristittyjen joukkueessa. Mänttärille tiede on iso mörkö ja uskonsa takia hänen on edustettava Luoman kritisoimaa valetiedettä.

Luoma sanoo em. kirjoituksessa: Hän erottaa sen tieteellisestä maailmankatsomuksesta ja skientistisestä ideologiasta, jonka mukaan Jumalaa ei tarvita…Kristinuskon historiassa uskon ja tiedon suhdetta on peilattu jatkuvassa prosessissa. Arkkipiispan mielestä kirkon tehtävänä on pyrkiä etsimään totuutta ja syvempää ymmärrystä maailmasta.

Kummallekin hepulle on kova paikka, että tiede on tehnyt jumaluskosta täysin tarpeetonta ja irrelevanttia. Lähes 150 vuotta sitten Nietzsche julisti Jumalan kuolleeksi. Hän tarkoitti, että Jumalalla ei ole sijaa tieteessä, filosofiassa tai ylipäänsä missään ja tämä täysin riippumatta siitä, onko jokin jumala olemassa.

Teologiaa voidaan pitää ainakin jossa määrin tieteenä. Amerikassa on isoimmissa yliopistoissa ”Biblical Studies” –laitokset, joiden opetuksessa ei oteta kantaa Jumalan eksistenssiin vaan esim. kristinuskoa tutkitaan dokumentaarisista lähtökohdista. Tutkimussuunta tunnetaan USA:ssa nimellä ”Higher Criticism”, jossa historiallis-kriittinen metodi on yksi monista metodeista. Helsingin yliopistossakin teologian opiskelijat kaiketi perehtyvät historiallis-kriittiseen metodiin.

Jos tehdään Mänttärin tapaan oletus Jumalan eksistenssin faktuaalisuudesta, ei voi puhua enää tieteellisestä metodista. Mänttärille teologian tulisi olla puolivillaisten apologioiden esittämistä. Luomallekin tiede on problemaattinen: jokainen uusi tieteellinen (myös teologinen) tutkimustulos ajaa perusteettoman jumaluskon yhä pienempään nurkkaan.

Sekä Mänttärille että Luomalle voi vain sanoa, että uskollanne ei ole reaalimaailman relevanssia, vaikka kuinka yrittäisitte sovittaa uskon ja tieteen yhteen.