Kerskakulutusyhteiskunnan loppu

Tässä blogissa olen raportoinut paljon Yhdysvaltain tilanteesta; erityisesti siitä, kuinka arviolta noin 40 prosenttia väestöstä elää köyhyydessä tai lähellä köyhyysrajaa. Merkittävin yksittäinen syy tilanteeseen on riisto- ja rosvokapitalismi, joka tehnyt matalapalkka-aloista niin huonosti palkattuja, ettei edes kahden tai kolmen työn tekeminen riitä toimeentuloon.

Aamulehden verkkoversio julkaisi pääkirjoituksen, joka sivusi samaa aihetta. Pääkirjoituksessa siteerattiin tutkimusta, jonka mukaan kovalle työlle ei heru Suomessa paljonkaan arvonantoa. Tässä suhteessa Yhdysvalloissa vielä elätellään illuusiota, että työnteolla on mahdollista päästä osalliseksi sosio-ekonomisesta edistyksestä. Tuolle em. 40 prosentille on jo selvinnyt, ettei asia ole näin.

Suomessa on jo huomattu, että työnteko on yliarvostettua. Työllä ei ole mitään itseisarvoa, ei ole koskaan ollutkaan.

Pääkirjoituksen kirjoittaja väittää: ”Levitessään sisuton asenne ei lupaa erityisen hyvää Suomen taloudelliselle kehitykselle ja hyvinvointiyhteiskunnalle.”

Aamulehti on aina ollut tavalla tai toisella työnantajapuolen ehdoilla operoiva julkaisu. Kyseisen pääkirjoituksen laatijalle on kova paikka, että varsinkaan nuoremmat ikäpolvet eivät allekirjoita ”suo, kuokka ja Jussi” -eetosta. Sellainen eetos on aikansa elänyttä.

Talouskasvu on saavuttanut kulminaatiopisteensä ja nuoremmat ovat hyvin perillä siitä, ettei mystinen talouskasvu ole enää mahdollista varsinkaan nyt kun resurssit on kulutettu loppuun.

Niukkojen resurssien jaosta on tullut päivänpolttava aihe. On enää ajan kysymys, milloin niukat resurssit pakottavat päättäjät kohdentamaan resurssit uudella tavalla. Se on (kerska)kulutusyhteiskunnan loppu.

Uuden Suomen uutisoinnin mukaan myös presidentti Niinistö on vihdoin havahtunut siihen, että työnteosta huolimatta iso joukko ihmisiä ei saa työstä edes kohtuullista toimeentuloa.

Sosialismin ja kapitalismin epäonnistuttua talousjärjestelminä olisi jo korkea aika hahmotella jotain ihan uutta.

Sosialismin romahdus ja kapitalismin sosiopatia

Sosialismi epäonnistui talousjärjestelmänä jo kauan sitten. Nyt on vuorossa amerikkalaistyylinen kapitalismi. Asiaan liittyvää poliittista ja miksei epäpoliittistakin debattia ei ole aiheen tiimoilta käyty, vaikka aihetta olisi ollut.

Sosialismin epäonnistumisen syitä ja seurauksia on dokumentoitu tarkasti. Kapitalismi on epäonnistumassa reaaliaikaisesti, eikä asiaan kiinnitä huomiota juuri kukaan.

Kaksinapainen maailmanjärjestys, sosialismi vs. kapitalismi, oli itsestäänselvyys. Kilpailutilanne vallitsi kahden talousjärjestelmän välillä niin hyvässä kuin pahassa. Kapitalismi selvisi kamppailusta voitollisena mahdollistaen kapitalistisen mielivallan kun vastavoimaa ei enää ollut.

Kapitalismin sisäisessä kamppailussa voitolle näyttää päässeen Ayn Randin lanseeraama suuntaus, jossa itsekkyys on suurin hyve. Tämä tarkoittaa oman edun tavoittelua kaikin mahdollisin tavoin, myös epäeettisin menetelmin. Laizzes faire kapitalismi on randilaisen äärisuuntauksen esiaste. Laisses faire sentään ottaa huomioon altruismin mahdollisuuden positiivisena tekijänä, kun taas randilaisuudessa altruismi on haitallinen tekijä.

Sosialismin epäonnistuminen antoi häijylle riisto- ja rosvokapitalismille yksinoikeuden talouden pyörittämiseen kontrollin ollessa mahdollisimman minimaalista. Tästä tuli talouspolitiikan oletusarvo.

Yrityksistä tuli samanlaisia sosiopaatteja kuin eräistä yksilöistä. Sosiopaatti toimii röyhkeästi ja seurauksista välittämättä vaikka omaatuntoa silloinkin kun sosiopatia aiheuttaa maksimaalisia haittoja.

Yrityksen johto on vastuussa vain ja ainoastaan osakkeenomistajille, jolloin mikä tahansa epäeettinenkin menettely on perusteltavissa, jos se lisää osakkeenomistajien varallisuutta. Muista sidosryhmistä ei ole väliä. Yrityksistä tuli täten kontrolloimattomia sosiopaattisia yksilöitä, joilta puuttuu näkemys laajemmasta kontekstista.

Valtiotyranniasta on siirrytty korporaation tyranniaan, eikä asiaa kummastele juuri kukaan. Tyrannia on tyranniaa, harjoittipa sitä kuka tahansa.

Vallankumousta ei tehdä verkossa

Niille poliittisille vaikuttajille, jotka tavoittelevat muutosta, pitäisi olla selvää, että vallankumousta ei tehdä verkossa.

Verkkovaikuttamisesta puhutaan paljon. Poliittisen verkkovaikuttamisen taidonnäyte onkin venäläisten nettibottien toiminta Yhdysvaltain vuoden 2016 vaalikierroksen yhteydessä. Tällä tavoin pyrittiin onnistuneesti vaikuttamaan äänestäjiin.

Vallankumous, tässä tapauksessa oikeastaan vallankaappaus, tehtiin ruohonjuuritasolla: äänestäjät valitsivat presidentiksi klovnin. Sitä ennen valta oli kaapattu yhdessä puolueessa – republikaaneissa. Klovni on sopiva hyödyllinen idiootti mille tahansa instanssille, joka pyrkii paaluttamaan valtansa mahdollisimman huomaamattomalla tavalla.

Kun seurasi Suomen presidentinvaaleja 2018, sama sirkus toimi Suomessakin. Tälläkään kertaa vallankumousta ei tehty verkossa. Erona Yhdysvaltoihin on Suomen joutuminen vaikutusyritysten kohteeksi jo vuosikymmeniä sitten, jolloin nykyisin jo entinen valtio vaikutti kaikkiin päätöksiin Suomessa. Suomen presidentinvaaleissa klovneja oli tällä kertaa peräti kaksi, mutta se johtuu vaalijärjestelmän eroista.

Miten lie venäläiset hyödynsivät kokemuksiaan Suomesta ja muista alusmaistaan vuonna 2016 Amerikassa? Kummallakaan kertaa poliittisen kulttuurin vallankumousta ei tehty verkossa vaan siellä missä ihmiset kaipasivat sirkushuvia ja muuta mukavaa.

Verkkovallankumoukselliset ovat ryhmittyneet sinne spektrumin oikealla laidalla. Toistaiseksi Suomesta on löytynyt riittävä vastarinta heidän poliittiselle sirkukselleen. Ruohonjuuritasolla heille on löytynyt paljon ”pikku pioneereja”. Kaikki tämäkin on jo ennen nähtyä, foorumi on nykyisin vain hieman toinen. Tulos on silti sama: totalitarismi, jota propagoidaan demokratiana, mutta joka on lopulta valvonta- ja rangaistusyhteiskunta.

Meidän liberaalien heikkoutena on ollut kyvyttömyys vastata totalitaristien haasteeseen. Oma arroganssimme ei sekään ole ollut mitenkään mitätöntä. Muutos alkaa itsestämme ja sopiva aika on nyt.

Lakkopäivästä puuttuivat sekä strategia että taktiikka

Suomessa selvittiin lakkopäivästä ilman suurempia katastrofeja, sillä suomalaiset ovat tällaisissa tilanteissa varsin maltillisia.

Suomalaiset ovat varsin huonoja lähtemään kaduille muuten kuin satunnaisesti. Ei kaiketi ole mitenkään motivoivaa osoittaa mieltään pakkasessa seisoen ja lumihangessa tarpoen. Tässä suhteessa lämpimämpien maiden asukkailla on etulyöntiasema.

Suomalaiset ovat viime vuosikymmeninä olleet suorastaan surkeita mielenosoitusten ja lakkojen jälkitoimissa. Ensin huudetaan lujaa, mutta sitten tarvittaviin jatkotoimiin ei ryhdytä. Ilmeisesti ajatellaan, että kun kerran on saatu ääni kuuluvuille, niin se riittää tavoiteltuun muutokseen. Touhusta puuttuu sekä strategia että taktiikka, valitettavasti.

Eilisen lakkopäivän kansantaloudellisiksi kustannuksiksi arvioitiin 120 miljoonaa euroa. Tuo luku vedettiin niin hihasta kuin hatusta.

Ensin väitettiin, että kustannuksia ei pystytä laskemaan tai edes arvioimaan (mikä onkin totta), mutta kun tiedotusvälineet tivasivat vaikuttajatahoilta kustannusarviota, niin tuollaiseen lukuun kuin 120 miljoonaa päädyttiin. Sanottiin jokin mielivaltainen isolta vaikuttava luku, olipa luvulle perusteita tai ei.

Kun yritykset ovat ulosmitanneet tuottavuuden kasvun, niin duunaripuolelle on jäänyt entistä ankeammat elinehdot. Nyt tilannetta olisi tarkoitus korjata ja tässä suhteessa 120 miljoonaa euroa on aika mitätön summa. Rosvokapitalismin voitot mitataan triljoonissa, ei miljardeissa tai miljoonissa. Ehkä rosvokapitalistien olisi ollut syytä miettiä asemaansa siltä pohjalta, että riisto ei voi jatkua ikuisesti ilman merkittävää vastarintaa.

Keskustelupalstoilla vaikeroitiin siitä, että eilinen lakko haittasi tavallisten ihmisten elämää. Ilmeisesti lakossa olleet eivät sitten kuulu tavallisiin ihmisiin. Koskaan ei kuitenkaan kerrota, keitä nämä tavalliset ihmiset ovat ja millä perusteilla heidät lasketaan tavallisiksi ihmisiksi. Sitäkään ei kerrota, miksi lakkoilijat eivät kuulu tavallisiin ihmisiin. Tuskin kaikki lakkoilijat nyt sentään mitään erikoistapauksia olivat.

Toivottavaa olisi, että Suomessa olisi oikein kunnon lakkokevät. Mikäli lakkoasetta ei juuri nyt käytetä, saattaa olla, että sen käyttö tulevaisuudessa tehdään entistä vaikeammaksi. Hyvää lakkokevättä!

Lakkopäivä - kapitalismi ja sosialismi molemmat epäonnistuivat

Tänään on Suomessa lakkopäivä.

Tässä blogissa ja vähän muuallakin olen kaivannut ulkoparlamentaarista kansalaistoimintaa ja nyt sitä sitten on luvassa. Toivottavasti lakko ei ole myöhässä, jotta jo tehdyt virheet hallituksen taholta voidaan korjata.

Suomi taitaa olla niitä harvoja maita, joissa poliittiset lakot ovat sallittuja. Mitään kunnon määritelmää poliittisesta lakosta ei kuitenkaan ole olemassa. Siksi täytyykin kysyä: Mikä tämänpäiväisessä lakossa on poliittista? Sekö että lakolla vastustetaan hallituksen runnomaa ns. aktiivimallia?

Suomalaisen poliittisen järjestelmän heikkous on siinä, että ministerit valitaan tavallisesti kansanedustajista, vaikka mikään laki ei tällaista menettelyä edellytä. Ministerit siis pelaavat nykyisen menettelyn vallitessa kaksilla korteilla, oikeastaan kolmilla korteilla, jos heidän taustavaikuttajansa lasketaan mukaan. Nykyisin nämä taustavaikuttajat ovat aina yrityksiä.

Palkansaajien asemaa on heikennetty järjestelmällisesti. Elinehtojakin on heikennetty, joten proletariaatti nykyään tarkoittaa kurjalistoa. Vastarinta tällaiselle on ollut valitettavan vähäistä. Ehkä asiaan tulee nyt muutos.

Kaikki tämä on tehty ”kilpailukyvyn” nimissä. Väite suomalaisen työvoiman heikosta kilpailukyvystä taitaa jopa pitää paikkansa. Suomalaiset kun joutuvat kilpailemaan bangladeshilaisten duunareitten kanssa, joiden tuntipalkka on 22 sentti jos sitäkään.

Riistokapitalismi on pyrkinyt propagoimaan työnteon välttämättömyydestä siten, että kaikki muu kuin duunareitten riisto on sosialismia. Hyvin tämä propaganda on uponnutkin. Monet, joiden asemaa heikennetään, ovat hyväksyneet menettelyn vastalauseitta.

Oikeus työhön ei tarkoita velvollisuutta työhön. Oikeudet ja velvollisuudet eivät ole symmetrisiä. Jonkun oikeus ei automaattisesti ole toisen velvollisuus.

Olisi jo korkea aika alkaa puhua oikeudesta toimeentuloon. Nykyisessä yhteiskuntamallissa palkkakaan ei riitä siedettävään toimeentuloon. Edes kahden työn tekeminen ei aina riitä. Tässä asiassa ei olisi kannattanut ottaa oppia amerikkalaisesta riisto- ja rosvokapitalismista. Yrityksillä olisi varaa maksaa kunnon palkkoja, mutta yritysten voitot ovat koskemattomia. Yrityksen ovat onnistuneet korruptoimaan yhteiskunnan ja siinä sivussa demokratian. Entiset patruunat ovat nykyään kasvottomia riistäjiä. Kun vastustajaa ei tunneta, sellaista vastaan on mahdotonta taistella.

Sosialismia ja kapitalismia molempia on nyt kokeiltu talousjärjestelmänä. Molemmat ovat olleet mahtavia epäonnistumisia. Jotain muuta tarvitaan.

Toivottavasti edessä on merkittävä lakkokevät. Sellaista ei kaiketi ole Suomessa koettu vuosikymmeniin. Suomi voisi kerrankin olla esimerkkinä muulle maailmalla siinä, kuinka nykyisin vallitsevan talousjärjestelmän virheet korjataan.

Poliisit pois eduskunnasta

Poliisien ei tulisi osallistua lainsäädäntötyöhön eduskunnassa. On eettisesti epäilyttävää, että samat tahot osallistuvat sekä lakien laatimiseen että lainvalvontaan.

Poliisitaustaiset kansanedustajat ovat tavallisesta virkavapaalla poliisin töistä. Eturistiriita on selvä, jos he palaavat poliiseiksi, kun ovat ensin lainsäätäjinä olleet laatimassa lakeja, jotka ovat laajentaneet ja mahdollistaneet poliisin harjoittamaa valvonta- ja rangaistusyhteiskuntaa.

Poliisi ajattelee aina kuin poliisi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mahdollisimman moni asia on saatava rangaistavaksi. Poliisi ajattelee kuin poliisi siinä, että poliisin on saatava aina lisää määrärahoja ja poliisin näkyvyyttä on lisättävä. Johdonmukainen päätepiste on kaikenkattava valvontayhteiskunta.

Poliisi ajattelu on aina suopea totalitarismille. Poliisille on mahdoton ajatus, että poliisivaltio olisi jotenkin haitallinen. Tällaiseen ajatteluun ei taida olla poikkeuksia. Onko kukaan koskaan kuullut poliisista joka olisi ajanut valvonnan vähentämistä tai poliisin valtuuksien supistamista?

Tutkimukset ovat osoittaneet, että rangaistukset ja rangaistuksen uhat eivät vähennä rikollisuutta. Valvonta- ja rangaistusyhteiskunnalla ei tämän perusteella ole olemassaololleen ainuttakaan validia perustelua.

Kansanedustajana toimineet poliisit voivat toki siirtyä kansanedustujan uransa jälkeen yksityiselle sektorille, mutta kaikki edellä sanottu pätee myös silloin. Yksityiset vartioliikkeet ovat yksityistettyjä ja ulkoistettuja totalitaristisen valvonta- ja rangaistusyhteiskunnan toimijoita.

Valvonta- ja rangaistusyhteiskuntaa tulee vastustaa kaikin mahdollisin keinoin. Tähän mennessä poliisi on ollut rapauttamassa yhteiskunnan demokraattisia instituutioita ja mikään ei viittaa muutoksen tässä asiassa.

Tunkkaisen kansallismielisyyden vaalitappio

Vaaleista ei ole kuin muutama päivä ja taas persut ovat alkaneet vyöryttää blogialustoja ja keskustelupalstoja.

Uuden Suomen Puheenvuorossa on julkaistu ties kuinka monta blogia, joiden kirjoittajan puoluekantana on perussuomalaiset. Tämä ”ilmatilan” hallinta on ollut persuille tyypillistä jo pitkään.

Kun vaalit eivät persujen ehdokkaalta Laura Huhtasaarelta menneet ihan toivotulla tavalla, niin persut ovat aktivoineet trollinsa kuin käskystä. Ehkä heitä ohjaillaankin ulkoapäin?

Vaalien jälkitunnelmissa Huhtasaari möläytti kansallismielisyyden olevan ”uusi normaali”. Vaalit ja vaalien tulos taas osoitti, että normaalia on Huhtasaaren propagoiman kansallismielisyyden aika alhainen kannatus. Tässä mielessä persujen ulostulot oikeastaan ymmärrettäviä. Ottaahan se koville, kun asiat eivät mene toivotulla tavalla, mutta toiveajattelu onkin aina ollut huono perusta politikoinnille. Toiveajattelua ja propagandaahan persujen politikointi on ja on aina ollut.

Oikeastaan kansallismielisyys-käsitteen käyttö voidaan riistää persuilta ja muilta oikean laidan hiippareilta. Heidän maailmankuvaansa voidaan kutsua ”tunkkaiseksi kansallismielisyydeksi”. Äänestystuloksen perusteella suomalaisten kansallismielisyys onkin jotain muuta. Sanotaan sitä nyt vaikka näkemykseksi, jossa Suomi on yksi kansakunta muiden joukossa. Asiaan ei liity sinänsä mitään muuta.

Sama pätee persujen kaappaamaan käsitteeseen ”isänmaallisuus”: Tuskinpa persuilla itselläkään on aavistusta siitä mitä he tarkoittavat isänmaallisuudella. Persuille se kaiketi tarkoittaa äärioikeiston mystistä etnonationalismia.

Vaalit jälleen kerran osoittivat suomalaisten olevan aika liberaaleja ja edistyksellisiä. Ääriliikkeet, jollainen perussuomalaisetkin on, eivät ole menestyneet viime vuosikymmeninä. Jatketaan samalla linjalla.