Mielipuolista poliittista kristillisyyttä Alabamassa

Amerikkalaisen evankelikaaliseen liikkeen mielipuolisuudesta saatiin taas yksi esimerkki viime viikon perjantaina Donald Trumpin vieraillessa Alabamassa tarkastamassa tornadon aiheuttamia tuhoja.

Trump jakoi tuhoalueen asukkaille Raamattuja, joihin raapusti nimikirjoituksensa. Sehän vasta onkin tärkeää ihmislle, joiden koko omaisuus oli tuhoutunut. Sehän vasta helpottaa niiden oloa, joiden omaisia kuoli tornadossa.

Samaan aikaan Trumpin hallinto on leikkaamassa FEMA:n (Federal Emergency Managementi Agency) rahoitusta. Tämä liittovaltion instituutio rahoittaa ja koordinoi jälleenrakennusta alueilla, joilla luonnonilmiöt ovat tuhonneet infrastruktuurin.

Vuonna 2008 julkaistiin evankelikaalisten julkaisema An Evangelical Manifesto. Kaikki siinä hahmotellut aika kreisit poliittisen vaikuttamisen keinot ovat toteutuneet. Republikaanipuolueesta on tullut uskontopuolue.

Pian manifestin julkaisemisen jälkeen yleiskristillinen julkaisu, Christianity Today, varoitti evankelikaalisia siitä, että heistä tulee manifestia noudattamalla hyödyllisiä idiootteja. Evankelikaalisten oli kannattanut ottaa varoitukset tosissaan.

Evankelikaalisista on tosiaan tullut hyödyllisiä idiootteja: he kannattavat toimenpiteitä, jotka heikentävät juuri heidän omaa asemaansa. En muista oman elinaikani toista vastaavaa ilmiötä, jossa olisi niin onnistuneesti yhdistetty regressiivinen politikointi ja uskonto.

Nyt yli 10 vuotta manifestin julkaisemisen jälkeen samainen Christianity Today on raportoinut siitä, kuinka evankelikaalisten seurakunnissa on käymässä jäsenkato. Varsinkin nuoret ovat jättämässä liikkeen, eikä uusien jäsenten värväys oikein onnistu.

Viime perjantain absurdi näytelmä Alabamassa kertoo paljon evankelikaalisen liikkeen ja republikaanipuolueen alennustilasta. Siinä on koko amerikkalaisen evankelikaalisen liikkeen kokokuva: Törttöilevä presidentti jakamassa nimikirjoituksella varustettuja Raamattuja ihmisille, jotka ovat menettäneet kaiken.

Evankelikaaliset ovat vyöryttäneet republikaaneja 40 vuotta ja tulokset ovat toivotun kaltaisia. Muut uskonsuuntaukset on nollattu mitä vaikutusvaltaan tulee. Ns. valtavirran kristillisyys ei enää juuri koskaan ylitä uutiskynnystä, sillä evankelikaalisilla ovat mediakanavat hyvin hallussa: he saavat aina sanomansa julki, olipa sanoma mikä tahansa.

Parempia aikoja odotellessa…

Lisää raamatullisia pyramidihuijauksia

Apostolien verkostomarkkinoinnin mafiatouhut jatkuvat tessalonikalaiskirjeissä, niissä molemmissa. Ne ovat Paavalin mafiaperheen verkostomarkkinointiyrityksen myyntipuheita, jotka sisältävät mafialle tyypillisen uhkailun elementin.

Kun vertaa em. Paavalin nimissä kirjoitettuja kirjeitä Pietarin nimiin pantuun 1.kirjeeseen, niin ero on huomattava. Paavalilla oli paljon parempi käsitys ihmisen psykologiasta; siitä kuinka verkostomarkkinointi toimii ja kuinka mafiatyylin uhkailulla ihmiset saadaan pysymä mukana huijauksessa ja vielä värväämään uusia huijattavia.

Paavalin tuote ei selvästikään ole kunnossa, mutta markkinointi on. Pietarilla saattaa ainakin olla tarinan mukaan parempi tuote, mutta markkinointi on selvästi jäljessä Paavalin vastaavista. Pietarin markkinasegmentti vaikuttaa Uuden Testamentin mukaan olevan pienempi kuin Paavalin. Tosin Apostolien teoissa Pietarikin pyrkii globalisoimaan tuotteensa markkinoinnin.

Uusi Testamentti onkin näiden kahden kilpailevan mafiaperheen tempausten kronikointia; tosin myyteistä väännettyä kronikointia, mutta kuitenkin…Kilpailevia mafiaperheitä oli muitakin, mutta ne häivytettiin melkein näkymättömiin Raamatun kaanonin muutoksissa.

Toisessa Pietarin nimiin pannussa kirjeessä hyökätään taas kilpailevia mafiaorganisaatioita vastaan. Kirjeen toinen luku on suoraa kritiikkiä Paavalia kohtaan, vaikka heppua ei mainita nimeltä. Tässä luvussa otetaan myös käyttöön uhkailu. Uhkailu ei ole niin suoraa kuin Paavalin kirjeissä. Uhkailu revitään myyttisestä Vanhasta Testamentista sekä Nooaan että Sodomaan ja Gomorraan. Pietarin kohdeyleisöön ko. uhkailut varmasti tehoavat paremmin kuin Paavalin yleisöön. Paavalin globaalista yleisöstä aika harva taisi edes tietää mitään, mitä Vanha Testamentti sanoi Nooasta tai Sodomasta ja Gomorrasta.

Lopulta luvussa ja jakeessa 3:15 Pietari antaa jonkin verran tunnustusta Paavalille. Ilmeisesti mafiaperheiden välisessä kiistassa tappelu söi enemmän Pietarin organisaation resursseja kuin Paavalin vastaavan. Alakynnessä olevat ovat alttiimpia sovintoratkaisuun.

Koko Uuden Testamentin voi lukea kuvitteellisena raporttina rikollisorganisaatioiden keskinäisestä tappelusta, jossa vähän väliä tuli ruumiitakin.

Apostolien tekojen mafiosot ja pyramidihuijaukset

Luin pitkästä aikaa Apostolien teot. Tulin samaan johtopäätökseen kuin vuosia sitten. Apostolien teot ovat kuvaus mafiaperheiden toiminnasta. Myös verkostomarkkinoinnin pyramidihuijaukset ovat juuri sellaisia kuin Apostolien teoissa.

Kilpailevien mafiaperheiden (Paavalin ja Pietarin organisaatioiden) pääjehut kokoontuivat useasti Jerusalemiin suunnittelemaan konnankoukkuja ja sovittelemaan em. mafiaperheiden eturistiriitoja. New Yorkin mafiaperheet joutuivat tyytymään pizzerioihin.

Rahallakin yritettiin päästä mafiaperheen jäseneksi kuten Paavalin tapaus osoittaa. Rahalla ei saanut osuutta Jerusalemin jengistä, joten Paavali perusti oman verkostomarkkinoinnin strategiaan perustuvan organisaationsa.

Apostolien tekojen ensimmäiset luvut ovatkin osuva kuvaus siitä, kuinka ihmisiä höynäytetään mukaan pyramidihuijaukseen siten, että nämä antavat mafialle ensin rahansa ja sitten menettävät järkensä. Kunnon mafiosotouhuja on Ananiaan ja Safiran murha. He kun eivät antaneet rahojaan mafiosoille, niin he pääsivät hengestään.

Mafia lupaa suojelua ja niin tehdään Apostolien teoissakin. Lupaukset vain ovat katteettomia.

Vähän väliä joku ”mafia capoista” on sellissä epäiltynä milloin mistäkin. Useimmin taisivat pulassa olla juuri Paavali ja Pietari. Kunnon mafiakertomuksen tapaan he kerta toisensa jälkeen pelastuvat, eivätkä petä mafian luottamusta. Ihan mafiatouhua on ehdottoman lojaalisuuden vaatimus.

Kunnon huijauksia Apostolien teoissa edustaa, että ihmisten vaatteisiin ja erinäisiin riepuihin liittyy mafia lupausten mukaan milloin mitäkin maagisia vaikutuksia. Amerikkalaiset tv-evankelistat ovat ehkä kopioineet tästä Apostolien tekojen jaksosta rukousliinojen ja muun krääsän myyntistrategian. ”Robert Tiltonit” ja muut amerikkalaiset huijarit kärsivät 1980-luvulla vakavia tappioita, kun heidän huijauksensa paljastuivat. Monet saivat vankeusrangaistuksenkin talousrikoksista. Niin he vaan ovat taas myymässä krääsäänsä televisiossa. Sitkeää markkinointia löytyy jo Apostolien teoistakin. Pari tuhatta vuotta on kulunut ja huijaus sen kuin jatkuu.

Tällaisenkin tulkinnallisen narratiivin voi Apostolien teoista esittää. Se ei ole ainakaan pahemmin pielessä kuin konservatiivisten raamatuntutkijoiden vastaavat. Muinaisesta mytologiasta voi tehdä vaikka minkälaisia myyttisiä tulkintoja.

Politisoidun kristillisyyden myyttiset apologiat

Kristinuskon puolustus tarkoittaa suunnilleen seuraavaa: ”Kuuntele ja pidä turpasi kiinni!”

Tuo periaate kattaa suunnilleen kaikki apologiat. Kun yksittäinen kristitty ryhtyy tutkimaan uskonsa myyttistä perustaa ja kysyy relevantteja kysymyksiä, jokainen uskonpuolustaja joutuu perääntymään tuohon em. positioon.

Eiköhän jokainen Raamattunsa lukenut huomaa, että jokainen evankeliumien ja Apostolien tekojen tarina on uudelleensovitus Vanhan Testamentin kreikankielisen käännöksen tarinoista lisättynä Homeroksella, Euripideellä ja muutamalla muulla.

Jokainen kuvaus Jeesuksen suorastaan sankarillisesta elämästä on yhteensopiva antiikin sankarin arkkityypin kanssa. Tällaisia sankareita löytyy melkein kaikista kulttuureista.

Jokaisen Raamattunsa lukeneen olettaisi huomaavan, että Paavalin nimiin pannuilla kirjeillä ja evankeliumeilla on hyvin vähän yhteistä, mitä tulee historiallisen Jeesuksen eksistenssiin. Paavalin kirjeistä voi päätellä, että hän ei oikeastaan pitänyt Jeesusta historiallisena.  Evankeliumien kirjoittamisen motiivina voi pitää sitä, että Jeesuksestakin piti kirjoittaa elämäkerta, koska muistakin antiikin myyttisistä sankareista oli sellainen kirjoitettu.

Olen ollut 1980-luvun alkupuolelta lähtien kiinnostunut politisoidusta kristinuskosta tai uskonnollistetusta politiikasta; erityisesti ilmiön amerikkalaisesta versiosta. Kun keskusteluissa ottaa puheeksi sen, että silloin kun politiikkaa tehdään kristillisestä lähtökohdasta, niin perusta on pelkkää muinaista mytologiaa. Useimmat keskustelijat pitävät mytologiaa huonona politiikan perustana, mutta tekevät silti poikkeuksen oman uskonsa kohdalla. Juuri heidän tulkintansa ei olekaan mytologiaa vaan faktaa, mutta silti he eivät pysty kertomaan, mikä tekee heidän tulkinnastaan faktan ja miten väitteen pystyy todentamaan. Myyttiteoria taas on paremmin verifioitavissa.

Yksi hupaisimmista episodeista on toistuva. USA:n perustuslain 1. lisäys (uskonnonvapauspykälä) on ristiriidassa ensimmäisen käskyn kanssa. Tämä on tietenkin nolo tilanne niille uskonnon politisoijille, joiden lähtökohta on myytti sekin: USA:n perustuslaki perustuu käskyihin. Oikeasti ei perustu.

Amerikkalaisen politiikan uskonnollistaminen on juuri nyt huipussaan. Republikaanipuolueesta on tullut ”uskontopuolue”, jonka opaskirja (Raamattu) on pelkkää mytologiaa. Francis Schaeffer ja Jerry Falwell ovat vihdoin saavuttaneet tavoitteensa. He vain eivät ole näkemässä unelmansa toteutumista, sillä he ovat kuolleita. Ensimmäisellä rivillä esitetty uskonpuolustus on tullut käytännöksi politisoidussa uskonnossa.

Konservatismi on kelvotonta

Aina kun joku haaveilee konservatismista yhteiskuntapoliittisena ohjelmana, kaikkien hälytyskellojen pitäisi soida.

Konservatismi määritelmällisestä sisällöstä riippumatta tarkoittaa taantumista, kaiken edistyksen pysähtymistä, jonka seurauksena on surkea elämä kaikille, myös niille konservatiiveille.

Silloin tällöin suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa kirjoittelussa törmää jonkin myyttisen menneisyyden tavoitteluun. Usein viitataan esim. 1950-lukuun ideaalitilana, jolloin konservatismi oli voimissaan. Tämä on tietenkin myytti.

Suomalainen yhteiskunta oli hyvinkin radikaali heti Toisen maailmansodan päättymisestä. Yhteiskunnalliset jännitteet kilpailevien poliittisten ryhmien välillä tuotti hyvinkin edistyksellisiä ratkaisuja. 50-luku ei ollut mikään konservatiivisen yhtenäiskulttuurin kulta-aikaa. Muutosvaatimukset olivat tuolloin jo sitä luokkaa, etteivät tuolloiset konservatiivit pystyneet säilyttämään asemiaan.

Vaatii rankkaa revisionistista historiankirjoitusta, jos pystyy pitämään radikaalien yhteiskunnallisten muutosten aikaa konservatiivisena ideaalina. En usko, että konservatiivit itsekään pitävät vaatimuksiaan tai toiveitaan toteuttamiskelpoisina. Konservatiivisuus lienee vain tapa lievittää eksistentiaalista ahdistusta. Oman ahdistuksen projisoiminen muihin kohdistuviksi vaatimuksiksi on kelvoton yhteiskuntapoliittinen ohjelma. Jotain muuta saavat konservatiivit keksiä.

Konservatismi tarkoittaa aina totalitarismia, jossa poikkeamat väkivallan uhalla ylläpidetystä yhtenäiskulttuurista on ankarasti sanktioitu. Siinä järjestelmässä konservatiiviset ”keskitysleirin vahtimestarit” ovat valtaa pitävä eliitti.

Suomen eduskuntavaaleihin on vielä kuukausi aikaa, mutta keskitysleirin vahtimestarit ovat jo aktivoituneet.

Kristittyjen ehdokkaiden yhteiskuntapolitiikan perusteet?

Kerta toisensa jälkeen ainakin Yhdysvalloissa (ja muutamalla suomalaisella keskustelupalstalla) törmää vaatimukseen, että yhteiskuntapolitiikka, sisältäen lainsäädännön, olisi revittävä Raamatusta, siis siitä Raamatun versiosta/käännöksestä/kaanonista, mitä kukin lukee. Toisaalta aika harva kristillisen yhteiskuntapoliittisen vaatimuksen esittäjä tuntee käyttämänsä Raamatun version väitteitä. Vielä harvempi tuntee kristinuskon varhaisten uskonnonfilosofien/yhteiskuntafilosofien keskenään ristiriitaisia näkemyksiä.

Ei tarvitse kuin lukea säilyneitä kirkkoisien kirjoituksia, niin kristinusko yhtenäisenä yhteiskuntapoliittisena kantana uppoaa syvään suohon.

Miten Tertullianuksen poleemisistakin kirjoituksista voi tehdä nykyaikaa koskevan yhteiskuntapoliittisen vaatimuksen? Jo Origenes oli tietoinen eri Vanhan Testamentin käännösten ristiriitaisuudesta. Samoin hän tiesi tuolloisten Uuden Testamentin käännösten ongelmista. Kaiken lisäksi Origenes oli filosofisilta näkemyksiltään platonilainen. Tästäkö pitäisi vetää yhteiskuntapolitiikkaa? Tilannetta ei paranna, että Eusebius Kesarealaisen kirkkohistoria on ristiriidassa tuolta ajalta säilyneiden muiden dokumenttien kanssa. Lisäksi voisi ottaa esille Polykarpoksen ja Irenaeuksen.

Tässä ei ole edes vielä mainittu Markionia tai ensimmäisen ja toisen vuosisadan gnostilaisia, jotka hekin vaikuttivat yhteiskuntapoliittisiin näkemyksiin.

Kaikki tämä tapahtui jo ennen Augustinusta, eikä tilanne parane hänenkään kirjoitustensa myötä. Tilanne menee aina vain mielipuolisemmaksi.

Nyt kun Suomessakin eduskuntavaalit lähenevät, niin pikaisen vilkaisun perusteella ehdokkaina on henkilöitä, jotka ajavat kristillistä yhteiskuntapolitiikkaa. Mikäpä siinä.

Vaikka ei ottaisikaan kantaa siihen, oliko kukaan em. kirkkoisistä millään tavoin oikeassa, vaan perustaisi yhteiskuntapoliittiset vaatimukset pelkästään oletettuihin Jeesuksen sanomisiin, niin silloinkin edessä on umpikuja.

Yhdysvalloissa suosittu King James Bible perustuu bysanttilaiseen tekstiperheeseen. Käännöskriteereitä näyttää olevan tolkuttoman iso joukko. Omanakin elinaikanani on ilmestynyt lähes 20 käännöstä englanniksi. Mahdollisesti käännöksiä on enemmänkin, mutta en vain ole kuullut niistä. Suomessa käännöksiä on kai sitten paljon vähemmän, mutta niidenkin tekstuaaliset erot mahdollistavat varsin mielipuolisetkin tulkinnat.

Eduskuntavaaleissa ehdokkaina olevien vakaumuksellisten kristittyjen luulisi selvittävän potentiaalisille äänestäjilleen, miten he ovat johtaneet ”kristilliset” yhteiskuntapoliittiset vaatimuksensa. Mihin lähteisiin ja mihin versioihin he perustavat ohjelmansa?

Olen pitänyt esim. Päivi Räsästä älykkäänä ja oppineena, mutta uskonnon suhteen harhaisena, joten hän ehkä saattaisi pystyä vastaamaan pienellä miettimisellä kysymyksiini. Mika Niikolta ja Teuvo Hakkaraiselta en edes odottaisi vastauksia.

USA:ssa ehdokkailta toisinaan kysytään tässä käsiteltyjä kysymyksiä. Vastauksena on melkein poikkeuksetta vaikeneminen. Suomalaisessa vaalikirjoittelussa en ainakaan ole vielä huomannut vastaavia kysymyksiä.

Jeesuksen dekonstruktio

Jos Raamatusta poistetaan kaikki myyttinen ja draamallinen aines, niin jäljelle ei jää juuri mitään. Koko Raamattu saadaan mahtumaan muutamaan kymmeneen sivuun. Thomas Jeffersonin tällä tavalla dekonstruoidussa Raamatussa oli 40 sivua.

Taannoin toimi sellainenkin raamatuntutkijoiden yhteisö kuin Jesus Seminar. He päätyivät sellaiseen tulokseen, että vain 18 prosenttia väitetyistä Jeesuksen sanomisista saattoivat pitää paikkansa. Jesus Seminarin metodologia ei oikein täytä tiukkoja tieteellisiä kriteereitä, mutta onhan tuollainen luku jollain tavoin suuntaa antava. Useimpien Jesus Seminarin jäsenten ontologinen sitoumus oli kuitenkin luokkaa: Joku henkilö oli olemassa, joka oli evankeliumien Jeesuksen esikuva. Toki tällainen sitoumus voidaan tehdä, mutta dokumentaariset lähteet eivät oikein tue sitoumusta. Raamatuntutkijoiden keskuudessa em. minimalistinen sitoumus on hyvin yleinen. Myyttiteoreetikot ovat ainakin vielä vähemmistössä.

Kun Uuden Testamentin Jeesuksen sanomisia dekonstruoidaan, niin paralleeleja löytyy vanhemmista myyteistä. Samanlaisia myyttejä ovat myytit Romuluksesta, Herkules-myytti on sekin hyvin samanlainen, eikä Adonis-myyttikään juuri eroa Jeesus-myytistä.

Jeesuksen dekonstruktio yksinkertaisesti tuhoaa Jeesuksen ainutlaatuisuuden. Ainakin amerikkalaisissa pappisseminaareissa dekonstruktio ei ole suosiossa – päinvastoin. Niissä laitoksissa dekonstruktiosta on tullut synonyymi destruktiolle. Jossain mielessä asia onkin noin. Dekonstruktio ei lähde siitä, että jokin teologinen dogma olisi hyväksyttävä sellaisenaan vaan dogma voidaan purkaa osiin, dogmaa voidaan suhteuttaa muihin vastaaviin jne. Usein tuloksena on todella se, että dogman ”totuudelta” putoaa kaikki pohja. Onhan se destruktiivista varsinkin jos pitää tiukan dogmaattisesti kiinni Raamatun ainutlaatuisesta erehtymättömyydestä.

Jeesuksen dekonstruktion perusteella Uudesta Testamentista on yhä vaikeampi muokata sellaista auktoriteettia, että kyseistä myyttistä teosta voitaisiin käyttää yhteiskuntapoliittisena toimintaohjelmana. Raamatunlauseilla ei voi legitimoida esimerkiksi Suomen eduskunnan säätämiä lakeja.

Jeesuksen teologinen dekonstruktio siirtää näkökulman absoluuttisesta kulttuurihistorialliseksi. Tällainen lienee yleinen suuntaus protestanttisissa teologisissa tiedekunnissa, joissa Raamattua tutkitaan kulttuuriartefaktina ilman ontologista sitoumusta jonkin transsendentin eksistenssistä.

Kirjasuosituksena Robert M. Price: Deconstructing Jesus (2000).