Konservatismi on kelvotonta

Aina kun joku haaveilee konservatismista yhteiskuntapoliittisena ohjelmana, kaikkien hälytyskellojen pitäisi soida.

Konservatismi määritelmällisestä sisällöstä riippumatta tarkoittaa taantumista, kaiken edistyksen pysähtymistä, jonka seurauksena on surkea elämä kaikille, myös niille konservatiiveille.

Silloin tällöin suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa kirjoittelussa törmää jonkin myyttisen menneisyyden tavoitteluun. Usein viitataan esim. 1950-lukuun ideaalitilana, jolloin konservatismi oli voimissaan. Tämä on tietenkin myytti.

Suomalainen yhteiskunta oli hyvinkin radikaali heti Toisen maailmansodan päättymisestä. Yhteiskunnalliset jännitteet kilpailevien poliittisten ryhmien välillä tuotti hyvinkin edistyksellisiä ratkaisuja. 50-luku ei ollut mikään konservatiivisen yhtenäiskulttuurin kulta-aikaa. Muutosvaatimukset olivat tuolloin jo sitä luokkaa, etteivät tuolloiset konservatiivit pystyneet säilyttämään asemiaan.

Vaatii rankkaa revisionistista historiankirjoitusta, jos pystyy pitämään radikaalien yhteiskunnallisten muutosten aikaa konservatiivisena ideaalina. En usko, että konservatiivit itsekään pitävät vaatimuksiaan tai toiveitaan toteuttamiskelpoisina. Konservatiivisuus lienee vain tapa lievittää eksistentiaalista ahdistusta. Oman ahdistuksen projisoiminen muihin kohdistuviksi vaatimuksiksi on kelvoton yhteiskuntapoliittinen ohjelma. Jotain muuta saavat konservatiivit keksiä.

Konservatismi tarkoittaa aina totalitarismia, jossa poikkeamat väkivallan uhalla ylläpidetystä yhtenäiskulttuurista on ankarasti sanktioitu. Siinä järjestelmässä konservatiiviset ”keskitysleirin vahtimestarit” ovat valtaa pitävä eliitti.

Suomen eduskuntavaaleihin on vielä kuukausi aikaa, mutta keskitysleirin vahtimestarit ovat jo aktivoituneet.

Kristittyjen ehdokkaiden yhteiskuntapolitiikan perusteet?

Kerta toisensa jälkeen ainakin Yhdysvalloissa (ja muutamalla suomalaisella keskustelupalstalla) törmää vaatimukseen, että yhteiskuntapolitiikka, sisältäen lainsäädännön, olisi revittävä Raamatusta, siis siitä Raamatun versiosta/käännöksestä/kaanonista, mitä kukin lukee. Toisaalta aika harva kristillisen yhteiskuntapoliittisen vaatimuksen esittäjä tuntee käyttämänsä Raamatun version väitteitä. Vielä harvempi tuntee kristinuskon varhaisten uskonnonfilosofien/yhteiskuntafilosofien keskenään ristiriitaisia näkemyksiä.

Ei tarvitse kuin lukea säilyneitä kirkkoisien kirjoituksia, niin kristinusko yhtenäisenä yhteiskuntapoliittisena kantana uppoaa syvään suohon.

Miten Tertullianuksen poleemisistakin kirjoituksista voi tehdä nykyaikaa koskevan yhteiskuntapoliittisen vaatimuksen? Jo Origenes oli tietoinen eri Vanhan Testamentin käännösten ristiriitaisuudesta. Samoin hän tiesi tuolloisten Uuden Testamentin käännösten ongelmista. Kaiken lisäksi Origenes oli filosofisilta näkemyksiltään platonilainen. Tästäkö pitäisi vetää yhteiskuntapolitiikkaa? Tilannetta ei paranna, että Eusebius Kesarealaisen kirkkohistoria on ristiriidassa tuolta ajalta säilyneiden muiden dokumenttien kanssa. Lisäksi voisi ottaa esille Polykarpoksen ja Irenaeuksen.

Tässä ei ole edes vielä mainittu Markionia tai ensimmäisen ja toisen vuosisadan gnostilaisia, jotka hekin vaikuttivat yhteiskuntapoliittisiin näkemyksiin.

Kaikki tämä tapahtui jo ennen Augustinusta, eikä tilanne parane hänenkään kirjoitustensa myötä. Tilanne menee aina vain mielipuolisemmaksi.

Nyt kun Suomessakin eduskuntavaalit lähenevät, niin pikaisen vilkaisun perusteella ehdokkaina on henkilöitä, jotka ajavat kristillistä yhteiskuntapolitiikkaa. Mikäpä siinä.

Vaikka ei ottaisikaan kantaa siihen, oliko kukaan em. kirkkoisistä millään tavoin oikeassa, vaan perustaisi yhteiskuntapoliittiset vaatimukset pelkästään oletettuihin Jeesuksen sanomisiin, niin silloinkin edessä on umpikuja.

Yhdysvalloissa suosittu King James Bible perustuu bysanttilaiseen tekstiperheeseen. Käännöskriteereitä näyttää olevan tolkuttoman iso joukko. Omanakin elinaikanani on ilmestynyt lähes 20 käännöstä englanniksi. Mahdollisesti käännöksiä on enemmänkin, mutta en vain ole kuullut niistä. Suomessa käännöksiä on kai sitten paljon vähemmän, mutta niidenkin tekstuaaliset erot mahdollistavat varsin mielipuolisetkin tulkinnat.

Eduskuntavaaleissa ehdokkaina olevien vakaumuksellisten kristittyjen luulisi selvittävän potentiaalisille äänestäjilleen, miten he ovat johtaneet ”kristilliset” yhteiskuntapoliittiset vaatimuksensa. Mihin lähteisiin ja mihin versioihin he perustavat ohjelmansa?

Olen pitänyt esim. Päivi Räsästä älykkäänä ja oppineena, mutta uskonnon suhteen harhaisena, joten hän ehkä saattaisi pystyä vastaamaan pienellä miettimisellä kysymyksiini. Mika Niikolta ja Teuvo Hakkaraiselta en edes odottaisi vastauksia.

USA:ssa ehdokkailta toisinaan kysytään tässä käsiteltyjä kysymyksiä. Vastauksena on melkein poikkeuksetta vaikeneminen. Suomalaisessa vaalikirjoittelussa en ainakaan ole vielä huomannut vastaavia kysymyksiä.

Jeesuksen dekonstruktio

Jos Raamatusta poistetaan kaikki myyttinen ja draamallinen aines, niin jäljelle ei jää juuri mitään. Koko Raamattu saadaan mahtumaan muutamaan kymmeneen sivuun. Thomas Jeffersonin tällä tavalla dekonstruoidussa Raamatussa oli 40 sivua.

Taannoin toimi sellainenkin raamatuntutkijoiden yhteisö kuin Jesus Seminar. He päätyivät sellaiseen tulokseen, että vain 18 prosenttia väitetyistä Jeesuksen sanomisista saattoivat pitää paikkansa. Jesus Seminarin metodologia ei oikein täytä tiukkoja tieteellisiä kriteereitä, mutta onhan tuollainen luku jollain tavoin suuntaa antava. Useimpien Jesus Seminarin jäsenten ontologinen sitoumus oli kuitenkin luokkaa: Joku henkilö oli olemassa, joka oli evankeliumien Jeesuksen esikuva. Toki tällainen sitoumus voidaan tehdä, mutta dokumentaariset lähteet eivät oikein tue sitoumusta. Raamatuntutkijoiden keskuudessa em. minimalistinen sitoumus on hyvin yleinen. Myyttiteoreetikot ovat ainakin vielä vähemmistössä.

Kun Uuden Testamentin Jeesuksen sanomisia dekonstruoidaan, niin paralleeleja löytyy vanhemmista myyteistä. Samanlaisia myyttejä ovat myytit Romuluksesta, Herkules-myytti on sekin hyvin samanlainen, eikä Adonis-myyttikään juuri eroa Jeesus-myytistä.

Jeesuksen dekonstruktio yksinkertaisesti tuhoaa Jeesuksen ainutlaatuisuuden. Ainakin amerikkalaisissa pappisseminaareissa dekonstruktio ei ole suosiossa – päinvastoin. Niissä laitoksissa dekonstruktiosta on tullut synonyymi destruktiolle. Jossain mielessä asia onkin noin. Dekonstruktio ei lähde siitä, että jokin teologinen dogma olisi hyväksyttävä sellaisenaan vaan dogma voidaan purkaa osiin, dogmaa voidaan suhteuttaa muihin vastaaviin jne. Usein tuloksena on todella se, että dogman ”totuudelta” putoaa kaikki pohja. Onhan se destruktiivista varsinkin jos pitää tiukan dogmaattisesti kiinni Raamatun ainutlaatuisesta erehtymättömyydestä.

Jeesuksen dekonstruktion perusteella Uudesta Testamentista on yhä vaikeampi muokata sellaista auktoriteettia, että kyseistä myyttistä teosta voitaisiin käyttää yhteiskuntapoliittisena toimintaohjelmana. Raamatunlauseilla ei voi legitimoida esimerkiksi Suomen eduskunnan säätämiä lakeja.

Jeesuksen teologinen dekonstruktio siirtää näkökulman absoluuttisesta kulttuurihistorialliseksi. Tällainen lienee yleinen suuntaus protestanttisissa teologisissa tiedekunnissa, joissa Raamattua tutkitaan kulttuuriartefaktina ilman ontologista sitoumusta jonkin transsendentin eksistenssistä.

Kirjasuosituksena Robert M. Price: Deconstructing Jesus (2000).

Totuuden kategoria on täytetty fiktioilla

Joku filosofi (saattoi olla Nietzsche) sanoi jotain sen suuntaista kuin että totuuden kategoria on tyhjä kunnes täytät sen suosimallasi fiktiolla.

Tämä pätee erityisen hyvin minkä tahansa maagisen ajattelun harjoittajan väitteisiin. He puhuvat totuudesta tai Totuudesta, mutta todennettavaa referenssiä väitteillä ei ole. He lataavat totuuden kategorian täyteen omia uskonnollisia ”totuuksiaan”, mutta jonkin asian tai ilmiön nimeäminen totuudeksi ei tee väitteestä totta.

Kristityt ovat onnistuneesti täyttäneet totuuden kategorian omilla fiktioillaan.

Totuuden kategoriaan sisällytetään sellainen fiktio, että länsimainen demokratia perustuisi juutalais-kristillisiin arvoihin. Tämä on yksinkertaisesti fiktio.

Juutalais-kristilliset arvot ja kaikki muu siihen liittyvä ei ole mikään uniikki monoliitti. Vanhan Testamentin vaikutteet on modifioitu vanhemmista vaikutteista, esim. Egyptistä, Babyloniasta jne. Uusi Testamentti on taas hellenistinen ja vaikutteita on myös revitty kyynikoilta, stoalaisilta yms. Kun kaikki vaikutteet pannaan tehosekoittimeen, niin tämän tulisi sitten jollain tavalla olla aivan uniikkia juutalais-kristillistä traditiota, mutta kun jo 1. vuosisadan kristillisyyskin oli kilpailevien kulttien ja lahkojen kiistelyä, niin sellainenkaan ei kelpaa perustaksi; ei varsinkaan sille mitä kutsutaan länsimaiseksi demokratiaksi.

Edistys on usein alkanut jumalanpilkasta. Uskonnolliset instituutiot ovat systemaattisesti olleet muutosta vastaan. Parhaimmillaankin juutalais-kristillisistä arvoista johdettu yhteiskuntapolitiikka on ollut sääty-yhteiskunta, jossa papistolla on ollut joukko erioikeuksia ja erivapauksia.

Yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja moni muu vastaava arvo on ollut vaatimus erioikeuksia ja erivapauksia vastaan. Vuosisatojen kuluessa ”kirkko” on joutunut perääntymään vaatimusten edessä ja tässä on sitten konnailtu väittämällä, että juutalais-kristilliset arvot ovat demokraattisia. Saman käsittelyn ovat saaneet myös sananvapaus ja uskonnonvapaus. Niitäkin on vastustettu, mutta kun vaatimusten teho on kasvanut ylivoimaiseksi, niin niitä koskeva totuuden kategoria on täytetty fiktiolla, että ne olisivat juutalais-kristillisen tradition mukaisia.

Vuosia sitten Seth Andrews kävi läpi The Thinking Atheist –podcastissa seikkoja, jotka kristinusko on kaapannut omaan käyttöönsä. Andrewsin analyysi alkoi ns. kristillisistä juhlapäivistä, joiden alkuperä on pakanallinen, mutta jotka on vain nimetty uudelleen. Andrews jatkaa analyysia sillä, kuinka monia kannatettavia yhteiskunnallisia uudistuksia on vastustettu, mutta lopulta on taivuttu ja nimetty nuo uudistukset juutalais-kristillisiksi.

Totuuden kategoria on todellakin täytetty kaikenlaisilla fiktioilla. Siinä riittää perkaamista.

Myyttien ja mytologian tutkimuksesta

On oikeastaan aika hämmästyttävää, kuinka huonosti amerikkalaiset kristityt tuntevat Raamatun. Kymmenen vuotta sitten Yhdysvalloissa julkaistiin aihetta koskevan tutkimus, joka vahvisti hypoteesia. Ateistit tunsivat Raamatun paremmin. Mikä mahtaa olla tilanne nyt?

Pew Researchin tutkimuksen referaatti löytyy tuolta:

http://www.pewforum.org/2010/09/28/u-s-religious-knowledge-survey/

Samoin on myös hämmästyttävää, että kristityt tuntevat huonosti uskonsuuntauksensa historiaa. Ensimmäisellä vuosisadalla ja aikaisemmin Lähi-idässä kirjoiteltiin kaikenlaisia myyttisiä ja maagisia tarinoita. Jotkut dokumentit ovat säilyneet, useimmat ei. Ainuttakaan lähdettä ei ole, jonka mukaan Jeesus Nasaretilainen olisi ollut historiallinen henkilö.

Juuri mikään kristinuskon teksteissä ei ole millään tavoin originaalia. Kyse on aikaisempien tekstien revisioista ja tämä käsittää myös Vanhan Testamentin.  Muita myyttejä on sovitettu kulloisenkin tarpeen mukaan.

Kuolleet ja henkiin heränneet jumalat olivat nekin aivan tavallista touhua antiikissa. Ensimmäisenä tulee mieleen Osiris-myytti ja – kultti. Vastaavia löytyy Välimeren alueelta paljon. Moni tuolloinen lahko ja kuppikunta kierrätti mytologiaa sovittaen sen itselleen sopivaksi, mutta mitään reaalimaailman relevanssia niillä ei ole.

Näitä myyttejä jotkut sitten pitävät historiallisina dokumentteina. Jotkut sitten jopa vaativat, että myyteistä on johdettava kaikkia velvoittavaa lainsäädäntöä vuonna 2019.

Antiikin mytologia mukaan lukien Raamattuun päässeet tekstit ovat kieltämättä kiinnostavia. Niistä saa aika hyvän kuvan siitä kuinka primitiivistä maaginen ajattelu on ollut vuosituhansien kuluessa. Toisinaan haluaisi lukea oikeita myyttejä ja mytologiaa koskevia vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita, mutta valitettavasti monet mielenkiintoiset artikkelit ovat maksumuurin takana ja niistä pääsee lukemaan vain tiivistelmän. Tässä suhteessa tieteelliset julkaisut eivät ansaitse kehuja. Poikkeuksiakin toki löytyy.

Tuo alussa mainittu Pew:n tutkimus ei sano mitään siitä, kuinka hyvin kristityt tuntevat paralleelit myytit ja rinnasteisen mytologian. Arvelen, että uskova tuskin vaivaa paljon päätään pohtimalla myyttejä ja mytologiaa. Tuskinpa pastoritkaan informoivat asiasta yleisöään.

Maallistuminen etenee Ruotsissa

Seurakuntalainen kertoi siitä, kuinka ennusteiden mukaan Ruotsissa kirkon jäsenosuus laskee alle 50 prosentin vuoteen 2025 mennessä. Saman ennusteen mukaan vuonna 2030 jäsenosuus olisi 42,1 prosenttia.

Jäsenosuuden laskusta huolimatta luvut ovat suuria: neljä kymmenestä ihmisestä kuuluu organisaatioon, joka propagoi täysin todentamattomia asioita. Maagisen ajattelun tehokkuus on hämmästyttävä.

Samassa Seurakuntalaisen jutussa viitattiin myös Suomen tilanteeseen, mutta jäsenosuuden laskua ei nähty yhtä ”dramaattisena”. Vastaavan ennusteen mukaan jäsenosuus laskee Suomessa alle 50 prosentin vuoteen 2037 mennessä.

Aiemmin joku julkaisu (en muista minä) kertoi samansuuntaisesta kehityksestä Saksassa, jossa suurin kato on ollut protestanttien keskuudessa, vaikka myös katoliset ovat menettäneet kannatustaan, mutta eivät aivan yhtä jyrkästi.

Olen pitkään, oikeastaan vuosikymmeniä, hämmästellyt mikä saa ihmiset pysymään järjestön jäseninä, kun järjestön koko ideologia ja agenda perustuu katteettomiin lupauksiin. Selittäviä tekijöitä on esitetty parin tuhannen vuoden ajan, mutta mitään verifioitavaa perustetta ei ole löytynyt.

Kirkon yhteiskunnallisella merkityksellä on tietenkin yritetty legitimoida kirkon propagoimaa maagista ajattelua, mutta senkin uskottavuus alkaa hiipua.

Seurakuntalainen tiivistää Ruotsin tilanteen seuraavasti: Ruotsin kirkon analyysiyksikön raportista käy ilmi myös, että harvempi kuin joka viides 1990-luvulla syntynyt ruotsalainen pitää itseään kristittynä ja neljä kymmenestä kutsuu itseään ateistiksi.

Monet ad hominen -argumentit ovat päteviä

Ad Hominen –argumenttia pidetään filosofiassa tavallisesti alkeellisena argumentaatiovirheenä. Tähän on kuitenkin rationaalisia poikkeuksia siten, että ad hominemit ovat sekä valideja että relevantteja argumentteja, kun kyse on uskonnoista.

Ad Hominem soveltuu henkilöön, joka väittää jonkin jumalhahmon olemassa olevaksi ilman että hän pystyy demonstroimaan väitteensä totuutta. Sama pätee luomiskertomuksen propagoijiin, neitseellisen syntymän häröileviin puolestapuhujiaan. Sama pätee kuolleiden heräämisiin. Oikeastaan jokaista raamatunlausetta voidaan tarkastella erikseen ja tuloksena on aina silkkaa paskapuhetta, joka tekee väitteen esittäjästä paskanpuhujan. Kun raamatunlauseet asetetaan universaaliin kontekstiin, niin nämä paskanpuhujat uppoavat entistä syvemmälle. Tällöin henkilöön käyvät ad hominem argumentit ovat aivan liian kilttejä kuvaamaan ko. henkilön positiota.

Minkään maailmassa esiintyvät uskonnon apologeetat ansaitsevat kaikki mahdollisimmat ad hominemit siihen asti kunnes he pystyvät todentamaan väitteidensä totuuden.

Otetaan esimerkki: Kristityt mielellään esittävät, että hinduismin, buddhalaisuuden, islamin yms. proponentit ovat väärässä. Jos he kuitenkin soveltavat samoja kriteereitä omaan uskontoonsa, niin he ovat yhtä väärässä. Jälleen ad hominemit ovat valideja.

John W. Loftus julkaisi vuonna 2013 kirjan Outsider Test of Faith: How to Know Which Religion Is True.

Loftusin lähtökohta on se, että kristityt käyttävät tiettyjä kriteereitä osoittaakseen kuinka naurettavia muut uskonnot ovat, mutta ohittavat samat kriteerit, jotka koskevat heidän hellimäänsä uskonsuuntausta.

Tästä tullaan siihen, että ad hominen –argumentit pätevät kaikkiin – ihan kaikkiin -  uskontoihin. Paskapuhujaa tulee sanoa paskanpuhujaksi. Tämä on tietenkin ad hominen, mutta paskanpuhuja on paskanpuhuja kunnes esittää luotettavat todisteet oman suuntauksensa faktuaalisuudesta. Omien aivojen tuottamat impressiot eivät ole todisteita. Tähän kiinnitti huomiota David Hume jo 250 vuotta sitten.

Tähän mennessä kaikki ad hominemit ovat olleet päteviä uskontoja koskevien väitteiden yhteydessä. Ei ole mitään viitteitä siitä, että asiaan olisi tulossa muutosta; ei vaikka apologeetat kuinka hioisivat argumenttejaan.