Uhanalaiset teksasilaiset grillikyljykset

Vaaliblogi

Marraskuun 2. 2018 perjantai

Edellisessä postauksessani oli vähän juttua entisestä republikaaninen poliittisesta strategista Rick Wilsonista.

Wilson oli suunnittelemassa Ted Cruzin presidentinvaalikampanjaa vuoden 2016 vaalikierroksella. Cruz oli republikaanien esivaaleissa viimeinen pystyssä pysynyt ehdokas Donald Trumpia vastaan. Sittemmin myös Cruz alkoi myötäillä Trumpia. Tästä hän on juuri nyt maksamassa kovaa hintaa kannatuksen laskuna.

Teksasin senaattorinvaalit ovat ennakkotietojen mukaan kääntymässä tasaväkiseksi kamppailuksi Cruzin ja Beto O’Rourken välillä. Vielä alkuvuodesta Cruzia pidettiin yhtenä varmimpana senaattorin paikkansa uusijana. Itse kyllä arvelen O’Rourken kannatusluvuissa olevan demokraateille tyypillistä ilmaa. Tasaväkiset kamppailut ovat monissa viime vuosikymmenten vaaleissa kääntyneet republikaanien hyväksi varsin turvallisella marginaalilla. Poikkeuksen tekee vuoden 2000 presidentinvaalit, jolloin vaalitulos vahvistettiin vasta tiukan väännön jälkeen Korkeimman oikeuden puututtua peliin.

Nyt kun Wilson ei ole enää Cruzin kampanjansa mukana, niin Cruzin nykyiset strategit ovat keksineet yhden hulluimmista väitteistä koskien demokraattien vastaehdokasta O’Rourkea. Cruzin taustalla vaikuttavan PAC:n (Political Action Committee) kustantamassa mainoksessa väitettiin, että jos O’Rourke valitaan uudeksi Teksasin senaattoriksi, niin hän kieltää grillijuhlat Teksasissa.

Tuo mainos taidettiin vetää kierrosta yhden esityskerran jälkeen. Rick Wilsonin on kuitenkin hupaillut sen kustannuksella.

Senaattorin toimivaltaan ei kuulu tehdä yhtään mitään grillijuhlien suhteen siinä osavaltiossa, josta hänet on valittu. En silti olisi lainkaan yllättynyt, jos joku ottaisi tuollaisen väitteen tosissaan.  Jos oikein pinnistän muistiani, tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun republikaanit väittivät, että demokraatit vievät grillikyljyksetkin.

Teksasin kuvernöörin toimivaltaan grillijuhlien kieltäminen saattaa kuulua. Asia käsiteltäisiin osavaltion lakiasäätävissä elimissä. Tuskinpa tällaiseen urakkaan kukaan ryhtyisi. Lopulta grillijuhlia säätelee kunkin kaupungin järjestyssääntö ja siitä taas päättävät kunnanvaltuustot.

Olkoon tämä vain yksi esimerkki siitä, kuinka hölmöä ja utopistista vaalimainonta on Yhdysvalloissa.

* * *

Muutama päivä sitten Rick Wilson esitti näkemyksiään siitä, mitä demokraattien tulisi huomioida, jos he haluavat saada vaalivoiton republikaaninen vahvoilla tukialueilla.

Wilson sanoi, että demokraattien ei tulisi puhua mitään aseista. Potentiaaliset itsenäiset äänestäjät suhtautuvat torjuvasti aseenkanto-oikeuden rajoituksiin. Jostain syystä tämä kysymys on kovin tärkeä ns. punaisilla alueilla. Sinisillä seuduilla aseet eivät aiheuta samanlaista kiihkoa.

En tosin osaa sanoa, miten aseisiin tulisi suhtautua, jos ne eivät kelpaa edes vaalikampanjan sivuteemaksi. Aseet ja niiden saatavuus ovat USA:ssa iso ongelma.

Seuraavia presidentinvaaleja silmälläpitäen Wilson ohjeisti demokraatteja valitsemaan mahdollisimman esiintymistaitoisen, sanavalmiin ja mahdollisimman räiskyvän ehdokkaan. Tämä sillä reunaehdolla, että Donald Trump on republikaanien presidenttiehdokas vuonna 2020.

Kaksi vuotta on pitkä aika nopeasti muuttuvassa maailmassa.

* * *

Tällä vaalikierroksella on vainajatkin valjastettu politikoimaan. Aika monessa puheohjelmassa, erityisesti podcasteissa, on viitattu vuonna 1991 kuolleeseen republikaanien strategiin Lee Atwateriin. Atwater menehtyi nelikymppisenä aivokasvaimeen. Hän on kuitenkin yksi republikaanien strategian luojista ja tuo strategia on osoittautunut varsin toimivaksi vaaleista toiseen.

Atwaterin arsenaaliin kuului rasismi, joka useimmiten oli kuitenkin hienovaraista piilorasismia. Jollain tavoin mutkan kautta Atwater aina onnistui vetoamaan etelävaltioiden valkoisen väestönosan pelkoihin. Uhkakuvien luomisen poliittisena toimintaohjelmana on kaiketi paljon Lee Atwaterin ansiota.

Nixonin aikana aloitettua etelän strategiaa (Southern Strategy) Atwater jalosti Reaganin presidentinvaalikampanjoissa. Tuota menneisyydestä tuttaa strategiaa sovelletaan jälleen kerran. Valitettavasti se toimii.

Republikaanien puheohjelmissa on tappion uhatessa toistuvasti kysytty: ”Mitä  Lee Atwater nyt tekisi?”

Kongressivaalien kisastudion Roadhouse Blues

Vaaliblogi

Marraskuun 1. 2018 torstai

Tunnelma kongressivaalien kisastudiossa tihenee pelin käydessä aina vain likaisemmaksi. Taustalla soi The Doorsin Roadhouse Blues: ”Yeah, We’re going to the roadhouse…We’re gonna have a real…Good Time!”

Asioiden ollessa aivan jotakuinkin perseelllään kannattaa lähteä roadhouseen. Paikallisessa roadhousessa järjestetään ensi viikolla kaljanhuuruinen kisastudio. Aion osallistua, mutta siitä sitten lisää ensi viikolla. Hauskaa voi pitää puoluekannasta riippumatta, useimmilla kun ei edes ole puoluekantaa. Itsekin olen rekisteröitynyt independentiksi.

Los Angelesin paikallisilla kaapelikanavilla pyörii joukko vaalimainoksia; niin demokraattien kuin republikaaninen maksamia mainoksia. Tässä maailmankolkassa mainokset eivät ole niin vittumaisen vihamielisiä kuin esimerkiksi Teksasissa. Videoklipit muiden alueiden mainoksista ovat riemastuttavan kömpelöitä salaliittoteorioita viljeleviä huumoripläjäyksiä. Jostain kumman syystä juuri republikaanit ovat luoneet kaikkein kreiseimmät mainokset. Mitään muuta ei oikein voi odottaakaan totuuden jälkeistä aikaa eläviltä fanaatikoilta.

Kävin kroolaamassa muutaman altaan mitan ja allasbaarissa törmäsin hyvään ystävääni. Olimme molemmat samaa mieltä, että ensi viikon vaalit ovat tärkeimmät vaalit amerikkalaisen demokratian kannalta omana elinaikanamme. Olimme myös samaa mieltä, että vaalit ovat jotenkin vaisut. Monet ovat jo väsyneet myrkylliseen politikointiin, jota on jatkunut vuosikymmenten ajan. Syyttävä sormi osoittaa kohti konservatiiveja ja aivan erityisesti republikaaneja kohti.

Tuskin maltan odottaa roadhousen kisastudiota.

* * *

Yksi huolen aiheeni koskien ensi viikon vaalien jälkipelejä on se, että demokraattien mahdollisen vaalivoiton jälkeen republikaanien taakse ryhmittyneet kuppikunnat aloittavat laajamittaisen väkivaltakampanjan.

Tappion koittaessa kostomentaliteetti saattaa saada vallan aika monesta sekopäästä. Yhdysvallat on tässäkin asiassa ääripäiden maa: toisaalta on miljoonia erittäin fiksuja ihmisiä, toisaalta taas hurjan iso joukko sekopäitä, jotka ilman muuta olisivat psykiatrisen hoidon tarpeessa, mutta eivät saa apua tai eivät osaa etsiä omatoimisesti apua.

Edellisen perusteella heitänkin ilman hypoteesin: maltillisten keskilinjan kulkijoiden sekä absoluuttinen että suhteellinen lukumäärä on pienentynyt. Kicksit saa vain ääri-ilmiöistä, eikä maltillisella harkitsevaisuudella ole juuri sijaa, ei ainakaan julkisessa debatissa ja politiikassa silloin kun kyse on republikaaneista. Ihminen saattaa toimia monissa asioissa rationaalisesti, mutta sitten jossain toisessa asiassa aivot lukkiutuvat johonkin ääri-moodiin ja rationaalisuus saa mennä.

Historioitsijoilla on huima tehtävä edessään. Heidän tulee dokumentoida ja analysoida, kuinka republikaaneista tuli ääripuolue, kuinka kaikki edes alkeelliseen ajatteluun kykenevät konservatiivit häädettiin puolueesta. Osa kyllä lähti ihan itse.

Ennen samaan puolueeseen mahtuivat taloudelliset konservatiivit, sosiaalisten kysymysten suhteen konservatiivit, ulkopoliittiset konservatiivit jne. Yhdistävänä tekijänä oli arvokonservatismi, joka sekin oli GOP:n nykykriteerien mukaan liian liberaalia. Noihin konservatiivisuuden eri muotoihin päti myös se, että ne johdettiin jollain tavoin reaalimaailman tilanteesta. Nykyinen konservatismi, tai se mitä Amerikassa käsitetään konservatismiksi, tarkoittaa…Kuka tietää mitä? Konservatismi vaikuttaa kokoelmalta vihamielisiä sloganeita. Hyvin sellainen onkin tehonnut lähes puoleen amerikkalaisista äänestäjistä.

Tästä ei ole kuin 20-30 vuotta kun GOP oli ”asiantuntijoiden” puolue. Akateemisesti koulutetut äänestivät mielellään republikaaneja. GOP oli tuolloin vielä oikea porvaripuolue. Demokraateille jäi ns. jämäväestö. Muinaisia republikaaneja olisi voinut kutsua myös keskitien teknoraateiksi.

Sitten tapahtui muutos, ei yhdessä yössä, vaan vuosien kuluessa. GOP tarjosi foorumin mitä ikävimmille ihmisjoukoille valtavirtaistamalla ääri-ilmiöt. Republikaanit ovatkin nykyään redneck-puolue, jonka suojissa kaikki iljettävyydet ovat vapaita toteuttamaan itseään pidäkkeettömästi. Redneckit kiljuvat korkealta ja kovaa: ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!” Vanhan ajan redneckit eivät kuitenkaan omien havaintojeni mukaan olleet vihamielisen väkivaltaisia.

Vuoden 2018 vaalikierroksen ehdokasasettelussa oli viitteitä siitä, kuinka häiriintyneeksi republikaaninen puolue on mennyt. Republikaanien esivaaleissa vanhat maltilliset republikaanit, ne joita puolueessa vielä oli jäljellä. kärsivät tappion. Puolue onkin nyt yhtä kuin trumpistit ja ideologiana on trumpismi. Tuolla ideologialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Donald Trumpin kanssa. Siihen Donaldin älykkyys ei millään riitä. DT onkin vain fasadi, jonka taakse kätkeytyy kaikkein pimein amerikkalainen politiikka ja politikointi.

Republikaanisen puolueen kaappaus lienee aivan ainutlaatuinen länsimaiden poliittisessa historiassa. Samanlaista vallankaappausta ei ihan äkkiä tule mieleen, ei ainakaan vastaavassa mittakaavassa. Vastaavia puolueita on perustettu ja niitä on kuollut, mutta yhtä ison olemassa olevan puolueen kaappausta ei kaiketi ole tapahtunut.

On myös perin ikävää, että maltilliset republikaanit ovat saaneet vakavasti otettavia tappouhkauksia puoluetovereidensa ja republikaaneja äänestävien ihmisten toimesta. Ei siis ole lainkaan yllättävää, että nämä maltilliset ovat jättäneet puolueen. Nykyään he identifioivat itsensä riippumattomiksi konservatiiveiksi. Heillä ei vain ole enää ketään, jota he voisivat äänestää, sillä demokraattien riveihin he eivät siirry.

* * *

Yhden mielenkiintoisimpia analyyseja on esittänyt Rick Wilson. Siinä on sanavalmis ja kaiken lisäksi hauska entinen republikaanien poliittinen strategi. Hän jos kuka on kuulunut republikaanien sisäpiirin. Pikaisen tsekkauksen perusteella Wilsonista löytyy aika monta youtube-videota. Rick Wilson on myös kirjoittanut monen lehtijutun ohella kirjan Everything Trump Touches Dies.

Wilson kiinnostui politiikasta seuratessaan vuoden 1980 vaalikampanjaa Jimmy Carter vs. Ronald Reagan. Vuonna 1984 hän pääsi äänestämään ensimmäistä kertaa ja äänesti Reagania toiselle kaudelle. Vuonna 1988 hän oli jo itse aktiivisesti mukana George H.W. Bushin vaalikampanjassa. Sittemmin Wilson on ollut suunnittelemassa kymmeniä, ehkä jopa satoja, kampanjoita ruohonjuuritasolta aina valtakunnallisiin kampanjoihin asti.

Mielenkiintoisen sisäpiirin näkemyksen Wilson tarjoaa kertomuksella Rudy Giulianista, entisestä New Yorkin pormestarista. Rudy sai ihan ansaitusti tittelin ”America’s Mayor” 911:n yhteydessä. Ennen pormestarin uraansa Giuliani oli syyttäjänä aika monessa mafiaoikeudenkäynnissä. Wilson suunnitteli Giulianin kampanjan silloin kun Giuliani oli ehdolla New Yorkin pormestariksi. Lopulta Rudy Giuliani myi itsensä ja rehellisyytensä.

Nykyään Rudy Giuliani onkin Donald Trumpin henkilökohtainen asianajaja. Jotta en paljastaisi ihan koko juonta, niin sanon vain, että Wilsonin mukaan Giulianissa kiteytyy henkilönä kaikki se mikä meni vikaan republikaanisessa puolueessa. Se on aika kovan luokan väite, mutta Rick Wilson perustelee väitteensä hyvin.

* * *

Demokraattien ongelma on tällä vaalikierroksella sama kuin ennenkin: asiakysymykset ovat kärsineet inflaation, eikä asiakysymyksillä enää kerätä ääniä. No paikallisvaaleissa kyllä, mutta ei liittovaltion kongressivaaleissa.

Vaaleista on tullut spektaakkeleita ja spektaakkeleita republikaanit ovat erinomaisia järjestämään. Tarvitaan muutakin kuin savukone ja taustakangas. Republikaanien vaalitilaisuudet ovat lähempänä uskonnollista hurmosta, sitä kreiseintä amerikkalaista uskonnollista hurmosta, kuin reaalimaailman asiakysymyksiin keskittyvää perinteistä poliittista kokousta.

Demokraattien ongelma on myös puutteellinen statistiikan hyödyntäminen. Tai kyllähän demokraatit keräävät tilastotietoja, mutta he eivät osaa tulkita dataa saati jalostaa sitä tiedoksi. Demokraatit tosin tietävät, mitä ihmiset haluavat, mutta he eivät tiedä, miten aktivoida äänestäjät. Oppositiossa on amerikkalaisen järjestelmän rakenteesta johtuen vaikea ajaa ihmisten tärkeinä pitämiä asioita.

Oikein odotan demokraattien selityksiä, jos toivottua ”sinistä aaltoa” ei tulekaan. Mitään demokraatit eivät ole oppineet vuosien rämpimisestä.

Republikaaniset terroristit, kongressivaalit, kisastudio

Vaaliblogi

Lokakuun 31. keskiviikko

Kisastudiossa lämpötila nousee päivä päivältä kongressivaalien lähestyessä. Paikallisvaalitkin ovat mielenkiintoisia, sillä niissä päätetään monista jokapäiväistä elämää koskevista asioista. Valtakunnallinen politikointi vie kuitenkin kaiken huomion likaisuutensa takia. Mieleen tulevat hullun vuoden 1968 tapahtumat. En tosin osaa arvioida, en ainakaan vielä, kumpi on hullumpi, 1968 vai 2018.

En pidä uskonnoista, en mistään niistä. En edelleenkään pidä Israelin valtion toimista Lähi-idässä. Silti Pittsburghissa tapahtunut hyökkäys synagogaa vastaan on kuvottavuudessaan aivan omaa luokkaansa. Olipa uskonto mikä tahansa, kenenkään ei tulisi altistua henkeään uhkaavalle pyssysankarille harjoittaessaan uskontoaan.

Viime viikon MAGAbomber ja tuo synagogaan iskenyt heppu ovat eräiden tietojen mukaan mielenterveysongelmista kärsineitä surullisia hahmoja. Aseellinen väkivalta on kuitenkin yksi amerikkalaisuuden ominaispiirre. Näin ei tietenkään tarvitsisi olla, mutta kun perustuslakia on tulkittu siten, että aivan kajahtaneetkin tyypit voivat hankkia aseen, niin totta kai niitä myös hankitaan. Asetta hankkivien taustojen tarkistukset eivät nykyisellään ole oikein toimiva järjestelmä, kaukana siitä.

Anti-semitiittien toimeenpanevat viharikokset ovat lisääntyneet Donald Trumpin virkakaudella 57 prosenttia Los Angeles Timesin mukaan. LA Timesin raportoimat luvut taas perustuivat juutalaisjärjestöjen lukuihin. Lähes samassa suhteessa ovat lisääntyneet valkoisten nationalistien toimeenpanemat viharikokset. Tämä on silkkaa kotikutoista terrorismia, vaikka liittovaltion ylin johto kieltäytyykin kutsumasta sitä sellaiseksi, sillä kotikutoinen terrorismi saa heidät näyttämään siltä, mitä he itsekin ovat: he ovat terroristeja!

Kaikkialla missä amerikkalaiset liikkuvatkin, siellä on aina väkivaltaa tai sellaisen uhkaa. Voimakäyttö on ollut koko valtion olemassaolon ajan ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Amerikkalaisten masinoima väkivalta ruokkii aina lisää väkivaltaa, eikä poikkeuksia taida löytyä. Amerikkalaisten turistienkin ylimielinen vittumaisuus on nykyään niin vastenmielistä, että ei ole mikään ihme, että heihin suhtaudutaan torjuvasti. Viime viikolla surffauslomallani sain tästä taas vakuuttavia esimerkkejä.

* * *

Evankelikaalisten kaksinaamaisuus se vasta vastenmielistä onkin. Kunpa he vain jättäisivätkin kaksinaamaisuutensa seurakuntiinsa, mutta kun ei. Heidän kaksinaamainen vittumaisuutensa on kristinuskon koko kuva Yhdysvalloissa. Kaikki vähänkään järkevämpi uskonnollisuus on kärsinyt perikadon. Vain ääri-ilmiöt ovat nykyään käypää valuuttaa.

Evankelikaalisuudessa on löydettävissä kaksi kuppikuntaa. Anti-semitiitit ja varauksettomat Israelin valtion kannattajat.

Anti-semitiittien lähtökohta on se, että juutalaiset tappoivat Jeesuksen ja tästä syystä juutalaiset ovat mitä ovat. Heitä tulee vihata ja heidät voi jopa tappaa.  Tästä lähtökohdasta johdetaan vaikka mitä toinen toistaan iljettävimpiä menettelytapoja ja niitä sovelletaan kaikilla elämänalueilla.

Israelia fanittava joukko taas näkee juutalaiset valittuna kansana, joten juutalaiset saavat tehdä aivan mitä haluavat. Tämä myös oikeuttaa kaiken Israelin valtion harjoittaman väkivallan. Tämä ryhmän mukaan Raamattu käskee siunaamaan Israelia, eikä poikkeuksia suvaita.

Olen miettinyt asiaa paljon, mutta minulle ei ole selvinnyt, miten nämä kaksi kuppikuntaa mahtuvat samaan seurakuntaan. Jotain perustavanlaatuista kilahtaneisuutta sellaiseen tarvitaan.

Omana elinaikanani on käynyt täysin selväksi, että erityisesti evankelikaaliset eivät kaihda väkivaltaa. ”God & guns” ovatkin heidän johtotähtensä. Siitä ei ole kuitenkaan seurannut mitään hyvää. Yhdysvallat ei niillä keinoin muutu teokratiaksi, Pohjois-Amerikan kristilliseksi Saudi-Arabiaksi.

* * *

Republikaanit ovat onnistuneet aseellistamaan, mutta ei sentään militarisoimaan, evankelikaaliset seurakunnat. Ei ole hyvä seurakuntalainen, jos ei omista asetta ja ole valmis käyttämään sitä. Kun uhkuvia propagoidaan toistuvasti, niin kuvitteelliseenkin uhkaan on lupa reagoida väkivaltaisesti. Uhka on aina nurkan takana, joten kulma täytyy kiertää vahvasti aseistautuneena.

Evankelikaalisten seurakunnista on tullut terroristisoluja. En näe enää mitään eroa evankelikaalisten terroristien ja jihadistien välillä: jumalan nimi on eri mutta aatteet samansuuntaiset. Tavoitteetkin lähenevät toisiaan. Ainahan kaikki jumalat ovat siunanneet aseita, mutta USA:ssa sellainen saa mielipuolisia piirteitä. Jumala myös siunaa aivan erityisesti amerikkalaisten aseita. Näin evankelikaalisten terroristien mielestä.

Evankelikaalisuudesta on tullut valtio valtiossa. Republikaanien taakse ryhmittynyt uskonnollinen oikeisto on löytänyt oivan liittolaisen oikeimman laidan para-militaristisista äärijärjestöistä, jotka eivät muuten paljon perustaisi uskonnosta, mutta uskonnollinen oikeisto seurakuntineen tarjoaa heille edes auttavasti legitiimin suojan, jonka turvin he pääsevät terrorisoimaan ympäristöään.

Evankelikaalisesta terrorismista on tullut valtavirtaa. Lukumääräisesti he ovat kuitenkin vähemmistö, mutta kotikutoisen terrorismin saralla heillä on lähes täydellinen monopoli.

Evankelikaaliset pastorit saavat ottaa piikkiinsä paljon. Vaikka Johnson Amendment kieltääkin politikoimisen saarnastuolista verovapauden menettämisen uhalla, niin politikointia silti tapahtuu kiertoilmaisujen suojassa. Seurakunnista on tullut myös kotikutoisen terrorismin värväyspaikkoja. Kaikki eivät tietenkään syyllisty väkivaltaan, mutta aivan liian moni hyväksyy sen, kunhan väkivallalle voidaan löytää edes etäinen raamatullinen perusta. Sellainen sitten löydetään aivan varmasti. Eihän tätä ole harjoiteltu kuin pari tuhatta vuotta.

Jollain tavoilla evankelikaalinen terrorismi ja apokalyptinen maailmankuva korreloivat. Maailmanlopun meininkiä evankelikaaliset seurakunnat tarjoavatkin yllin kyllin. Kun Raamatusta poimitaan väkivaltaiset maailmanlopun elementit, niin ei ole lainkaan yllättävää, että niitä sovelletaan reaalimaailmaankin. Raamattu ja Koraani lienevät fiktiivisen kirjallisuuden genressä ne eniten tuhoa aiheuttaneet teokset. Muita ei ihan äkkiä tule mieleen.

Evankelikaalisuudesta on tullut pelokkaiden ihmisten uskonto. Kun kaikkialla nähdään uhkia, perusteettomia sellaisia, niin seurakunta tuo turvallisuuden tunnetta. Vahvasti aseistautunut seurakunta se vasta turvallisuutta tarjoaakin.

Siinä jäävät kaikki maltilliset raamatunlauseet syrjään, kun seurakunta yhdistää uskonnon, pelon, aseet ja vihan.

Aseistaan tämä joukko ei luovu, vaikka perustuslakia muutettaisiin siten, että aseet kiellettäisiin yksityishenkilöiltä.

* * *

Menossa on oikeastaan eräänlainen panttivankitilanne. Evankelikaaliset terroristit pitävät koko valtiota panttivankinaan. Panttivankeja ei vain tulla vapauttamaan, ei vaikka terroristit kärsisivät ensi viikolla vaalitappion. Neuvottelu panttivankien vapauttamisesta ei ole tarkoituskaan aloittaa vapauttamisesta puhumattakaan.

Republikaanisessa evankelikaalisten asuttamassa bunkkerissa kuljetaan kohti tuhoa. Siinä menevät sekä vangit että vangitsijat. Tässä mielessä evankelikaaliset kärsivät marttyyrisyndroomasta. Heille on luvassa taivaspaikka aivan samassa merkitysyhteydessä kuin väkivaltaisille jihadisteille on luvassa paikka paratiisisissa. Ei ole eroa näillä terroristeilla.

Evankelikaalisten terroristien yhteydessä tulee mieleen myös Tukholman syndrooma. Evankelikaaliset ovat saaneet panttivangiksi joukon ihmisiä, jotka ennen pitkää alkavat myötäillä ja tukea vangitsijoidensa ideologista agendaa.

Evankelikaaliset kutsuvat em. ilmiötä evankelioimiseksi. Tässä suhteessa terroristit ratsastavat Jeesuksella, joka puolestaan ratsasti aasilla. Kuka onkaan tarinan aasi?

Ymmärrän kyllä, että kultista ja lahkosta on vaikea irrottautua. Vaikka asiat olisivat omaa vakaumusta vastaan, niin lähteminen on  vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Ihmiselle taitaa olla tyypillistä kieltää omat virhearviointinsa.

On se kaiketi joidenkin mielestä lohduttavaa, että kohti tuhoa kuljetaan toisten samanlaisten kanssa.

* * *

USA:n imperiumin viime hetkistä tulee räjähtävä spektaakkeli. Silloin spektaakkelikritiikki on myöhäistä.

Kylmää kaljaa, MAGA, konservatiiviset mielipuolet

Vaaliblogi

Lokakuun 30. 2018 tiistai

Vaalit lähestyvät ja uima-altaan reunalla sijaitsevassa kisastudiossa lämpötila kasvaa, eikä kylmä kaljakaan viilennä oloa. Tämä on amerikkalaista nykypolitiikkaa ja se pistää hikoilemaan.

Kliseiset vaalisloganit ovat palanneet: MAGA ja muut typeryydet ovat taas täällä. Muurikin pitäisi rakentaa, mutta kun duunarit ovat Meksikosta ja Meksikon vielä pitäisi maksaa tuo muuri, niin odotettavissa on tyhjää suuruudenhullutta. MAGA tarkoittaakin ainoastaan megaloMAGAA, megalomaanisuutta ja muuta sellaista, joka on vastenmielistä jo pelkän retoriikan tasolla. Asiat ovat enemmän vinksahtaneita kuin kukaan olisi koskaan osannut aavistaakaan. Tämä on Amerikka!

Aivojen nyrjähtäminen koskee kymmeniä miljoonia amerikkalaisia. Tuloksena on joukkopsykoosi, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä jungilaisen kollektiivisen alitajunnan kanssa. Amerikka on yhtä kuin megaloMAGA. Kun riittävän suuri joukko haluaa hulluutta, niin sitähän se saa ja päälle vielä paljon lisää aivan ainutlaatuista hulluutta. Hulluudella ja idiotismilla on kuitenkin huima ero, mutta nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä niistä on tullut synonyymeja.

Psykooseja voidaan hoitaa, mutta voidaanko kansallista joukkopsykoosia hoitaa? MegaloMAGAt tarvitsivat vahvaa lääkitystä. Yksilötasolla jokaisen megaloMAGAn tulisi polttaa jointti ennen kuin alkaa laukoa omia totuuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Toki jokainen on oikeutettu omaan mielipiteeseensä, mutta kenelläkään ei ole oikeutetta omiin faktoihinsa. Faktat kuuluvat kaikille riippumatta siitä kuinka kilahtanutta megaloMAGAan pohjatutuva ajattelu on.

Konservatismista on tullut idiotismia, joka sekin tarkoittaa megaloMAGAa. Presidentti on nykymuotoisen idiotismin personifikaatio. Konservatiivit huorasivat oman rehellisyytensä ja arvokkuutensa pelkän vallan takia. Vaalit lähestyvät ja paniikki kasvaa, sillä konservatiivit eivät ole onnistuneet yrityksestä huolimatta paaluttamaan valtaansa, vaikka heillä on ollut kaksi vuotta aikaa toimia. Konservatiivinen idiotismi ei onneksi ole kaikkien mahdollisten instituutioiden ominaispiirre. Instituutiot ovat kärsineet konservatiivisesta idiotismista, mutta ne kaikki eivät ole kuitenkaan romahtaneet; eivät ole vaikka paine on ollut jopa rajun väkivaltainen. Instituutioissa toimii onneksi paljon järjissään olevia ihmisiä, mutta sekään ei ole ehkäissyt ylilyöntejä. Heidänkin kestokykynsä on kovalla koetuksella ja juuri tämän varaan konservatiivit laskevat: kukaan ei kestä heidän vittumaisuuttaan kovin pitkään.

Vajaa kaksi viikkoa aikaa vaaleihin ja republikaanien kampanjointi on saanut ikäviä piirteitä. Ei uskoisi, että vielä vuonna 2018 keskeiset vaaliteemat olisivat rasismi, viha, väkivalta ja muu sellainen, jonka tulisi kuulua menneisyyteen. Asiakysymykset eivät enää koske konservatiiveja vaan heistä on identiteettipolitiikan äänitorvia. Identiteettipolitiikka taas tarkoittaa konservatiivien kohdalla valkoisten miesten ylivaltaa. Siitä ei ole apartheid kaukana. Valkoisten ylivallan identiteettipolitiikka taas saa johdannaisia uskonnoista ja muusta häröilystä.

Konservatiivien uskonto tarkoittaakin jyrkintä kristinuskon muotoa, jota voi hyvinkin kutsua hihhuloinniksi. Hihhulointi on syrjäyttänyt kaiken valtavirran kristinuskon. Hihhulointi on nykyisin vallitseva uskonto. Tästä taas on seurannut, että MAGA ja megaloMAGA tarkoittaa samaa kuin hihhulointi. Siitä on vaikea repiä mitään hyviä ja toimivia menettelytapoja.

* * *

Konservatiivien ideologinen bunkkeri on syvä ja se taitaa olla läpäisemätön. Bunkkeria tuskin pystyy vyöryttämään; ei ainakaan demokraattien toimesta. Demokraateilla kun on sama ongelma kuin vihreillä Suomessa: kannatus ei realisoidu äänestyskopissa.

Vallan tavoittelu tuo esiin ihmisten kaikkein ikävimmät piirteet ja taipumukset. Ja tämä koskee republikaaneja, hyvin harvoin demokraatteja. Republikaanisessa bunkkerissa on toisista samanlaisista huolimatta ikävä elää. Bunkkerissa valmistaudutaankin viimeiseen hengenvetoon ja republikaanisen valtakunnan perikatoon.

Bunkkerissa on nykyään samanlainen meno kuin Hitlerin Berliinin bunkkerissa muutama päivä ennen valtakunnan romahdusta.

Amerikkalaisessa bunkkerissa majailevat seniiliä vanhuutta lähenevät itsestään epävarmat harmaantuvat miehet. Tämä joukko vihaa kaikkea intellektuaalisuutta; ts. niitä ihmisiä, jotka vielä lukevat kirjoja muodossa tai toisessa ollen hyvin perillä asioista. Konservatiivinen idiotismi tarkoittaa myös anti-intellektualismia.

Bunkkerissa toimii vain yksi mediakanava, Fox News, ja se kertoo paljon. Foxin tyypillisin katsoja on kyselytutkimusten mukaan 68-vuotias valkoinen mies. Kupla vahvistuu kun informaatio ei jalostu tiedoksi. Siitä Fox pitää hyvän huolen. Vaihtoehtoiset faktat ovat bunkkerin asukkaille oikeita faktoja. Muu maailma pyörittelee päätään tällaisten deluusioiden edessä. 

Menossa ovat viimeiset vaalikierrokset, joissa ikääntyvät miehet ovat suurin yksittäinen äänestäjäsegmentti. Heidän agendansa ei vain vetoa nuorempiin äänestäjiin. Young Republicans on kärsinyt jo vuosia jäsenkadosta. Bunkkeri jää pian tyhjäksi. Tämä herättää pieniä toiveita.

Mahtaa olla kova paikka bunkkerin viimeiselle asukkaalle huomata, että elämä meni tukemalla vittumaisen vihamielisiä asioita? Toisinkin olisi voinut elää, mutta kun näkee uhkia kaikkialla, niin onhan sellainen pelko lamaannuttavaa. Bunkkeri kaiketi tuo turvallisuuden tunnetta olemattomien uhkien edessä.

Nähtäväksi jää, kuinka rosvokapitalistit ja riistetyt ja ryöstetyt mahtuvat samaan bunkkeriin. On paradoksaalista, että riistäjät ja riistetyt kannattavat samaa puoluetta. Olisiko riistettyjen sittenkin kannattanut lukea niitä kirjoja, jotta tietäisivät missä mennään ja mitä tapahtui?

* * *

Amerikkalaiset vaalikampanjat ovat olleet koko liittovaltion olemassaolon ajan likaisia. Likaisuus sai vuoden 2016 vaalikierroksella aivan uusia ulottuvuuksia, kun vaalien kulkuun liittyi paikallisten toimijoiden lisäksi sellaisia toimijoita, joilla pitäisi olla mitään tekemistä vaalien kanssa.

Republikaanien taakse ryhmittynyt uskonnollinen oikeisto on onnistunut demonisoimaan oman viiteryhmänsä ulkopuoliset ihmiset. Näille ulkopuolisille on toki aivan selvää, että demonit eivät ole reaalimaailman olioita, mutta republikaanisessa bunkkerissa elää milloin mitäkin mielikuvitusolioita, joten miksipä ei myös demoneita.

Ensimmäinen likainen vaalikampanja jota seurasin, oli Barry Goldwater vs. Lyndon B. Johnson vuonna 1964. Olihan niitä vaaleja sitäkin ennen, mutta ne eivät vielä silloin kiinnostaneet.

Goldwater oli ihan kaheli, mutta nykymittapuun hän oli aivan siedettävä ehdokas. Tämä syystä että republikaanien ehdokkaat ovat vieneet hulluuden aivan uudelle tasolle. Sellaiset ehdokkaat joutuvat kampanjoimaan likaisin tempuin. Hulluus vetoaa toisiin samanlaisiin, eikä keinoja kaihdeta.

Goldwaterin konservatiivisuus joutikin mennä. Samoin Reaganin edustama konservatiivisuus. Lincolnin republikaanisesta konservatiivisuudesta on ehkä ihan turha puhua nykykonservatiivisuuden näkökulmasta.

Republikaanit tarvitsisivat William F. Buckleyn kaltaisen hahmon lopettamaan puolueen hulluus. Buckleyn ansiosta puolueesta heitettiin ulos likaisiin temppuihin turvautuvat hullut. Nixon sentään säästettiin ja hinta siitäkin oli kova.

Buckleyn juontamat ohjelmat ovat vieläkin katsomisen arvoisia. Niitä löytyy paljon internetin ihmeellisistä arkistoista. Buckleyn ei propagoinut likaisiin temppuihin perustuvaa vihaa vaan hän ohjelmissaan esitettiin älyllisiä argumentteja puolesta ja vastaan.

Ehkä aika kultaa muistot. Vaikka en ollut juuri mistään samaa mieltä Buckleyn kanssa, niin ihan sivistäviä hänen ohjelmansa olivat. Faktatkin olivat silloin vielä faktoja, eikä vaihtoehtoisia faktoja tunnettu.

Buckleyn esiintyminen oli rauhallista, ei nykykonservatiivien räyhäämistä. Buckley näytti siltä, että hänellä oli aina lievä kankkunen. Tuskin kuitenkaan oli.

* * *

Konservatismista on tullut mielipuolisuuden ilmentymä. Hulluus on normi, jotta joku voidaan lukea konservatiiviksi. Sama hulluus joka sai alkunsa USA:n republikaanisesta puolueesta, toimii eri puolilla maailmaa, myös Suomessa.

Konservatiiviset hullut tarvitsevat aina ruumiita. Kuinka monta ruumista tarvitaan ennen kuin hulluus loppuu?

Surullinen viikko USA:n politiikassa

Vaaliblogi

Lokakuun 29. 2018 maanantai

Surullinen viikko USA:n politiikassa

On se sekopäisen kreisiä, kun USA:n presidentti on poliittisen väkivallan propagoija ja sitten tuloksena on surullinen viikko poliittisessa historiassa: enemmän kuin tusina postissa lähetettyjä pommeja presidentin kriitikoille ja päälle anti-semitiitin toimeenpanema joukkoteurastus synagogassa.

Tätä Yhdysvaltain uskonnollinen oikeisto on tavoitellut vuosikymmeniä. Kieltämättä heidän menestyksensä on ollut päätä huimaava. Kun tavoitteena oli miljoonien ihmisten radikalisoiminen, niin hyvin on onnistuttu. Pitkäjänteisyydestä uskonnollinen oikeisto, mukaan lukien alt-right, saa työn sankarin kunniamerkin. Väkivallalla, vihalla ja silkalla vittumaisuudella pääsee pitkälle, mistä viime vuosikymmenten tapahtumat ovat oiva esimerkki.

Uskonnollisen oikeiston tekopyhyys alkaa olla patologisissa mittasuhteissa. Oikeisto tekee tihenevään tahtiin iskuja juutalaisyhteisöjä vastaan, mutta samanaikaisesti se tukee Israelin valtion väkivaltaista politiikkaa. Tällainen kaksinaamaisuus vaati aivoilta sellaista akrobatiaa, että se lähenee hulluutta. Vaihtoehtoisten faktojen aikana tekopyhä kaksinaamaisuus on normalisoitu vallitsevaksi poliittiseksi katsannoksi.

Presidentti ei tietenkään ole ainoa syy tapahtumien kulkuun. Hän nyt vain sattuu olemaan kaiken inhimillisyyden unohtavan strategian näkyvin hahmo. Kun tällainen maan näkyvin henkilö on patologinen tapaus, niin se antaa eräiden näkemysten mukaan oikeutuksen ihmisten patologiselle väkivallalle. Seuraa johtajaa –leikki ei ole enää pelkkä leikki.

Kunpa tätä tragediaa voisikin vain seurata uima-altaan reunalla kaljaa juoden ja välillä surffaten, mutta kun ei vaan voi. Patologinen väkivalta alkaa lähestyä jokaista. Tällä hetkellä relevantti vastatoimi on äänestää kahden viikon kuluttua käytävissä kongressivaaleissa. Muuta keinoa ei juuri nyt taida olla käytettävissä.

En tosin ole kovin optimistinen noiden em. vaalien suhteen. Odotettua sinistä aaltoa, demokraattien massiivista vaalivoittoa, tuskin tulee toivotussa mittakaavassa. Demokraatit varmasti lisäävät kannatustaan, mutta eivät siinä määrin kuin olisi tarpeen. Toivon todella olevani väärässä.

Viimeksi kuluneen vuorokauden aikana olen selaillut suomalaisten verkkosivujen uutisointia viimeisen viikon tapahtumista. Pääasiallisesti tapahtumien kulku on selostettu relevantilla tavalla. Aikojen saatossa ei ainakaan minun silmiini ole sattunut yhtään validia analyysia siitä, miten tähän on tultu, miten konservatiiveiksi itsensä julistaneet ovat myrkyllisillä menettelytavoillaan päässeet nyt jo totalitarismia hipovaan valta-asemaan.

Suomen tiedotusvälineillä on toki omat kirjeenvaihtajansa USA:ssa, mutta he ovat aina jollain tavoin syrjässä tapahtumista. Tämä tietenkin vaikuttaa siihen, miten asioista kerrotaan. Ehkä suomalaisten toimittajien olisi aika kysellä asioista Amerikassa asuvilta suomensukuisilta.

Tai ovathan toimittajat toki kyselleet, mutta vain Silicon Valleyn kaltaisissa paikoissa asuvilta joillain tavoin menestyneiltä henkilöiltä. New Yorkin paljon esillä olevat suomalaisetkaan eivät oikein ole edustava otos. Suurin osa amerikansuomalaisista on tavallisia tallaajia. Heitä juuri patologinen republikaanien taakse ryhmittyneen uskonnollisen ja muun oikeiston väkivalta koskettaa eniten. Naapurissa asuu, jos ei nyt patologinen tapaus, niin fanaattinen republikaani, jolle Trumpin sanat ovat kirjaimellisesti yhtä merkittäviä kuin hänen jumalansa julkilausumat. Tämä on tilanne nyt, mutta sen ei tarvitse olla sitä huomenna.

Eivät kaikki suomensukuiset ole mitenkään poikkeuksia amerikkalaisten joukossa. Olen tuntenut pari heppua jo puoli vuosisataa ja he ovat olleet kovin oikeistolaisia koko tuon ajan. Enää ei juuri yhteistä puheenaihetta löydy, mikä tekee minut vähän surulliseksi.

Toinen näistä hepuista kannatti vuoden 2016 presidentinvaalien alkumetreillä Scott Walkeria, toinen Jeb Bushia, mutta kun Trump lopulta pääsi republikaanien ehdokkaaksi ja presidentiksi, niin se oli sitten siinä. En tiedä, mikä heidän ajattelussaan nyrjähti, mutta Trump ja republikaanit eivät heidän mielestään voi tehdä mitään väärää. Toinen tosin on helluntailaisuuteen kallellaan oleva uskonnollisen oikeiston edustaja. Tiedä sitten kuinka pitkälle meneviä johtopäätöksiä uskonnollisesta vakaumuksesta voi tehdä?

Ehkä vuosikymmenten kuluttua sosiologit ja sosiaalipsykologit pystyvät kertomaan, mitä todella tapahtui. Valitettavasti sitä en ole enää näkemässä, ikä tulee vastaan. Toistaiseksi joutuu luottamaan muihin versioihin kuin tieteellisiin tutkimuksiin ja se vasta ärsyttävää onkin.

Nyt ryhdyn vähän opettavaiseksi: kun Suomessa on ensi vuonna eduskuntavaalit, äänestäkää ”konservatiivit” eduskunnasta ulos. Muuten todennäköisyydet sille, että Suomessa joudutaan käsittelemään samaa myrkyllistä politikointia kasvavat pilviin. Silloin ei kenenkään elämässä löydy juuri mitään positiivista.

Blogisti lomaili, MAGAbomber iski, olisihan se pitänyt arvata

Lomaillessani teemalla ”Surf City, Here I Come!” sattui ja tapahtui kaikenlaista mielenkiintoista. Mukanani ei tietenkään ollut edes mitään mobiililaitetta, kun MAGAbomber iski.

MAGAbomberin touhut eivät tietenkään ole mitään ainutlaatuista Amerikan historiassa. Kaheleita riittää joka lähtöön.

Monet suomalaisetkin muistavat Unabomberin pommikampanjan. Se heppu jäi kiinni vasta pitkän ajan jälkeen. MAGAbomber tunaroi itsensä telkien taakse tuoreeltaan ja hyvä niin.

Vuosikymmeniä sitten, 60- ja 70-luvun vaihteessa, vaikutti sellainen radikaali pommijärjestö kuin Weather Underground, joka pian muutti nimensä muotoon Weathermen. Vai oliko sittenkin toisinpäin, en muista.

Weather Undergroundin joukko oli suivaantunut tuloksettomalta näyttäneeseen Vietnamin sodan vastustamiseen, joten he päättivät koventaa panoksia; nimenomaan panoksia. Sitten pommi räjähti rakentajiensa käsiin ja se homma hiipui aika pian. Loppuihan se Vietnamin sotakin ennen kuin Weather Underground ehti aiheuttaa laajempaa tuhoa.

Ihan oma lukunsa amerikkalaisten pommittajien joukossa on tietenkin Timothy McVeigh, tuo vuoden 1995 Oklahoma Cityn pommimies, jonka iskussa kuoli 168 ihmistä. McVeigh sai tekosistaan kuolemantuomion ja hänet teloitettiin 2001.

Yhdysvallat on väkivaltainen maa myös poliittisen väkivallan suhteen. Henkensä ovat menettäneet niin republikaanit kuin demokraatitkin. Tässä suhteessa miestappiot ovat olleet tasapuolisia. Tuosta McVeighin tempauksesta alkoi oikeistoterrorin aikakausi, joka on parin kolmen viime vuoden aikana vain kiihtynyt: kuten olen tässä blogissa moneen otteeseen kirjoittanut, republikaaninen puolue on amerikkalaisten henkeä pahiten uhkaava terroristiorganisaatio.

Kuinka monta kuolonuhria vielä tarvitaan ennen kuin nykyinen oikeistoterrorismi loppuu? Arvelen että monta, mutta sitä ennen tapahtuu takuulla murhia ja salamurhia. Kun ihmiset ovat tarpeeksi vittuuntuneita tolkuttomaan tappamiseen, niin vasta sitten alkaa tapahtua. Sitä odotellessa…

Rosvokapitalismin amerikkalainen versio levisi Suomeenkin

Vaaliblogi

Lokakuun 18. 2018 torstai

Rosvokapitalismin amerikkalainen versio levisi Suomeenkin

Kolmen viikon päästä Yhdysvalloissa järjestetään kongressivaalit, joilla on iso merkitys globaalistikin. Politiikka on amerikkalaistunut ympäri maailman, joten ko. kongressivaalit antavat suuntaa siitä, kuinka katastrofaalinen tilanne on, ja kuinka destruktiiviseksi politiikka menee. Kongressivaalien yhteydessä järjestetään paikallisvaaleja, joiden merkitys on tällä hetkellä suurempi kuin ehkä koskaan ennen.

Amerikassa riisto- ja rosvokapitalismi on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että kurjistuminen koskee jo riittävän isoa joukkoa amerikkalaisia, jotta tuloksena on: a) USA:n imperiumin hajoaminen, b) USA:n vajoaminen kehitysmaaksi tai c) vallankumous. Eurooppa on kulkemassa vauhdilla samaa tietä. Mitään ei ole opittu edellisen vuosisadan kokemuksista kummallakaan puolen Atlanttia.

Historioitsijat Timothy Snyder ja Thomas Frank ovat kirjoissaan, kolumneissaan ja puheissaan kartoittaneet rosvokapitalismin muotoja Yhdysvalloissa viime vuosikymmenten kuluessa. Heidän tuotantonsa on valitettavasti jäänyt vaille suurempaa huomiota. Kyseisten tarkkanäköisten historioitsijoiden materiaalia löytyy runsaasti verkosta.

Franklin D.  Rooseveltin aikana New Dealin tuottamasta varallisuudesta 70 prosenttia meni 90 prosentille väestöstä. Ennestään varakas ylin 10 prosenttia sai siis 30 prosenttia. Onhan sekin kovin eriarvostavaa, mutta ei vielä ihan sietämätöntä.

Vuoden 2008 pankkikriisin jälkeen talouden kohentumisesta seuranneet tuotot menivät 100 prosenttisesti ylimmälle 10 prosentille. Alin 90 prosenttia ei saanut mitään vaan he joutuivat maksamaan vielä rikkaimman desiilin ahneudenkin.

Snyder ja Frank dokumentoivat myös statistiikkaa, jonka perusteella tuon alimman 90 prosentin palkkakehitys on taantunut nyt yli 40 vuotta. Ostovoimakorjattuna tilanne on vieläkin katastrofaalisempi.

Edelleen koulutuskustannukset ovat pelkästään tällä vuosisadalla ajaneet opiskelijat velkakierteeseen. Itseäni erityisesti opiskelijoiden aseman tiukentuminen huolestuttaa. Opistolainojen kokonaissaldo on jo yli triljoona dollaria. Tilanne on paha, sillä näitä lainoja on paketoitu samalla tavoin kuin sub prime-asuntolainoja edellisellä vuosikymmenellä.

Nykyään tohtoriopintoja suorittava joutuu ottamaan lainaa vähintään 70 000 USD per vuosi. Opinnot kestävät suunnilleen neljä vuotta. Tutkinnon suorittaminen lainarahalla tulee maksamaan yli neljännesmiljoonan. Samalla kun alempien tutkintojen rahoittaminen lainalla on yleistynyt, niin velkasaldo on hyvin äkkiä puolimiljoonaa, pahimmissa tapauksissa miljoonan. Rikkaiden lapsilla ei tietenkään ole rahoitusongelmia. Ovatko he riittävän fiksuja tohtoriopintoihin, vaikka rahaa riittää?

Samalla kun palkkakehitys polkee negatiiviseen suuntaan, niin tulevaisuus ei näytä hyvältä. Opiskelu ei vaikuta enää houkuttelevalta ja kouluttamattomalla ei ole edes niitäkään mahdollisuuksia. Tekipä nuori mitä tahansa, tulevaisuus on synkkä. Kurjaliston onkin USA:n suurin yhteiskuntaluokka.

Snyderin ja Frankin dokumentoima muutos ei herätä vähäisimpiäkään toiveita. Minä kuitenkin yritän olla toiveikas: muutama päivä sitten Los Angeles Timesin paperilehti spekuloi sillä, että jos Kaliforniassa kaikki alle 30-vuotiaat äänestäisivät sen mukaan mitä, he ovat ilmaisseet kyselytutkimuksissa, niin ainuttakaan republikaania ei valittaisi; ei edes sheriffiksi niissä piirikunnissa, joissa sheriffi valitaan vaaleilla. Siinä onkin haastetta kerrakseen.

* * *

Kun seuraa suomalaista politiikkaa, niin ei voi olla huomaamatta, että Suomessakin ajatetaan samoja asioita kuin republikaanien konnakopla Yhdysvalloissa. Republikaaneilta on mennyt nykyiseen tilanteeseen pääsyyn melkein puolivuosisataa. Suomessa edetään nopeutetussa aikataulussa ja vauhti on huimaa, edes mutkissa ei jarruteta.

Kaikki em. esitetään välttämättömyyden politiikkana, josta pitkälle tähtäimellä on tarkoitus tehdä ikuisuuden politiikkaa. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa alkanut vaatimus ihmisten tasapuolisesta kohtelusta kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa romutti syntyperään ja varallisuuteen perustuvan ”luokkayhteiskunnan”. En olisi ikinä uskonut, että silloisen etuoikeutettujen valtansa menettäneet ryhtyisivät nähdyn kaltaiseen vastaiskuun. Resurssithan heillä ovat koko ajan olleet puolellaan, mutta vasta viime aikoina ne resurssit on pantu täysimääräiseen käyttöön, jotta aikoinaan status quona nähty tilanne saataisiin palautettua.

Seuraavat vaalit niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin ratkaisevat sen ovatko kaikki ihmiset ihmisiä.